Kijkin kuori Tuomiokirkossa

Tukholman saksalaisessa seurakunnassa vuonna 1706 kastettu kultasepän poika Johan Jakob Kijk tuli Turkuun 1720-luvun puolivälissä. Aluksi hän oli mm. Hans Schelen kaupassa kirjanpitäjänä, mutta kyvykkäänä miehenä hän oli itsekin kauppias jo 1730. Vähitellen hän hankki omistukseensa laiva-, tehdas- ja sahaosuuksia. Vuoden 1738 paikkeilla hän vuokrasi muutaman turkulaisen porvarin kanssa Teijon ja Kirjakkalan ruukit Perniön pitäjästä.

Viisi vuotta myöhemmin Kijk osti ruukit itselleen asettuen itse Teijolle ruukinpatruunaksi. Vuorineuvos hänestä tuli 1763. Naimisiin Johan Jacob Kijk ehti peräti kolmesti. Vaimot olivat järjestyksessä Hedvig Schultz, Kristina Bladh ja Katarina Elisabet Grubb.

Johan Jacob Kijk kuoli Teijon ruukilla helmikuun kolmantena päivänä vuonna 1777. Teijon ruukkiseurakunnan haudattujen luettelon mukaan Kijk sai viimeisen leposijan Perniön kirkosta saman kuun 24. päivänä. Itseasiassa Kijk oli lunastanut Turun Tuomiokirkosta aikoinaan Munck af Fulkila -suvulle kuuluneen hautapaikan. Siihen vuorineuvos Kijk rakennutti sukunsa hautakammion ja sieltä hän lopulta itsekin sai hautansa. Kammion sisälle on Kijkien lisäksi haudattu ainakin rouva Elisabet Bure vuonna 1668.

Rouvan Buren arkussa on kuparinen päällysarkku, jonka sisällä on ollut varsinainen puuarkku. Kanteen ja sivuille on maalattu raamatunlauseita erilaisten koristekehysten sisään. Kannessa on maalattu risti, jonka päällä on ollut ristiinnaulitun kuva. Arkun päässä, pääpuolella, ovat vainajien vanhempien Bure ja Bagge af Boo sukujen vaakunat sekä seuraava kirjoitus;

"Den Edle och Wällborne Frun S. Elisabetha Bure till Boo, Fulkela, Nuhiala och Rågöö ähr Född hijt till werdene åhr 1615 D. 23 Januari och Sahl I Herr. affsomnand Åhr 1668. Gudh förlähne henne en Frögdf: upståndelse"

Suomennettuna "Jalo ja hyväsukuinen Rouva vainaja Elisabet Bure, Boon, Fulkkilan, Nuhjalan ja Rågön omistaja, on syntynyt tähän maailmaan vuonna 1615 tammikuun 23 päivänä ja autuaasti nukkunut Herrassa vuonna 1668. Jumala suokoon hänelle riemullisen ylösnousemisen".

Skitinbäck - Nygård

Esimerkiksi Juha Sinivaaran nettisivuillaan esittelemä aateloitu Giös -suku oli kotoisin nykyisen Raaseporin kaupungin, entisen Pohjan pitäjän Nygårdin tilalta. Tilan alkuperäinen nimi oli Skitinbäck päärakennuksen takana virranneen pienen puropahasen mukaan. Luultavasti elokuussa 1444 aateloidun suvun myöhemmät herrat eivät katsoneet hyvällä tätä rahvaanomaista nimeä. Niinpä kartano sai uuden, täysin neutraalin nimen Nygård.

Kun kuningas Kristoffer antoi Jösse Olofinpojalle rälssikirjeen Tukholmassa 1444, mainittiin samalla miehen omistukset. Näin tuo Skitinbäckin tilan voidaan sanoa olleen olemassa jo lähes 600 vuoden ajan. Nykyisen päärakennuksen etupuolen pihamaalla on kivirivi, joka luultavasti on jäänne jostain varhemmasta rakennuksesta. Kivien muoto ja koko viittavat tämän olleen rakennetun ennen 1700-lukua. Saman vuosisadan alussa katosivat Giös -sukuiset omistajat Skitinbäckiltä.

Heidän jälkeensä talo oli lampuotien hallussa jaettuna useampaan eri osaan. Vasta vuosisadan lopulla Nygårdiin tuli jälleen säätyläisiä kornetti Berndt Aminoffin muutettua sinne puolisonsa Hedvig Sophia Elfvingin kanssa. Tosin lampuodit hoitivat edelleen itse tilaa. Nygård on edelleen asuttu tila ja yksityisomistuksessa. Kuninkaantie Tukholmasta Viipuriin on kulkenut melkeinpä pihan poikki ja Pohjankurun satamaankaan ei ole kuin kivenheiton matka. Niinpä paikka on ollut mitä sovelian laivanpäällikkö Jösse Olofinpojan kotitaloksi.


Oheinen valokuva on tammikuulta 2009. Kartano on kuvan vasemmassa reunassa näkyvien puiden takana, muutamia kymmeniä metrejä sille nimensä kauan sitten antaneesta puropahasesta. Åbo Tidningar -sanomalehti kunnostautui 1700-luvun lopulla varhaisen asiakirjahistoriamme julkaisijana ja niinpä em. rälssikirje on säilynyt jälkipolvien iloksi. Tämä dokumentti on liitetty kuvaan samoin kuin eräs kirjoitusmuoto tilan varhaisemmasta nimestä.

Jaakko Forsman murhayrityksen kohteena

Professori Jaakko Oskar Forsman syntyi kirkkoherra Georg Jakob F:n ja Anna Lovisa Ebelingin perheeseen Vähäkyrössä heinäkuun lopulla 1839. Hänet lähetettiin jo varhain opintielle ja 1857 Jaakko kirjoitti itsensä ylioppilaaksi Vaasan lukiosta. Myöhemmin hän valmistui filosofian maisteriksi, molempien oikeuksien kandidaatiksi sekä molempien oikeuksien lisensiaatiksi ja tohtoriksi. Hänen väitöskirjansa "Pakkotilasta kriminaalioikeudessa" oli ensimmäinen suomenkieliseksi tehty oikeustieteen väitöskirja. Laajoja opintojaan Forsman täydensi opintomatkoilla Berliiniin, Dresdeniin ja Leipzigiin vuosina 1878-79 sekä 1881.

Forsman oli Helsingin yliopiston lainopin tiedekunnan vt. suomen kielen ylimääräisenä professorina 1869-1878, rikosoikeuden ja oikeushistorian professorina 1879-1899 sekä siviilioikeuden ja roomalaisen oikeuden vt. professorina useaan eri otteeseen. Hän toimi yliopiston vararehtorina vuosina 1892-1899 ja vt. rehtorina 1896-1899.

Forsman oli papiston edustajana mukana säätyvaltiopäivillä vuosien 1882-1899 välillä. Hän oli valtiopäivien rikoslakivaliokunnan puheenjohtajana 1888, lakivaliokunnan puheenjohtajana 1899 sekä jäsenenä rikoslakiehdotusta tarkistavassa komiteassa 1881-1884 ja puheenjohtajana kirkkolakikomiteassa 1886. Forsman oli myös Helsingin kaupunginvaltuuston jäsen 1889-1891. Hän sai valtioneuvoksen arvon 1898.

Jaakko Forsmanin suku muodosti 1800-luvun lopulla huikean "värisuoran" valtiopäivillä. Hänen vanhin veljensä Yrjö Sakari Yrjö-Koskinen oli ensin pappis- sitten aatelissäädyn edustajana useilla eri valtiopäivillä. Hän oli yksi merkittävimmistä suomalaisuuden kannattajista ollen perustamassa suomalaista puoluetta.

Yrjö Sakarin ja Jaakon lisäksi valtiopäivillä edustivat myös Johan Rudolf, joka edusti talonpoikaissäätyä. Kotipitäjässään Hämeenkyrössä hän oli mm. kuntakokouksen esimiehenä peräti 10 vuoden ajan 1870-80.

Nuorin veljessarjan valtiopäivämies oli Ernesti Emil. Hän oli koulutukseltaan varatuomari ja ajan mittaan hänen nousi oikeuslaitoksen kaikista korkeimpiin virkoihin. Vuoden 1891 valtiopäivillä Ernesti edusti Hämeenlinnan kaupunkia porvarissäädyssä. Poliittisesti hän kuului myöntyväisyyssuunnan miehiin.

Kaikki edellä mainitut tiedot ovat saatavilla useasta eri lähteestä eikä niissä sinänsä ole mitään uutta. Sen sijaan Jaakko Forsmaniin vuonna 1889 kohdistuneesta murhayrityksestä ei ole yleensä puhuttu kovin paljoa.

Forsmanin entinen tuttava, filosofian maisteri Valdemar Churberg yritti nimittäin murhata tämän marraskuussa lopulla 1889. Kaikeksi onneksi hanke epäonnistui ja Forsman selvisi muutaman viikon sairaalakäynnillä. Maisteri Churberg vedettiin luonnollisesti oikeuteen, mutta yllättäen uhri suorastaan puolusti tätä. Hän nimittäin piti sairaalasta käsin antamassaan lausunnossa ilmeisenä sitä, että Churberg oli toiminut tilapäisessä mielenhäiriössä.

Oikeus pyrki selvittämään lääketieteellisin perustein olisiko murhaaja ollut syyntakeeton vai tietoinen tekonsa seurauksista. Churbergin oma perhe halusi julkisuuteen toimittamallaan kirjeellä varjella tätä joutumasta pahamaineisten mielisairaaloiden hoidokiksi. He katsoivat, että siellä terveestäkin miehestä tulisi hetkessä sairas. Tämä vetoomuksen allekirjoitti Valdemarin sisar, taiteilija Fanny Churberg. Tosin Fanny oli lopettanut taidemaalariuransa jo kymmenisen vuotta aiemmin, kun hänen toinen veljensä Torsten oli sairastunut kohtalokkaaksi käyneeseen tuberkuloosiin. Ehkäpä Valdemarin kohtalo vaikutti siihen, että Fanny menehtyi 1892, vain 47 vuoden iässä.

Kiistaa Suomusjärven oloista

Suomalaisen lehdistön yksi parhaimmista piirteistä on aina ollut avoimen keskustelun salliminen. Niinpä vuonna 1890 Aura -sanomalehdessä julkaistu poleemin uutispätkä sai jonkun suomusjärveläisen tarttumaan kynään ja antamaan tiukkaa palautetta.

Tämä Aura -lehdessä muutama viikko myöhemmin ilmestynyt vastine toiminee mukavana kuvastimena maaseutupitäjien elämänmenosta. Suomusjärvellä ei ollut teollisuutta eikä rautaruukkejakaan. Väki eli maataloudesta ja huvit olivat vaatimattomia. Tekstistä huokuu syvä kunnioitus omaa pitäjää kohtaan sekä hyväntahtoinen ymmärtämys alkuperäisen uutisen lähettäjää kohtaan.

"Sanomalehdistä, erittäinkin maaseutulehdistä owat maaseutukirjoitukset näihin aikoihin anastaneet kenties liiankin paljon tilaa. Kumminkin woidaan niissä käsitellä helpommasti kunnallisia asioita; woidaan tuoda ilmi paheet, puutteet, josta woi olla seurauksena niiden häwiäiminen; woidaan myöskin mainita ansiot, jotka kenties hywänä esimerkkinä waikuttawat muuallekin.

Mutta kirjoittajan tulee ennen kaikkia olla puolueeton, pysyä totuudessa, sillä jos hän kirjoituksessaan lisää paheita, synnyttää se asian-omaisissa piireissä mielikarwautta, synnyttääpä wihaa itse wiatonta sanomalehteä wastaan. Näihin mietteisin on antanut aihetta eräs uutisto Suomusjärveltä Auran 64 numerossa. Kunnan jäsenenä pidän welwollisuutenani useain pyynnöstä arwoisain kuntalaisteni puolesta piirtää pikkaisen selwikettä asiasta, jotta yleisö ei saisi wäärää ja alentavaa käsitystä meikäläisistä oloista.

Nuorison kuwaa kirjoittaja jokseenkin alentawasti mainiten sillä ei olewan muuta huwia ja halua kuin tanssia ja wiinan juontia. Mitä tansseihin tulee, owat ne peräti harwinaisia, lukuunottamatta yleisiä huwia kuten arpajaisia ja häitä, joissa tawallisesti tanssitaan yli koko maan, olkoonpa nuoriso kuinkakin siwistynyttä. Wiinan juonti taas ja sen tuonti on werraittain wähäinen kunnassamme päättäen jo siitäkin, että kuuden wuoden ajalla ei ole lakimääräisissä käräjissämme käsitelty ainoatakaan wiinaa koskewaa kysymystä. Lienewätkö nuo tynnyrit kirjoittajan mielikuwituksen tuotteita waan? Ruununpalwelijoitakaan ei woi kirjoittaja syyttää huolimattomuudesta, koska samaan nimismiespiiriin kuuluwista naapurikunnista, Kiskosta ja Kiikalastsa kyllä on ollut niitä asioita esillä, erittäinkin wiime talwikäräjissä, joista kirjoittaja puhuu.

Näiden selwitykseksi täytyy wielä lisätä, että kirjoittajan mainitsemat riitaisat henkilöt eiwät olleet Suomusjärveltä, eiwätpä edes todistajat näissä jutuissa. Sen kyllä kirjoittajakin tiesi. Wanhoilla olijoiksi (so. vanhanaikaisiksi), kun on maalaiskunnasta puhe, ei liion sowi moittia meitä. Wai mitenkä, herraseni?

Katsotaanpa. Kirjallisuutta ja sanomalehtiä wiljellään runsaasti, mikä selwästi näkyy kirjoittajan esiintuomista numeroista. Wieläpä monellä mökkiläiselläkin omat tilauksensa ja arwoisat tilanomistajat myöskin antawat lehtiänsä alamaisillensa luettawaksi. Onpa tämän kurjan nuorison seassa useampia kansanwalistusseuran jäseniä ja asiamiehiä.

Edistyksen näkywäisiä hedelmiä on, muita mainitsematta höyrymeijeri ja -mylly ja sekin että keisarillinen Suomen talousseura jakoi ensimmäisen palkinnon eräälle meikäläiselle heinäwiljelyksestä. Owatkohan näm wanhoillaan olemisen oireita? Muuten huomautan erittäin kirjoittajalle, että anteeksi suowat meikäläiset, koska miehen mustasukkaisuudesta on tuo ilkeä syytös ehkä lähtenyt.... Ilahuttawaa muuten olisi, jos kuntamme oloista joskus julkisuudessakin puhuttaisiin. Meillä nuorisossa kyllä löytyy miehiä, jotka woiwat ja tahtowat totuutta puhua. Toiwon, että wastaisuudessa saamme lukea asiallisia tietoja kunnastamme Auran palstoilla."

Oluen ylistys vuodelta 1836

Olut on makea ja terweellinen juoma, ja suuremmassa arvossa pidettäwä, kuin wiina. Olut wahvistaa ruumiin, ja on tarpeellinen talonpojalle, joka kaiken wiikoa käypi kowassa työssä. Lasi hywää olutta wirwoittaa watsan, ja andaa uutta woimaa työhön, mutta wiina tekee huonommaksi.

Olut on ruumiille eineeksi, mutta wiina wahingoksi, sillä waikka se wähän aikaa rohkaisee mielen, niin ei se kuitengan anna woima. Parhain näkyy oluen hyödyllisyys kowassa pakkaisessa. Jos silloin juopi lasin eli kaksi kylmää olutta, niin tunduu kohta, kuinga se lämmittää ja wahwistaa, että woipi kärsiä wilun, mutta jälestäpäin paleldaa sen pahemmasti.

Olut on siis hywä juoma kaikille, mutta erinomattain työmiehelle, ja olisi parembi, että wiinan poltto heitettäisi waldaan, ja siihen siaan tehtäisi enämmin olutta. Siitä ei ole kellekän pahaa, mutta wiinasta tulee paljo pahennusta.

Koska wieras tulee tupaan, niin taritaan ryyppy wiinaa, mutta olut on kauniimbi pöydän päässä. Siitä on talolle aina kunnia, mutta wiinasta on useasti häpiä. Olut on myös wiinaa huokeambi, ja hyvä kelleri, jossa woipi kesät talwet pitää oluen, ei ole wiinapannua kalliimbi.



Sanan Saattaja Wiipurista 1836

Viihdettä viikonlopuksi

Jääkäri Seponlahti

Tammisaaren kaupungissa toimi 1800-luvun loppupuoliskolla leipurina Pohjan pitäjässä syntynyt Berndt Wilhelm Tallqvist. Hän oli mennyt naimisiin tammisaarelaisen puusepän tyttären, Sofia Finnbergin kanssa. Tästä Länsi-Uudenmaan täysin ruotsinkielisestä kaupungista Berndt Wilhelm lähti samaan toimeen 1898 Honkajoelle ja vuotta myöhemmin Kurikkaan.

Berndt Wilhelm Tallqvistin aikuisikään ehtineistä veljistä vanhin oli Karl Julius, josta tuli Pohjan pitäjän Backbodan lampuoti. Berndtiä nuorempi Gustaf Sigfrid oli taasen Pohjan Smedsvikissä torpparina.

Berndt Wilhelmin ja Sofia Vilhelmina Finnbergin lapsista Georg Vilhelm syntyi Tammisaaressa marraskuussa 1890. Hän kävi kansakoulun ja lisäksi käsityöyhdistyksen iltakoulun. Tämän jälkeen hän isänsä tavoin oli leipurina, kunnes liittyi vapaaehtoisena Jääkäripataljoona 27:n ensimmäiseen komppaniaan marraskuussa 1915. Tämä komppania sai koulutuksensa Saksassa ja nuori Tallqvist otti osaa itärintaman taisteluihin Missejoella, Riianlahdella sekä Aa-joella.

Georg Seponlahdella oli sisarukset Meri Sofia (-93), Vivi Vilhelmina (-96), Salli Vilhelmina (-00), Lilli Maria (-02) ja Ingeborg (-05).

Tallqvist oli vielä Saksassa, kun hän 7.2.1918 vannottuaan sotilasvalan astui Suomen armeijan palvelukseen. Samalla hänet ylennettiin aliupseeriksi. Reilua viikkoa myöhemmin Tallqvist tuli Vaasaan aselaivoja seuranneen komennuskunnan mukana. Sieltä hänet lähes välittömästi komennettiin komppanianpäälliköksi ensimmäisen Krenatöörirykmentin Kristiinan krenatööripataljoonan konekiväärikomppaniaan. Hän otti osaa sisällissodan taisteluihin Lavialla ja Suodenniemellä, missä hän haavoittui pahasti 16. maaliskuuta 1918. Haavoistaan parannuttuaan hän palasi takaisin joukko-osastoonsa toukokuun lopulla vuonna 1918.

Tallqvist siirrettiin sisällissodan jälkeen 4. heinäkuuta 1918 alkaen päälliköksi Karjalan kaartin rykmentin 3. konekiväärikomppaniaan. Hän erosi armeijasta 9. marraskuuta 1918 ja siirtyi Suojeluskuntajärjestön palvelukseen 1. helmikuuta 1919 ja hänet sijoitettiin paikallispäälliköksi Mikkelin pitäjän suojeluskuntaan. Mikkelin pitäjästä hänet siirrettiin 19. lokakuuta 1919 alkaen paikallispäälliköksi Seinäjoen suojeluskuntaan, missä hän palveli 15. kesäkuuta 1920 saakka. Suojeluskunnasta eroamisensa jälkeen hän ylläpiti leipomoliikettä Kurikassa vuosina 1920 – 1929, jonka jälkeen hän työskenteli työmiehenä. Tallqvist vaihtoi nimensä Seponlahdeksi vuonna 1935.

Georg meni vuonna 1925 naimisiin Rauha Hjortin kanssa.

Seponlahti osallistui talvisotaan komppanianpäällikkönä 46. Kuormastokomppaniassa, mistä hänet siirrettiin myöhemmin Jalkaväenkoulutuskeskus 5:een ja edelleen toimistoupseeriksi Jalkaväkirykmentti 27:ään, mistä hänet siirrettiin myöhemmin komendantiksi 12. Sotasairaalaan.

Jatkosodan puhjettua Seponlahti komennettiin kuljetusjoukkueenjohtajaksi ja edelleen Eläinlääkintäkeskukseen, mistä hän joutui potilaaksi 29. Sotasairaalaan. Sairaalasta päästyään hänet komennettiin toimistoupseeriksi Etelä-Pohjanmaan läntisen suojeluskuntapiirin esikuntaan irtaimistotoimistoon. Suojeluskuntapiiristä Seponlahti siirrettiin komendantiksi 12. Sotasairaalaan, mistä hänet siirrettiin vuonna 1942 Jalkaväenkoulutuskeskus 19:sta, josta hänet kotiutettiin vielä samana vuonna ja hän siirtyi Kurikkaan G. A. Serlachius Oy:n palvelukseen.

Georg Seponlahti kuoli vuonna 1969.

Kuvassa 27:n jääkäripataljoonan 1. komppania huhtikuun viidentenä päivänä 1916 - teoksesta Suomen Jääkärit, Kuopio 1933

Lähteet - Puolustusministeriön Sotahistoriallisen toimiston julkaisuja IV, Suomen jääkärien elämäkerrasto, WSOY Porvoo 1938 sekä Sotatieteen Laitoksen Julkaisuja XIV, Suomen jääkärien elämäkerrasto 1975, Vaasa 1975

Vanhoja pilakuvia

Vanhoja venäläisiä pilakuvia vallankumouksen ajoilta!






Kuvat kirjasta "Istoria Grazhdanskoi Voini V SSSR - Tom 1, Podgotovka Velikoi Proletarskoi Pevolutsii "

Tekijä(t): Stalin, Gorky (Maxim Gorki), Molotov, Kirov, Zhdanov, Voroshilov

Omantunnon tuskissa

Helmikuun seitsemäntenä päivänä 1873 ilmestyi Porin poliisivirastoon keski-ikäinen mies, joka sanoi olevansa entinen sotilas Taavetti Vilhelm Skön. Poliiseille hän teki seuraavan tunnustuksen;

"Kuleksiwaa elämää pidettyänsä oli hän talwella palwellut Marttilan talossa Wesilahden pitäjässä, josta hän oli karannut yöllä helmikuun ensimmäistä päivää wasten ja tullut kolmantena päiwänä Tyrwäälle.

Juotuansa siellä illalla eräässä kapakassa kirkonkylässä, läksi hän menemään eteenpäin ja tapasi Vammaskosken sillalla kymmenwuotiaan kerjäläispojan, joka tuli laulellen kuutamolla ja rupesi tekemään pilkkaa juopuneelle miehelle.

Wihastuen lapsen pilaan ja lumipalloihin, karkasi hän hurjistuneena pojan niskaan ja heitti tämän kuohuwaan koskeen, joka omakseen wei wiattoman saaliinsa. Wieraan silmä ei sitä nähnyt, mutta omantunnon ääni poisti pian wiinan huurut.

Murhaaja riensi pois, mutta ei saanut missäkään rauhaa, kunnes hän tuli tänne (Poriin) rukoilemaan rangaistuksen sowitusta. Hän on pyytänyt, että hänet lähetettäisiin kuwernöörin puheille Turkuun ja tähän pyyntöön on suostuttu."

Kuvassa Vammaskosken ylittävä silta ja sen läheisyydessä ainakin 1600-luvulla sijainnut mylly. Kuva on osasuurennos Jyväskylän yliopiston julkaisemista 1600-luvun maakirjakartoista.

Kirkkoherra, sotilasherra ja kasvattitytär

Kirkkonummen Vårnäsin rusthollissa huhtikuun 27. päivä vuonna 1870 syntynyt Anna Lovisa Vilhelmina Warelius menetti isänsä Wilhelm Ferdinandin ollessaan noin kahden vanha. Wilhelm Ferdinand oli tullut Vårnäsiin Brenner -sukuisten omistajien jälkeen. Hänellä oli takanaan lyhyt opiskelu Helsingin yliopistossa, mutta sieltä Wilhelm oli tullut erotetuksi huonon käytöksen takia. Oltuaan vain muutaman vuoden mainitun kirkkonummelaisen suurtilan isäntänä, hän menehtyi hukkumalla onnettomuudessa.

Wilhelmin vaimo, Annan äiti Vivika Lovisa Elmgren oli kotoisin Marttilan pitäjästä, Lounais-Suomesta. Vivika oli ollut aiemmin naimisissa turkulaisen kauppiaan, Ernst Branderin kanssa. Ernstin kuoltua tämä Marttilan silloisen kirkkoherran tytär nai Wareliuksen. Kun toinenkin puoliso Vivikan viereltä oli kuollut ennen aikojaan, meni hän naimisiin kapteeni Stepan Ivanovitsch Aldadanoffin kanssa.

Tämä liitto päättyi Vivikan kuolemaan helmikuun lopulla 1889. Koska lain edessä Anna Lovisa Vilhelmina oli vielä alaikäinen, tarvittiin hänelle holhooja. Tähän luottamustoimeen tulivat hänen äitinsä sisar Selma Albertina Elmgren ja miehensä kenraalimajuri Fredrik Adrian Elers.

Elers -suku oli lähtöisin Loimaalta ja sen esi-isänä pidetään vuosina 1689-1749 elänyttä Johania. Hänen neljä lastaan asuivat kaikki Loimaan seudulla ja vuonna 1712 syntyneen Claes Johanin pojanpojan poika, Fredrik Adrian Elers nousi yhdeksi suvun maineikkaimmista jälkeläisistä.

Fredrik Adrian syntyi Euran kappelissa (Tarvasjoella) kesällä 1838 ja kuoli Helsingissä tammikuussa 1912. Hänen äitinsä Helena Juhontytär oli kotoisin Marttilan Tiipilän kylän Ali-Martin talosta ja tätä kautta Fredrik Adrian lienee tutustunut tulevaan vaimoonsa, rovasti Johan Elmgrenin tyttäreen, Selma Albertinaan.

Fredrik Adrian Elers meni 1854 vapaaehtoisena Turun ensimmäiseen tarkk'ampujapataljoonaan ja siellä hänestä tehtiin Uskelan komppanian aliupseeri. Itämaisten sodan aikaan 1854-56 Elers oli vanhemman aliupseerin asemassa Turun, Uudenmaan ja Rauman rannikkopuolustuksess. Pari vuotta sodan päättymisestä hänet ylennettiin vänrikiksi Narvan jalkaväkirykmenttiin. Hänen sanotaan kunnostautuneen erityisesti Baloschevan taistelussa 1863.

Turkin sodan alkuvaiheessa Fredrik Adrian loukkasi jalkansa ja tästä vaivasta tuli elinikäinen. Hän joutui reserviin, mutta 1880 Elers palasi aktiivipalvelukseen. Kahdeksan vuotta myöhemmin hänet ylennettiin everstiluutnantiksi ja samalla 50 -vuoden ikään ehtinyt miehemme joutui Kalvarijan sotilaskäskynhaltijaksi Itä-Preussiin, lähelle Königsbergiä. Hieman myöhemmin hän sai everstin arvon ja joutui Stavropoliin, Pohjois-Kaukasiaan samoihin tehtäviin. Fredrik Adrian Elers otti eron armeijastsa 20.5.1895 kenraalimajurin arvolla.

Anna Lovisa Vilhelmina Varelius lienee oleskellut äitinsä ja isäpuolensa kanssa itsekin Kaukasiassa. Äiti Vivika nimittin kuoli 1889 Vladikavkasissa, nykyisen Pohjois-Ossetia-Alanian tasavallan pääkaupungissa. Sinne perheen oli vienyt Stephan Aldadanoffin sotilasura. Hänestä tuli vaimonsa kuoleman aikaan Turkestanin linjapataljoonan komentaja everstin arvolla. Erään sanomalehtileikkeen perusteella näyttäisi siltä, että eversti Aldadanoff kuoli vuotta myöhemmin Samarkandissa.

Satavuotias Johanna Porin kaupungista

Rengon Ahoisten Ollilan puustellin lampuotina oli 1790-luvun alkuvuosina muuan Erik Johansson, joka oli naimisissa Muurilan kylän Anttilan talon tyttären, Eevan kanssa. Heille ehti syntyä kaksi lasta, Johanna ja Anders, ennen kuin isä Erik menehtyi vain 33 vuoden iässä kuumeeseen ja kouristuksiin. Leskivaimo Eeva avioitui muutaman vuoden päästä Muurilan Jokiniemen torpparin, Israel Erikssonin kanssa. Tästä liitosta syntyivät lapset Maria ja Gustaf.

Vuonna 1793 syntynyt tytär Johanna lähti kotoaan tien päälle ja oli 1835 päätynyt kamaripiiaksi Porin kaupunkiin. Siellä hän meni maaliskuun viidentenä päivänä kyseistä vuotta naimisiin porvarileski Daniel Tortbergin kanssa. Daniel vanhemmat olivat rusthollari ja porvari Jacob T. sekä tämän ensimmäinen vaimo Caisa Nervander.

Daniel ja Johanna elivät Porissa lapsettomana pariskuntana, kunnes mies vuoden 1850 kesäkuussa menehtyi vesitautiin. Johanna ei mennyt koskaan uudestaan naimisiin. Vaikka hänen isänsä oli kuollut nuorellä iällä ja elämän lähtökohdat eivät varmasti muutenkaan olleet ihmeelliset, saattoivat sanomalehdet uutisoida Johannasta elo-syyskuun vaihteessa 1893 seuraavaa;

"Viime maanantaina elokuun 28. päivänä täytti Porin vanhin asukas, leskirouva Johanna Tortberg sadannen ikävuotensa. Korkeastä iästään huolimatta on vanhus vielä suhteellisesti hyvissä ruumiinvoimissa. Huoneessa liikuskelee hän vielä ilman apua ja ulkomatkojakin tekee hän lyhyempiä kävelymatkoja sauvan nojalla. Näkö ja kuulo ovat vanhukselta heikontuneet, vaan eivät nekään ole sentään läheskään lopussa. Hengenvoimat sitä vastaan ovat vielä hyvin hyvät. Muisto ja käsitys eivät ole sanottavassa määrässä heikontuneet. Leskirouva Tortberg on syntynyt Rengossa 28. päivänä elokuuta 1793, kuten sikäläisestä kastekirjasta hankitty tieto ilmaisee. Vuonna 18732 muutti hän Poriin Hämeenlinnasta ja tuli naimisiin porvari Daniel Tortbergin kanssa, joka kuoli jo vuonna 1850, joten vanhus siis on ollut leskenä kokonaista 48 vuotta. Lapsia ei hänellä ole ollut - tätä nykyä oleskelee hän Porin kaupungin vaivaiskartanossa."

Johanna Tortberg ehti täyttää vielä 101 vuottakin, mutta marraskuun alussa 1894 hän menehtyi "vanhuuden heikkouteen".

Porissa muisteltiin tuohon aikaan, että kaupungissa oli elänyt aiemminkin eräitä hyvin iäkkäitä henkilöitä. Vuoden 1768 heinäkuussa kuoli leskivaimo Anna Juhontytär 113 vuoden ikäisenä. Hänen laskettiin eläneen viiden eri kuninkaan aikaan ja nähneen sekä 1690-luvun lopun katovuodet että Isovihan. Vuonna 1752 kuoli piika Susanna Martintytär 106 vuoden vanhana ja 1775 rakuuna Olof Öfverman 101 vuoden iässä. Lisäksi mainitaan "eräs ukko", joka 1781 meni manan majoille hieman yli satavuotiaana. Tämä ukko oli Vähä-Rauman entinen talollinen Mats Andersson, jonka iäksi Porin haudattujen luettelo antaa 100 vuotta, kahdeksan kuukautta ja kuusi päivää.

Paltan talon Vilhelmiinan kohtalo

Marttilan pitäjän Palaisten kylän Paltan l. Penttilän rusthollin isäntänä 1810-luvulla oli muuan Juho Antinpoika, joka oli syntynyt samassa talossa vuonna 1757. Hänen sukunsa oli ottanut autioksi jääneen Penttilän viljelykseen vuoden 1655 paikkeilla. Juho oli saman suvun kuudetta polvea talossa ja hallitsi sitä perikunnan lukuun. Penttilän talo mainitaan jo ensimmäisessä säilyneessä maakirjassa vuodelta 1540 ja noin 200 vuotta myöhemmin tila jaettiin kahtia. Kantatilalle jäi maakirjanumero yksi ja se sai toisintonimen Paltta. Kakkostalon nimeksi tuli myös Penttilä, mutta se tunnettiin paremmin nimellä Martti.

Juho Antinpoika meni kypsässä iässä vuonna 1795 naimisiin Leena Juhontyttären kanssa, joka oli kotoisin Kosken Tl Iso-Sorvaston Mattilasta. Ikäeroa pariskunnalla oli lähes neljännesvuosisata, mutta se ei tahtia haitannut. Nuorimman lapsensa syntyessä isä Juho läheni jo kuuttakymmentä ja tätä ennen perheeseen oli ilmaantunut seitsemän pienokaista. Rusthollari Juho Antinpoika kuoli 1821 pistoksiin ja tätä ennen hän oli joutunut saattamaan Marttilan kirkkomaalle maassamme tuolloin niin suuren lapsikuolleisuuden niittämää satoa.

Paltta joutui Juhon kuoleman jälkeen puoliso Leenan uuden miehen, Simo Simonpoika Fährbomin käsiin. Hänen kanssaan Leena ehti saada vielä yhden lapsen ennen kuolemaansa 1825. Muutaman ajan päästä Paltan rusthollariksi tuli Juhon vuonna 1806 syntynyt Antti-poika. samoihin aikoihin nuoren isännän nuorin sisar, edellä mainittu Vilhelmina pääsi ripiltä ja lähti piiaksi Paimioon.

Sieltä Vilhelmina palasi takaisin Marttilaan ja vuonna 1846 hän asui jälleen kotitalossaan hetken aikaa. Seuraavaksi oli vuorossa pieni vierailu oman siskon, Vilhelminaa 16 vuotta vanhemman Justinan perheessä Heikolan kylän Anttilan talossa. Tämän piipahduksen jälkeen Vilhelmina muutti Tiipilän Yli-Marttilan tiluksille itselliseksi naiseksi. Naimattomalla neidillämme lienee ollut sen verran varallisuutta, ettei hänen tarvinnut olla piikomassa missään.

Vuodesta 1854 lähtien Vilhelmina Juhontytär asui Tiipilän Lammin puustellin Nummen torpassa. Hänen elämänsä lienee sujunut mukavasti, torpasta löytyi jopa silkkiliinoja. Lokakuun 17. päivän vastaisena yönä 1864 tämä kaikki loppui kammottavalla tavalla. Seuraavan päivän aamuna kyläläiset löysivät Vilhelminan murhattuna kotitorpastaan. Samalla huomattiin hänen omaisuuttaan anastetun. Tuntemattomien ryöstömurhaajien matkaan oli lähtenyt mm. silkkinen saali, silkkiliina ja iso harmaa saali.

Nämä tavarat löydettiin sitten sotamiehen vaimon, Eeva Knoppin hallusta. Hän sanoi ostaneensa saalit ja liinat Maria Kristina Vihdinojalta, joka asui tuolloin Nousiaisten Kaiselan kylässä. Tämä kaikki tapahtui Turussa, minne Maria Kristina oli tullut erään torpparin kyydissä. Itse murha ja sen jälkeiset tapahtumat olivat seuraavat;

Maria Kristina oli ollut Vilhelminan luona tuona yönä ja yhteisesti sovitun suunnitelman mukaisesti päästänyt torppaan karanneen Siperian vangin, Lampulan Heikin. Maria Kristinan lähtiessä sitten hetkeksi ulos, oli Heikki tappanut Vilhelminan. Tämän jälkeen rikolliset ryöstivät torpan ja kumpikin lähti taholleen saaliin jaon jälkeen. Heikki meni Hämeenlinnan suuntaan Ruskolta varastamallaan hevosella. Torpparin kyydillä Turkuun mennyt Maria Kristina joutui sitten viranomaisten haltuun. Hän oli pidätyshetkellä entisen sulhasen, erään entisen sotamiehen luona ja hänen päällään oli murhatun Vilhelminan kolttu. Poliisin mukaan naista oli rangaistu varkauksista jo kahdesti aiemmin.

Maria Kristina pistettiin 20. päivä lokakuuta 1864 Turun kaupungin vankihuoneeseen. Seuraavana yönä, noin klo 4-5 välillä hän oli hirttänyt itsensä ovenkahvaan sitomallaan nyörillä. Näin tämä onneton tapaus jäi oikeusistuimien ulottumattomiin. Poliisin myöhemmissä tutkimuksissa selvisi lisäksi, että Lampulan Heikillä ei välttämättä ollutkaan osuutta itse murhaan. Sen olisi Vihdinoja tehnyt yksin teoin.

Alla olevassa kuvassa Marttilan Tiipilän kylän rakenteilla olevaa Lammion aluetta. Näillä tienoin sijaitsi murhatun Vilhelminan kotimökki.

Eräs ratavartija Aurasta

Auran hautausmaalla lepää ratamestari Jakob Blässar, joka oli kotoisin Pedersön Edsevön kylän Blässarin talosta. Vaikka hautakivi antaa hänen syntymäajakseen huhtikuun 14. päivän vuonna 1847, hän tosiasiassa syntyi vasta seuraavana päivänä. On tyypillistä, että vanhemmissa rippikirjoista kaste- ja syntymäpäivä ovat menneet sekaisin.

Jakobin vanhemmat olivat Hans Jakobsson B. ja Anna Andersdotter Tarvonen. Hansin isä Jakob Rådmans oli tullut kotivävyksi Blässarin taloon naituaan edellisen isännän tyttären vuoden 1783 viimeisinä päivinä.

Anna Tarvosen sukujuuret löytyvät Ähtävän pitäjän Lappforssin kylästä, josta ne edelleen jatkuvat Tarvosen suvun kautta Evijärven suuntaan. Eräiltä osin ratamestari Jakobin sukujuuria voidaan seurata aina 1500-luvulle saakka.

Vaimonsa Maria Liisa Juhontytär Punsarin Jakob löysi Tampereen kaupungista, missä pariskunta myös vihittiin marraskuussa 1873. Myös morsian oli kotoisin Pohjanmaan ruotsinkieliseltä rannikkoseuduilta, Ähtävän Ytteressen Punsarin talosta, missä hän oli syntynyt 15.11.1842. Pitäisin luontevana sitä, että pariskunnan kotona puhuttiin ruotsia.

Vihkimisen aikaan Jakob oli vielä titteliltään "talollisen poika", mutta 1880-luvun puolivälissä hänestä oli tullut Turun ja Toijalan välisen rautatien ratamestari toimipaikkanaan Prunkkala eli nykyinen Aura. Hän asui perheineen, johon kuului kolme lasta, Auran rautatieasemalla. Suurimpien rautatieasemien yhteydessä oli aina oma ratamestari, jonka tehtäviin kuului mm. kiskojen mekaanisen kunnon tarkkailu. Ratamestarin alaisia olivat ratavartijat, jotka oli asutettu noin kymmenen kilometrin välein ratojen varsille. He huolehtivat oman osuutensa päivittäisestä kunnossapidosta ja hoitivat talvisin lumenaurauksen.

Jakob kuoli vaikeaan sairauteen huhtikuun ensimmäisenä päivänä 1889 ja leskeksi jäänyt Maria julkaisi kuolinilmoituksen mm. Åbo Underrättelser –sanomalehdessä jo kaksi päivää myöhemmin. Muistotekstin rouva Blässar oli valinnut ruotsalaisen mystikon, Emanuel Swedenbergin isän, Jesperin laajasta virsivalikoimasta. Aivan puille paljaille ei Maria pienten tyttäriensä kanssa jäänyt. Suomen sotawäen leski- ja orpolasten johtokunta päätti maaliskuun seitsemäntenä päivänä 1890 myöntää ”waltionrautateitten wanhemman ratamestarin Jaakko Blässarin leskelle Maria Elisabet Blässarille sekä turwattomille tyttärille Bertha Aurora ja Anna Johanna Blässarille” ns. seitsemännen luokan eläkkeen.

Näytelmäkirjailija Gustaf von Numers

Lohjan Roution rusthollista lähteneeseen Rautell -sukuun, tosin äärimmäisen kaukaiseen haaraan, kuului myös suomenruotsalainen näytelmäkirjailija Gustaf von Numers.

Hän syntyi Maksamaalla maaliskuussa 1848 Lorentz August N:n ja hänen ensimmäisen vaimonsa, Johanna Gustava Malinin ensimmäisenä sekä ainoana poikana. Johanna menehtyi jo seuraavana vuonna ja 1850 Lorentz August nai tämän sisaren, Serafia Lovisa Malinin. Lorentz oli majurin poika ja hän itsekin oli ylioppilaaksi tulonsa jälkeen armeijan palveluksessa ottaen eron junkkarin arvolla vuonna 1842.

Tämän jälkeen Lorentz August oli tilanomistajana Ulvilan Koivistossa, Vähänkyrön Kolkissa ja lopulta Maksamaan Åminneborgissa. Maksamaalla hän myös kuoli toukokuussa 1868 jättäen poika Gustafille merkittävän omaisuuden. Isän tarkoitus lienee ollut, että poika olisi jatkanut opintojaan yliopistossa ja Gustaf muuttikin Helsinkiin. Opinnot saivat jäädä toiselle sijalle, kun nuori von Numers keskittyi matkustelemaan Ruotsissa ja Norjassa. Yliopiston luennoilla hän ei kotiin tultuaankaan paljoa viihtynyt.

Lopulta hän vuokrasi maatilan Ilmajoelta vuoden 1874 paikkeilla ja vuodesta 1883 lähtien hän toimi Pännäisten asemalla rautatievirkailijana. Tässä vaiheessa elämäänsä alkoi Gustaf von Numers kirjoittaa ja ehtipä hän naimisiinkin Helena Roosin kanssa. Ensimmäiset kirjalliset työt olivat näytelmiä Kaarlo Bergbomin ohjauksessa. Varsinainen läpimurto tuli vuonna 1891 teoksella "Elinan surma".

Kolme vuotta aikaisemmin oli saanut ensi-iltansa "Eerikki Puke", josta Päivän Uutiset kirjoitti helmikuun 11. päivän numerossaan seuraavaa;

Suomalainen teaatteri;

Eilen näytettiin ensi kerran "Eerikki Puke, Korsholman herra." Hra Gustaf v. Numers'n kirjoittama. Uutta kotimaista historiallista näytelmää eivät meidän teaatterit usein saata yleisölle tarjota. Menestys olikin sangen suuri, vaikka tästä näytelmästä ehkä voisi tehdä sen muistutuksen, että se on liian pitkä.

Vaan sen aine on kaunis ja ajatukset jaloja, omiaan herättämään katselijoissa myötätuntoa. Sisältö on lyhytäisesti se, että jalosti ajatteleva talonpojan tyttö taivuttaa Korsholman linnan ritarin Eerikki Puken yhtymään Engelbrechtiin, joka vapauttaa Ruotsin talonpojat vieraiden tanskalaisten herrain sorrosta.

Aiomme kohta laveammin kertoa tästä ansiokkaasta kappaleesta ja mainitisemme sen tähden tällä kertaa vaan, että mieltymys on erittäin vilkasta ja että tekijää useita kertoja esille huudettiin. Tärkeimmät osat näyttivät mainiolla tavalla rouva Aalberg-Kivekäs sekä herrat Leino, Ahlberg ja Böök. Sali oli täpötäynnä väkeä.

Gustafin esipolvitaulustoa äidin puolelta aina 1600-luvun alkuun saakka.

Flunssakauden kunniaksi sana nenäliinasta

Venetsian kaupungissa alkoi eräs nainen, jonka nimeä ei tiedetä, noin vuoden 1540 paikkeilla käyttää "fazzolettoa" eikä kauan kestänyt, kun hänen tapaansa seurattiin koko Italiassa.

Tämä nenäliina yleistyi sitten Alppien Ranskan puoleisessa osassa, jossa sekä herrat että naiset silloisen kuninkaan, Henrik Toisen hovissa oppivat sitä käyttämään. Tuohon aikaan kyse oli ylellisyystuotteesta ja liinoja valmistivat vain parhaimmat kutomatehtaat. Nenäliinat koristeltiin lisäksi mitä kauneimmilla koruompeleilla. Kuningas Henrik kolmannen aikana alkoi levitä tapa kastella liina hajuvedellä.

Saksan alueella liinojen käyttö levisi joskus 1580 ja silloinkin vain ruhtinaallisen ja ylhäisen väen keskuuteen. Aina valppaat lakimiehet keksivät oitis markkinaraon ja 1595 Dresdenissä annettiin nenäliinan kieltävä laki. Syynä oli sen liian ylellisyys, joka ei sopinut Lutherin hartaaseen protestanttisuuteen.

Jälkimaailman korvissa tuntuu oudolta kuulla siitä, että nenäliinan käyttö Ranskassa tuntui muista eurooppalaisista vääryydeltä. Niinpä kun Englannissa eräässä Shakespearen näytelmäkappaleessa mainittiin nenäliina, herätti se yleistä suuttumusta ja koko kappaleelle vihellettiin.

Myös Rikhard II, Englannin kuningas, on saanut kunnian olla nenäliinan keksijä. Eräiden tilikirjojen mukaan hänellä oli kankaanpalanen, mihin hän pyyhki kuninkaallisen nenänsä. Rikhard II kuoli jo vuonna 1400, joten ehkäpä Venetsiassa herättiin hieman jälkijunassa tähän ruhtinaalliseen ylellisyyteen. Toisaalta kuinka monella tämän lukijalla on nenäliina juuri tätä lukiessa paidan tai takin taskussaan? Niinpä!

Kuvassa - taiteilija Ferdinand Bol (1616-1680), Elisabeth Jacobsdr. Bas (1571-1649), widow of Jochem Hendricksz. Swartenhont - maalaus on noin vuodelta 1640

Ei se ollut Tuomolan poika, vaan sepän lapsi

Aulis Ojan pienessä historiakirjasessa "Kosken T.L. seurakunta 1647-1947" esitellään tämän Marttilan kappeliseurakunnan pappismiehiä laajalti. Mukana on myös Henrik Hammaren, joka ennen Koskelle Tl tuloaan oli ollut Liedon kirkkoherran apulaisena ja Euran kappelin saarnaajana. Kosken Tl kappalaiseksi hänet nimitettiin vuonna 1780. Henrikin puoliso oli "jalosukuinen" Sara Catarina Bäck (i Finland), joka oli kotoisin Lokalahdelta.

Pariskunnalla oli lapset Johan Reinhold, Carl Henrik ja Anna Sofia. Lapsista kaksi nuorinta kuoli jo lapsena. Poika Johan Reinhold Hammarenista tuli Turun läänin jalkaväkirykmentin Loimaan komppanian katselmuskirjuri. Hän meni naimisiin loimaalaisen Ebba Renata Ekmanin kanssa ja asettui asumaan vaimon kotipitäjän Seppälän kylään. Siellä perheeseen syntyi peräti 10 lasta vuosien 1808-1826 välillä.

Perheen vuonna 1816 syntynyt poika sai isänsä etunimet Johan Reinhold. Juniori lähti Turun katedraalikouluun, josta tutkinnon suoritettuaan siirtyi suoraan kaupungin lukioon. Ylioppilas nuorukaisesta tuli vuonna 1837, jonka jälkeen hän luki itsensä papiksi. Pappisvihkimyksen saatuaan hän oli pappina Tammelassa ja Alastarolla. Loimaan, Alastaron ja Metsämaan kappalainen Johan Reinhold nuoremmasta tuli 1847. Varapastorin arvo oli vuorossa 1854 ja seuraavana vuonna hänestä leivottiin Metsämaan kappalainen. Siellä hän myös kuoli toukokuussa 1884.

Johan Reinhold Hammaren oli kaksi kertaa naimisissa. Ensimmäinen puoliso oli Tammelan kappalaisen, Karl Gustaf Geddan tytär Jakobina Vilhelmina. Tämä kuoli 1874 ja pari vuotta leskenä oltuaan Johan Reinhold nai Maria Justina Levomäen. Tämän kerrotaan olleen elossa vielä vuonna 1924.

Veljeään neljä vuotta nuorempi Nils Gustaf Hammaren pääsi ylioppilaaksi 1840 ja muutamia vuosia tämän jälkeen hän suoritti pienemmän kameraalitutkinnon. Nils Gustaf oleskeli varmaankin ulkomaillakin, koska hän sai 1847 kahden vuoden matkastipendin Kazaniin. Työurallaan hän oli mm. opettajana Turussa sekä Vaasassa. Porin yläalkeiskoulun venäjänopettajan virasta hän otti eron 1874 omistautuen tilanhoidolle Luopioisten Kantolassa kuolemaansa 1895 saakka. Nils Gustaf Hammaren oli naimisissa Sofia Maria Lovisa Himbergin kanssa.

Jos palaamme ajassa taaksepäin Kosken Tl kappeliseurakuntaan, joudumme huomaamaan Henrik Hammarenin menehtyneen kovaan kuumeeseen Tuimalan kylässä marraskuun lopulla 1790. Puoliso Sara Bäck muutti kolme vuotta myöhemmin sukulaistensa luokse Liedon Moisioon. Siellä hän myös asui kesällä 1794, kun Ruskon kappalainen Johan Strandelius meni hänen kanssaan vihille Turussa. Pariskunta asui Ruskolla, jossa he myös kuolivat vuosina 1812 ja 1809.

Aulis Oja on em. teoksessaan maininnut Henrik Hammarenin olleen Salon Hakostaron Tuomolan talollisen poika. Tämä tieto on täysin virheellinen. Henrik oli syntynyt Perttelin Pöytiön kylän sahalla, missä hänen isänsä Juho Eliaksenpoika oli seppänä. Äiti Anna Mikontytär oli tulevan puolisonsa tavoin asunut Valkjärven kylässä vihkimisen aikaan vuonna 1740. Tuleva Kosken Tl kappalainen oli syntynyt kuusilapsisen perheen kolmantena vesana tammikuun 10. päivä vuonna 1746. Velipoika Elias jatkoi Pöytiöllä sepän ammatissa isä Juhon kuoleman jälkeen.

Kappalaisen tehtävässään Henrik Hammaren joutui useasti allekirjoittamaan erilaisia dokumentteja ja hän teki sen, kuten oheisesta kuvasta voi huomata, erittäin kauniilla käsialalla.

Kuka oli Hebla?

Eräs esiäitini on rouva Hebla, joka avioitui Espoon Gumbölessä vuonna 1665 esi-isäni Henrik Persson Brennerin kanssa. He asuivat Gumbölessä, kunnes Henrik luovutti talon pojalleen Nilsille vuonna 1694. Tämä ei saanut kuitenkaan taloa yksin omakseen, vaan hän omisti sen edelleen yhdessä isänsä ja Karl-veljensä sekä Anna-sisarensa aviomiehen Johan Hagertin kanssa. Osakkaat myivät sen yhdessä 1697 Henrikin siskon Karinin pojalle Henrik Gabrielinpoika Pernoviukselle.

Samaan aikaan Henrik ja Hebla muuttivat Nummen Hyrsylän kylän Lonkalan rustholliin. Pariskunnalla oli kaksi lasta Nils ja Maria. Vanhemmat ja ainakin Maria muuttivat Nummen Hyrsylän Lonkalaan noin vuonna 1694, jolloin Gumböle luovutettiin Nilsille ja Maria-tytär meni naimisiin. Nils tuli Lonkalaan vasta vuoden 1697 jälkeen. Rippikirjojen perusteella Lonkalan isäntäparina 1695 olivat Henrik Persson Brenner ja Hebla Carlsdotter.

Henrikille tämä avioliitto oli toinen. Henrikin sukujuuret ovat melko hyvin selvillä, kun taas Heblan sukuperästä on olemassa kolme erilaista versiota. Toistaiseksi asiaa ei ole pystytty yksiselitteisesti todentamaan, joten innokkaille tutkijoille olisi seuraavassa mukava pähkinä purtavaksi;

Ensimmäinen ehdotus on kirjasta "Släkten Rennerfelt", (Tukholma 1963). Karl Simonsson Remanen avioitui toisen kerran Anna Munck af Fulkilan kanssa 1637. Hän sai huomenlahjaksi Langin tilan Vihdistä. Heille syntyi kaksi poikaa Carl n.1640 ja Klas n.1642. Rennerfeltin mukaan Carlille syntyi kaksi lasta Klas ja Hebla. Anna eli Langilla ja kuoli 1692. Carl kuoli 1686 ja tytär Hebla peri Hyrsylän Lonkalan, jossa Carl oli asunut kuolemaansa asti.

Toinen versio perustuu artikkeliin "Om släkten Remanders ursprung", Genos nro 1 vuodelta 1974. Sen kirjoittaja tyrmää tiedot Heblasta ja Carlin lapsista. Hän esittää Annalle vielä kolme lisälasta, Margaretan, Kirstinin ja Larsin. Näiden lasten syntymäajat ovat kuitenkin monta vuotta Karl Simonsson Remasen kuoleman, joka tapahtui vuonna 1649, jälkeen. Lisäksi näyttäisi siltä, että Nils osti Lonkalan Gumbölen myynnin jälkeen.

Kolmannen muunnelman mukaan Hebla on Karl Remasen ja Anna Munckin tytär, syntynyt 1640-luvun alussa poikien tapaan. Joissain tiedoissa poikien syntymäajat voivat heittää parikin vuotta. Ajallisesti siirtyminen Lonkalaan osuu "nappiin". Äitinsä jälkeen hän peri Lonkalan 1692, meni naimisiin 1665 ja muutti takaisin miehensä kanssa noin 1694. Historiakirjat kertovat hänen olevan kummina ainakin viidelle Lonkalan lapselle. Myös Gumbölen ja Lonkalan välillä on vilkasta vaihtoa esim. palkollisten välillä. Myös Maria on rippikirjoissa Lonkalassa ennen muuttoaan Hyrsylän Saukolle.

Olisin yhdessä parin nettituttavani kanssa kiinnostunut kaikista mahdollisista lisätiedoista, jotka voisivat valaista tätä hankalasti selvitettävää esivanhempaa. Lähinnä kaivataan kirjallisia todisteita, jotka osoittaisivat oikeiksi ja/tai vääriksi edellä mainittuja vaihtoehtoja. Ohessa on Henrikin perhetaulu kirjasta "Slägterna Brenner i Finland", jonka Magnus Brenner julkaisi Helsingissä vuonna 1912. Siitä saa lisätietoja Henrikin lapsista.

Muistokirjoitus Anders Swedbergille

Ensimmäinen surusanoma, jonka vuonna 1889 Tuonen vainioilta saimme, oli Anders Swedbergin kuolema. Tässä itseoppineessa miehessä kadotti isänmaa uutteran, rehellisen työmiehen, kansan valistuksen miehen parhaasta merkityksestä.

Swedberg oli syntynyt vuonna 1832 Munsalassa Pohjanmaalla talonpoikaisista vanhemmista. Kotonaan, jossa viljeltiin paljon lukemista, poika oppi lukemaan, kirjoittamaan ja lukuja laskemaan, ja nuorukaisena Anders hankki itselleen kirjallisuutta, jota ahkerasti lueskeli, pitäen kuitenkin päätyönään maanmiehen tehtäviä. Mutta kun vuonna 1856 Munsalaan perustettiin kiertokoulu, pyrki ja otettiin Swedberg siihen opettajaksi, eikä sopivampaa opettajaa voitu saadakkaan.

Kylästä toiseen muuttaen Anders sitten puuhasi pitäjäläistensä lasten opetuksessa viisi vuotta, kunnes kiertokoulu vuonna 1861 lakkautettiin. Mutta jo seuraavana vuonna avasi Swedberg Munsalassa yksityisen korkeamman kansakoulun Pohjanmaan ruotsinkieliselle väestölle. Tämä koulu, jota valtio apurahalla kannatti, sai pian runsaasti oppilaita, kaukaisiakin. Siinä Swedberg suurella innolla ja hyvällä menestyksellä työskenteli elämänsä loppuun asti, kasvattaen Pohjanmaan ruotsalaiselle väestölle monta älykästä ja toimeliasta maanviljelijää sekä kunnanmiestä.

Swedbergin työhalu ei kuitenkaan ollut tällä tyydytetty. Anders S. on myöskin kirjailijana työskennellyt erinomaisen ahkerasti. Hän oli monta vuotta "Österbotten" ja "Österbotten Posten" nimisten kansanlehtien päätoimittajana ja pitkät ajat osallisena "Folkwännen" ja "Barnwännen" nimisten lehtien toimittamisessa. "Hufwudstadsbladetiin" hän myöskin kirjoitteli ahkerasti lehden perustamisesta asti. Ruotsiinkin hän usein lähetti kirjoituksiaan, jotka siellä sanomalehdissä ilmaantuivat.

Eri kirjasina on painosta ilmestynyt hänen kirjoittamaansa luettavaa kansalle ja lapsille kristillisen elämän edistämisestä, juoppoudesta ym. Hirmuiset nälkävuodet parikymmentä vuotta takaperin eivät saattaneet olla Swedbergin valppaaseen mieleen syvästi koskematta. Hän mietti keinoja hädän lievittämiseksi ja siitä lähti Turussa vuonna 1868 painettu kirjanen "Om nödbrödsämnen" (leipäaineista hätätilassa), joka sai Turun kauppiasyhdistyksen korkeimman palkinnon.

Mutta Anders Swedbergin vaikutus ei tähänkään rajoittunut. Vuonna 1857 ja sitä seuraavina vuosina hän teki itsensä huomatuksi useilla sanomalehtikirjoituksilla kansakoulukysymyksestä ja vuonna 1861 hän tämän johdosta kutsuttiin siihen komiteaan, jonka tuli antaa lausunto Uno Cygnaeuksen ehdotuksista kansakoululaitoksen perustamisesta maahamme.

Swedbergiä käytettiin kotiseudullaan ahkerasti kaikenlaisissa luottamustoimissa. Uudenkaarlepyyn tuomiokunnan edusmiehenä hän oli 1877, 1882, 1885 ja 1888 vuoden valtiopäivillä talonpoikaissäädyn jäsenenä, jossa toimessa hän osoitti suurta kykyä ja itsenäisyyttä. Harras kaikenmoinen edistyksen kannattaja hän oli.

Nuorena Swedberg oli joutunut von Essenin ja Ingmanin pariin ja heidän vaikutuksestaan herännäisliikkeeseen. Hän piti tähän aikaan kotiseudullaan hengellisiä esitelmiä ja vuonna 1868 hän hakemuksesta ilman edelläkäypää tutkintoa Turun tuomiokapitulissa sai saarnaluvan. Swedberg on siis monella tavalla vaikuttanut kansalaistensa hengelliseen herätykseen.

Anders Swedberg oli luonteeltaan vakava ja perään antamaton. Hänellä oli hyvä puheenlahja ja sanottavansa osasi hän tuoda esiin tavalla, joka ehdottomasti kiinnitti kuulijain huomion siihen aiheeseen, josta hän puhui. Vahva ruumiinrakennuksensa salli hänen työskennellä suurella ahkeruudella ja lamautumaton oli vielä Anders Swedbergin työinto, kun äkillinen sydänkohtaus tammikuun 25. päivänä 1889 teki tämän merkillisen miehen elämästä lopun.




Lähde : Turun Lehti 27.2.1890

Sillanpäässä

Jonkin matkan päässä Metolan kylästä Kiskon Kirkkojärvelle päin on sijainnut jo vuosisatoja Sillanpään talo. Nimensä se on todennäköisesti saanut siitä, että talon tontti on pienen Metolanjoen ylittävän sillan läheisyydessä. Sillanpää on aikoinaan ollut ns. yksinäistalon kylä ja esimerkiksi rippikirjoissa se mainitaan erillisenä kylänä.

Ensimmäinen seuraamani Sillanpään isäntä oli Josef Sigfredsson, joka oli naimisissa Margaretan kanssa. Heidän poikansa Michel syntyi vuonna 1694. Kiskon säilyneet rippikirjat alkavat vasta vuodesta 1735 ja niitä tutkimalla äiti Margaretan syntymävuosi on luultavasti 1647. Koska Margareta olisi täten ollut jo 47 vuoden ikäinen Michelin syntyessä, hän lienee ollut loppujen lopuksi äitipuoli.

Michel oli naimisissa Ylettylän Karan rusthollarin tyttären, Lisan kanssa. Avioliitosta oli useita lapsia, joista esikoispoika Johan jatkoi talon pitoa isänsä jälkeen vuodesta 1750 eteenpäin. Johan kuitenkin kuoli jo nelisen vuotta myöhemmin ja hänen vaimonsa, Kaukurin Uotilan rusthollissa syntynyt Ester meni uusiin naimisiin erään Anders Johanssonin kanssa. Tämä oli syntynyt 1723 rippikirjojen perusteella, mutta hänen sukuperästään en ole löytänyt tarkempaa tietoa.

Tästä aviosta syntyi useita lapsia, joista isäntänä jatkoi 1755 syntynyt Johan. Kuitenkin vanha rouva Ester piti myös lankoja käsissään, vaikka olikin jo iäkkään puoleinen. Hän kuoli vasta 1800-luvun alussa. Johan Andersson ei ehtinyt koskaan naimisiin ja asusti Sillanpäässä sisarustensa kera. Ehkä perheen kaipuu sai Johanin ottamaan kasvattipojan 1810-luvun alussa. Perniön Tilkkalan rusthollarin poika Emanuel Michelsson tuli asumaan Sillanpäähän. Hän toimitti talossa rengin töitä ja tuli vihdoin 1830-luvulla talon mailla sijainneen Myllypakkan torppariksi.

Emanuel ei tullut mitenkään sattumalta kasvatiksi Sillanpäähän. Hänen äitinsä Ester Andersdotter oli nimittäin Johanin sisko, joka oli nainut Tilkkalan silloisen rusthollarin, Davidin. Tämän kuoltua Ester oli mennyt toisiin naimisiin Michel Johanssonin kanssa ja tästä liitosta oli myös Emanuel. Emanuelia paria vuotta vanhempi Carl -veli tuli myös Sillanpäähän joskus vuoden 1818 paikkeilla. Hänen vaimonsa oli Ulrika Simonsdotter.

Carl ja Ulrika saivat kaksi poikaa, joista toinen kuoli melkein heti synnyttyään. Myös isä Carl menehtyi hyvin nuorella iällä ja Sillanpää oli jälleen kerran ilman tulevaa isäntää. Olihan vanha "bonde" Johan Andersson jo kuusissakymmenissä. Hän kuoli 1829 ja uutena talollisena Sillanpäähän tulee em. Ulrika Simonsdotterin toinen mies, Josef Johansson. Josef oli syntynyt Perniön Pappilan eräässä torpassa ja ollut vuodesta 1819 Metolan Tilkkalan lampuotina. Sieltä hän sitten ilmestyi Sillanpään pelastajaksi vuonna 1834.

Tämäkään isäntä ei kauaan talossa ehdi olemaan. Jo kuusi vuotta myöhemmin on tuoni vienyt hänet ja taloudessa elävistä lapsista vanhin on hädin tuskin parikymppinen. Ulrika Simonsdotterin ja Carl Michelssonin poika Johan Gabriel oli syntynyt keväällä 1820. Nyt hän sai raskaan vastuun tämän ikivanhan verotalon kohtalosta nuorella iällä. Apuna päätöksenteossa oli äiti Ulrika ja neljä sisarusta, jotka tosin olivat iältään yhdestä viiteentoista vuoteen.

Vuosien mittaan Johan Gabriel otti käyttöön sukunimen Olenius. Nimen taustalla on Sammatin Niemenkylän Oinoon talo, josta hänen äidinäitinsä oli kotoisin. Johan Gabrielin äidin, Ulrikan serkut Erik Johan ja Gabriel Olenius olivat Karjalohjan Kourjoen ja Oinoon rusthollareita 1800-luvun alkupuolella.

Tavallaan Sillanpään omistus pysyi samalla suvulla aina 1900-luvulle saakka, mutta aika ajoin vähintäänkin kierteisesti. Jonkinasteista, kenties hieman oudostakin perinteestä muistuttaa taas se tosiseikka, että Johan Gabriel Olenius ei koskaan ehtinyt naimisiin....

Suomalainen kirkko Itä-Siperiassa

Vuoden 1888 syksyllä valmistui ensimmäinen suomalainen kirkko Siperiaan. Se sijaitsi Werchne Sujetukissa, Itä-Siperian alueella. Paikka sai kyseenalaisen kunnian toimia tsaarin ajan Venäjän rangaistussiirtolana.

Kirkko oli puusta ja ulkoa siniseksi maalattu. Tornin katto oli rautalevyillä päällystetty. Rakennuksen pituus oli noin 71, leveys 29 ja korkeus 20 jalkaa, kun taas torni kohoi 84 jalan korkeuteen. Sisällä kirkossa oli 22 penkkiä nojalaudalla selkää vasten ja pulpetilla kirjoille. Noin seitsemän jalan urkuparvi oli tehty pääoven yläpuolelle.

Sisustuksen sanottiin olevan soman ja mukavan. Puutyö oli tehty huolellisesti viimeistelleen. Lisäksi kaikki oli maalattu. Käytävien yllä riippui neljä kruunua, joissa kussakin oli 25 kynttilää. Sivuseinillä valaistusta täydensi 12 kynttilänpidintä, joissa oli paikka kahdelle kynttilälle. Lämpöä Siperian kylmyyteen toi kaksi lämmitysuunia.

Kirkko tuli maksamaan hieman yli 3000 silloista markkaa, joka ei runsaat sata vuotta sitten ollut kovin suuri summa Suomen oloissa. Sen sijaan kaukaisessa Werchne Sujetuksissa se oli melkoinen uhraus.

Kirkkorakennus ympäröitiin suoralla "häkkiaidalla" ja sen piha koristeltiin puita istuttamalla.

Syy miksi kaukaiseen siperialaiskylään ylipäätänsä tehtiin suomalainen kirkko, oli yksinkertainen. Siellä asui 1880-luvulla 547 henkeä, joista suomalaisia oli 358. Suomalaiset pyrittiin sijoittamaan samoille sijoille liettualaisten, latvialaisten ja virolaisten kanssa. Olipa Werchne Sujetukin tienoilla sellaisetkin kylät kuin Riga, Reva, Narva ja Helsingfors. Vangit joutuivat raskaisiin töihin alueen kultakaivoksiin, mutta jotkut jaksoivat perustaa perheenkin. Itseasiassa Werchne Sujetukissa asui vain 10-12 perhettä, kun Henry Ladsdell kävi siellä kootesssaan materiaalia kirjaansa "Through Siberia". Tämä teos ilmestyi vuonna 1882.

Sukuselvityslöytö vei vuoteen 1540

Finlands Allmänna Tidning -lehden lokakuun numeroissa vuodelta 1899 löytyi yllättäen eräs sukuselvitys. Tämä tapaus liittyy edesmenneen naimattoman rouvan, Erika Sofia Grönroosin suullisesti tekemään testamenttiin, jonka esitti Turun raastuvanoikeudelle vahtimestari Anders Oskar Ståhlström heinäkuun 26. päivänä em. vuotta.

Andersin mukaan Erika Sofia oli jo kymmenen vuotta aiemmin sanonut, että hänen kuolemansa jälkeen Ståhlströmin pitäisi hoitaa hänen hautauksensa sekä omaisuutensa jako. Grönroos määräsi testamentissaan annettavaksi Turun köyhäinhuollolle 200 markkaa minkä lisäksi sekä kaupungin vapaaehtoinen palokunta että kuuromykkäin koulu saivat samansuuruinen rahamäärän. Kaiken muun irtaimiston ja omaisuutensa Erika antoi Ståhlströmin perheelle. Lisäksi Erika toivoi tulevansa haudatuksi samaan hautaan vanhempiensa kanssa. Kiveen tuli kaivertaan vain teksti "jungfru Erika G."

Kun Erika Sofia Grönroos sitten heinäkuun kahdeksantena päivänä vuonna 1899 oli kuollut, joutui Turun raastuvanoikeus selvittämään omaisuuden jakoa. Ilmeisesti aivan ensimmäiseksi käsiteltin asiaankuuluvat todistukset seurakunnalta sekä sairaalalta. Kaupunginsairaalan lääkärin, Wilhelm Stadiuksen lyhyen kuolintodistuksen mukaan "jungfru" Grönroos oli menehtynyt kyseisessä laitoksessa em. päivänä. Seurakunnalta puolestaan saatiin sukuselvitys Erika Sofian perheestä.

Tässä yhteydessä huomioni kiinnittyi välittömästi vainajan äidin sukunimeen Gallenius. Olin nimittäin aikoinaan lisännyt tietokantaani muutaman Gallen- ja Galenius -nimisen henkilön Kiskon seudulta, Varsinais-Suomesta. Isän sukunimi Grönroos saattoi taasen viitata useaankin eri pitäjään eikä sille löytynyt itseltäni suoraa vastinetta. Onneksi lehteen painettu sukuselvitys antoi myös syntymäajat Erikan vanhemmille, Gustaf Grönroosille ja Gustava Galeniukselle. Gustava löytyikin nopeasti Kiskon ja Perniön rajamailla sijainneen Kosken tehtaan työntekijöiden joukosta.

Hänen vanhempansa olivat raudanvääntäjä Gabriel Gallenius (s. 1774) ja vaimonsa Christina Forsten (s. 1772). Gustavaa ennen olivat jo syntyneet hänen sisaruksistaan Henrik Johan ja Eva Stina. Myöhemmin perheeseen syntyivät vielä Lovisa, Anna Maria ja kuopuksena Gabriel
Lapsikatraasta Anna Maria ja Gabriel kuolivat vuoden 1816 lopulla. Äiti Christina menehtyi loppuvuodesta 1820 ja isä, joka oli tässä vaiheessa Kosken tehdasseurakunnan kuudennusmiehenä, meni uusiin naimisiin tenholalaisen voudintyttären, Elisabet Palmanin kanssa. Tästä aviosta syntyi poika Alexander. Muiden lasten osalta en ole seurannut heidän vastaisia edesottamuksiaan, mutta sisko Lovisa löytyy 1830-luvun lopulla Turun ruotsalaisesta seurakunnasta postiljooni Carl Gustaf Tenlenin vaimona. Heillä oli ainakin yksi lapsi, tytär Gustava Lovisa, joka syntyi elokuussa 1838 Turun kaupungissa.

Gabriel Galleniuksen isä, jolla oli sama etunimi kuin pojallaan, työskenteli Karjalohjan Kärkelän kuparihytillä. Hän oli syntynyt vuonna 1738 ja mennyt lokakuussa 1766 naimisiin suomusjärveläisen lesken, itseään 10 vuotta nuoremman Stina Johansdotterin kanssa. Olettaisin, että Gallenius on voinut tulla suomeen Ruotsin puolelta. Lähellä sijainnut Kiskon Orijärven kaivos oli avattu 1700-luvun puolivälissä ja se tarvitsi ammattitaitoista työvoimaa. Luonnollisesti Orijärveä huomattavasti vanhemmalla Kosken tehtaalla l. ruukilla oli myös ulkomailta tulleita henkilöitä. Stinan vanhemmat olivat ainakin suomalaisia Suomusjärven Salmin Junnolasta. Renkinä ja itsellisenä Junnolassa asuneella Johan Matssonilla ja hänen vaimollaan Maria Jöransdotterilla oli ainakin viisi lasta, joista kaksi kuoli aivan pienenä. Isä Johanin kautta saadaan yhteys yhteen suosikkitaloistani tuolla seudulla, Arpalahden ikivanhaan rustholliin. Samalla kesällä 1899 kuolleesta Erika Grönroosista löytyy yksi esipolvilinja aina vuoteen 1540 saakka. Nämä kaksi asiaa tarkoittavat myös sitä, että Erika oli kaukainen sukulaiseni.

Christina Forstenin sukuperä on myös osin itselleni epäselvä. Hänen vanhempansa toki löytyvät ja juuri em. Orijärven kaivokselta. Siellä ruukkivoutina ollut Peter Forsteen ja vaimonsa Maria Wikström asuivat Vettiön talossa, joka lienee ollut noin kilometrin päässä varsinaisesti kaivoksesta. Christina oli perheen esikoistytär, mutta joulukuussa 1776 Forsteenin tuvassa oli varmasti ihmetys suuri. Kolmospojat Adolf, Benjam ja Sachris putkahtivat maailmaan. Kiskon pitäjässä harvinainen tapahtuma sai valitettavan arvattavan jatkon. Ainakin Benjamin menehtyi pian synnyttyään ja saman kohtalon koki velipoika Adolf. Sachriksen ja Christinan lisäksi perheeseen kuului esikoispoika Petter, joka oli syntynyt 1767.

Peter Forsteenin ja Maria Wikströmin syntymävuodet 1740 sekä 1743 löytyvät Kiskon rippikirjasta 1786-1791. Maria kuolee maaliskuun viimeisenä päivänä 1787 ja seuraavana vuonna Peter löytyy toiseksi vaimokseen leskirouva Leena Silfverknappin. Tämä toinen avio päättyy jo kolmen vuoden kuluttua Peterin kuolemaan. Vaikka nuo vuosiluvat ovat käytettävissä, ei Petteriä tai Maria voi yhdistää sopiviin vanhempiin. Kiskon Kirkonkylän Wikarsin eli Viikarin talon väki käytti jo 1700-luvulla sukunimeä Wikström, mutta ei tuntuisi sopivan tähän sukuun. Olkoonkin, että esikoispojan kummina oli juuri mainittuja Wikströmeitä oleva räätäli Henrik W. Yksityiskohtana tulkoon mainituksi, että jostain syystä vuoden 1767 Kiskon kastetuista HisKissä ei löydy Petteriä. Onneksi voi nykyään turvautua Digiarkiston palveluihin ja alkuperäisiin kastettujen luetteloihin hänet kyllä sitten on merkitty.

Summa summarum - nimi Gallenius herätti huomioni ja niin vain kävi, että sattumalta silmiini tullut perhe osoittautui itseni sukulaisiksi ties kuinka monen sukupolven kautta. Ensimmäinen yhteinen esi-isä, Gudmund Bertilsson syntyi Suomusjärven Arpalahdessa vuonna 1628, joten Erikan perintörahojen perään tässä tuskin kannattaa lähteä!