Eräs kummallinen avioliitto

Tällä hetkellä Alankomaissa, Belgiassa, Espanjassa, Etelä-Afrikassa, Kanadassa, Norjassa ja Ruotsissa on sallittu samaa sukupuolta olevien henkilöiden avioliitot. Lisäksi muutamat yksittäiset osavaltiot Yhdysvalloissa ovat hyväksyneet tämän Suomessa vielä tuntemattoman aviomuodon. Monissa maissa asia kaatuu jo siihen, että avioliitto on lainsäädännössä määritelty vain eri sukupuolta oleville pareille. Onpa maita, joissa vihkimisestä seuraisi kuolemanrangaistus.


Ensimmäisenä samaa sukupuolta olevien avioliitot laillistettiin Alankomaissa ensimmäisenä päivänä huhtikuuta vuonna 2001. Siellä ei todennäköisesti tiedetty, että melkein täsmälleen sata vuotta aiemmin oli Espanjan Madrisissa tapahtunut kenties ensimmäinen kahden naisen vihkiminen. Asiasta uutisoitiin myös Suomessa heinäkuussa 1901.

"Awioliitto kahden naisen kesken. Madridissa on äskettäin saatu selwille, että kaksi naista on solminut keskenään laillisen awioliiton. Toinen heistä, joka oli pukeutunut mieheksi, saapui wiime huhtikuun lopulla seurakuntansa papin luo ja lausui hänelle toiwomuksenaan tulla kastetuksi, koska hänen isänsä, joka ei ollut katolinen, ei ollut antanut kastaa häntä.

Pappi noudattikin hänen toiwomustaan ja antoi hänelle kasteessa nimen Mario. Saatuaan täten kastetodistuksen, ryhtyi hän heti awioliittopuuhiin. Kesäkuun kahdeksantena wietettiin nämä omituiset wihkiäiset."


Kuva - This Wikipedia and Wikimedia Commons image/multimedia is from the user Holek and is freely available at http://commons.wikimedia.org/wiki/File:Lesbian_sign.svg under the creative commons cc-by-sa 2.5.

Stigellit

Nummen pitäjän Lukkarin talossa syntyi huhtikuun 11. päivänä 1807 poikalapsi, jolle annettiin nimi Henrik. Hänen vanhempansa olivat rusthollari Erik Eriksson ja vaimonsa Eva Greta Tötterman. Isä Erik oli kotoisin Lukkarilta, kun taas äiti Eva Greta oli syntynyt Pusulan Kaukelan kylän Kauhalassa. Molempien vanhempien esipolvista löytyy lähinnä Nummen ja Pusulan ratsutiloja. Näitä olikin näissä Lohjan kappeliseurakunnissa runsaasti.

Henrik Eriksson asui kotitalossaan, kunnes 1820-luvun puolenvälin tienoilla ryhtyi tienaamaan leipänsä renkimiehenä muuttaen talosta taloon lähes vuosittain. Elämä rauhoittui vasta avioliiton myötä. Tammikuun toiseksi viimeisenä päivänä 1831 Henrik purjehti avioliiton satamaan piika Anna Silenin kanssa. Jo puolta vuotta aiemmin he olivat saaneet ensimmäisen yhteisen lapsen. Vuoden 1832 aikana syntyi poika Henrik Johan, jonka kastemerkintää ei näyttäisi löytyvän mistään.

Henrik ja Anna muuttivat Helsinkiin viimeistään 1834, sillä seuraavat lapset syntyvät siellä. Isä työskenteli kasvavassa pääkaupungissa muurarikisällinä ja äiti Anna hoivasi perhettä. Tässä vaiheessa Anna oli vaihtanut sukunimensä Granforsiksi, joka oli ollut myös hänen torppari-isänsä käyttämä nimi. Hänen veljensä Johan, joka oli Nummen varalukkari, käytti sukunimeä Silen.

Edellä mainitusta Henrik Johanista tuli isänsä tavoin muurarikisälli. Hän nai marraskuussa 1855 helsinkiläisen tilanomistajan, Karolina Vilhelmina Hidströmin. Tämä oli miestään seitsemisen vuotta iäkkäämpi. Pariskunta asui yhdessä Suomenlinnassa jo ilmeisesti saman vuosikymmenen alussa, sillä 1852 oli syntynyt heidän esikoisensa Robert Konstantin.

Henrik Johan Stigellistä tuli kivenhakkaajamestari 1855 ja seuraavina vuosikymmeninä hän erikoistui hautakiviin. Hänen vasaransa ja talttansa antoivat muodon mm. M.A. Castrenin, Y.A. Wallinin, K. Collanin, A.E. Ramsayn, F. Cygnaeuksen ja Magnus von Wrightin muistokiville Helsingin Hietaniemen hautausmaalla. Stigell teki opintomatkoja Saksaan, Itävaltaan, Italiaan ja Ranskaan. Vuonna 1876 hänet palkittiin hopeamitalilla Helsingin teollisuusnäyttelyssä ja kaksi vuotta myöhemmin Pariisin maailmannäyttelyssä Stigellille ojennettiin pronssimitali. Luottamustoimista voidaan mainita Helsingin kirkkoraadin sekä köyhäinhoitokunnan jäsenyydet.

Poika Robert Stigell kävi Suomen Taideyhdistyksen piirustuskoulua 1869-70 ja matkusti 1872 Roomaan perehtyäkseen kuvanveistoon. Siellä hän opiskeli St. Lucan taideakatemiassa saaden 1875 palkinnon töistään. Pietarin taideakatemia nimitti Stigellin ensimmäisen luokan taiteilijaksi nähtyään tämän marmorisen pystykuvan "Amor ja ruusu" ja kipsiteoksen "Vellamo" vuonna 1878. Viimeksi mainittu oli esillä Pariisin maailmanäyttelyssä. Robert siirtyi Cavelier'n ateljeehen Pariisissa, missä hänet palkittiin "Linkoojastaan".

Pariisi oli muutoinkin tuttu paikka Stigellille, sillä hän asui siellä lähes 20 vuotta opiskellen 1876-78 Ecole des Beaux-Arts -koulussa. Ehkä tunnetuin Stigellin teoksista on Helsingin Tähtitorninmäelle 1898 pystytetty "Haaksirikkoiset".

Robert Stigell oli mennyt 1886 naimisiin Helmi Maria Lindqvistin kanssa, mutta tämä kuoli vain kuukauden päästä häistä. Toisen avioliiton Stigell solmi 1899 Helena Sofia Sahlbergin kanssa. Tästä avioliitosta oli yksi poika.


Henrik Johan Stigell kuoli 25.1.1904 ja poika Robert 1.12.1907.

Tracing genetic genealogy on a global scale | PRI.ORG

Tracing genetic genealogy on a global scale | PRI.ORG

Kihlaus

Toukokuussa 1660 Turun tuomiokapitulin pöytäkirjoihin merkittiin eräs tapaus, jota ei nykyaikana aiheuttaisi edes kulmakarvojen kohoamista oikeuslaitoksesta puhumattakaan.

Pöytyäläinen renkimies Antti oli kosiskellut jo jonkin aikaa Karinaisten Mäenpään kylässä asunutta piikaa, Marketta Yrjänäntytärtä. Lopulta he olivat Marttilan kirkkossa lupautuneet toinen toiselleen eli menneet kihloihin. Entisaikaan tämä oli hyvin vakavamielinen lupaus eikä sen purkaminen ollut yhtä yksinkertaista kuin nykyisin. Joka tapauksessa Antti ja Marketta olivat lopulta tilanteessa, että kihlaus haluttiin muiden taholta purkaa.

Renki Antti joutui sitten tulemaan Turkuun, konsistorin eteen selittämään asiaa. Mukaansa hän oli ottanut erään pöytyäläisen talollisen. Marketan serkku (tai sisaren lapsi) kertoi, että he olivat muuten ottaneet Antin hyvin vastaan perheessä, mutta kornetti Tilkasen vaimo Riitta oli toista mieltä. Hän ei ollut koskaan antanut suostumustaan mokomalle kihlaukselle. Riitta joutui tosin myöntämään, että hänellä ei ollut todistajaa omalle väitteelleen.


Konsistorin kirjuri oli tietysti ruotsinkielinen ja hänen sananvalintansa em. tutkinnon pöytäkirjassa ovat hieman sekavia. Niiden perusteella voisi asian tulkita siten, että morsiamen sukulaiset ovat syystä tai toisesta kääntyneet avioliiton solmimista vastaan. Edelleen alkuperäistekstiä tulkiten voisi aavistaa, että sekä Antti että Marketta olisivat alistumassa tähän.

Toisaalta Antti halusi jatkaa kihlaustaan Marketan kanssa, mikäli päätös vain olisi hänen omansa. Tuleva morsian olikin jo kiertänyt Loimaalla, Marttilassa ja Pöytyällä keräten morsiuslahjoja.


Asian käsittelyn jatkosta en ole kerännyt tietoja, mutta toukokuun loppupuolella oli vouti luvannut toimittaa Marketan konsistorin eteen. Samoin piti Antin olla tuolloin saapuvilla, jotta kihlauksen tulevaisuus saataisiin selville.

Avioliiton solmimista edelsi aina kihlaus, joka oli pitkään sitova lupaus. Sen saattoi purkaa ainoastaan tuomiokapitulin päätöksellä ja sen takia Antti joutui Markettansa kanssa lähtemään Turkuun. Marketalla saattoi olla oma sormuskin, sillä jo roomalaisten käyttämä tapa vaihtaa sormuksia avioliittolupauksen symbolina yleistyi Suomessa 1600-luvulla. Sormuksen paikka oli vasen nimetön. Tämäkin on perua roomalaisilta, sillä he uskoivat näkymättömän rakkauden suonen johtavan nimettömästä suoraan sydämeen.

Kuvassa uskonpuhdistaja Martti Lutherin vihkisormus teoksesta ”Rings for the finger : from the earliest known times to the present, with full descriptions of the origin, early making, materials, the archaeology, history, for affection, for love, for engagement, for wedding, commemorative, mourning, etc.” – George Frederick Kunz, 1917

Kiitoset M. Lundille käännöksestä.

Lapin käännytystyöstä

Kuningatar Margareetan aikaan 1300-luvun lopulla eli lappalaisista vanhemmista syntynyt nainen, jonka nimi oli sama kuin kuningattarella. Lapin Margareeta oli kastettu kristityksi ja hän oli näyssä saanut kutsumuksen käännyttää pakanoita kristinuskoon. Tämä kutsumus oli niin voimakas, että se vaivasi häntä päivin ja öin.

Margareetan pyynnöstä Lundin arkkipiispa ja kuningatar laativat vuonna 1389 latinankielisen kirjeen lappalaisille. Siinä heille kuvattiin lyhyesti syntiinlankeemus ja Vapahtajan autuaaksi tekevä oppi. Lappalaisia kehoitettiin luopumaan käsintehtyjen epäjumalankuvien palvonnasta, sillä he tuottaisi vain ikuisen kadotuksen.

Kirjeen lopussa kehoitettiin Upsalan arkkipiispaa ja Korsholman linnaläänin voutia pitämään huolta lappalaisten käännyttämisestä.

Kirje ei ainakaan vakaumuksellisen Margareetan mielestä täyttänyt hänen toiveitaan, sillä hän kiersi jatkuvasti Norjan, Ruotsin ja Tanskan hoveja sekä luostareita rukoilllen ruhtinaita ja ylimyksiä pitämään parempaa huolta Lapin kansan käännyttämisestä.

Eräässä Margareetan saamassa puoltokirjeessä ehdotettiin, että arkkipiispa pitäisi huolta tapojen sekä pappien vahvistamisesta lappalaisten lähiseuduilla. Näin heidän käännyttämisensä olisi jatkossa helpompaa.

Margareetan myöhemmistä vaiheista ja saavutuksista ei ole säilynyt tietoja, mutta ehkä ne innostivat erästä Totte -nimistä pappia lähtemään samalle tielle. Hän sai kuninkaallisen puoltokirjeen ja saapui 1419 Lappiin tarkoituksenaan kastaa kaikki sen asujaimet kristinuskoon. Samalla hän aikoi rakentaa muutamia kirkkoja.

Luultavasti hänen toimiaan vastustivat mm. pirkkalalaiset, koska ne olivat heidän etujensa vastaisia. Totten työn tuloksista ei ole jäänyt merkintöjä, mutta noitarumpujen kuvauksista voidaan päätellä lappilaisten tunteneen katoliseen aikaan mm. kiirastulen, pyhän kolminaisuuden ja neitsyt Marian.



Antoni Lafreri -Carta Marina, Rooma 1572

Edusmies Kustaa Caven Perttelistä

Perttelin Kaukolan kylän Mikkolan rusthollissa syntyi tammikuun viidentenä päivänä 1749 poikalapsi, jolle annettiin nimi Kustaa. Hänen vanhempansa oli isäntä Matti Kaarlenpoika ja Stiina Matintytär. Isä Matti oli ollut aiemmin naimisissa Hähkänän kylästä kotoisin olleen Kirsti Juhontyttären kanssa ja tämän kuoltua lapsivuoteeseen nainut Stiinan.

Isänsä jälkeen Kustaasta tuli Mikkolan uusi rusthollari. Puolisokseen hän sai Uskelan Lopen kylän Pertun rusthollarin tyttären, Annan. Tämä oli miestään kolmisen vuotta nuorempi. Annan äiti oli Pertun tyttäriä ja isä Heikki oli tullut sinne Sauvon kirkonkylästä.

Kustaa käytti 1700-luvun lopulla kotitalonsa nimeä sukunimen tapaisesti. Annan kanssa heille syntyi yhteensä kymmenen lasta, mutta vain yksi tytär oli elossa vanhempiensa kuoltua. Anna menehtyi 1826 ja Kustaa kolme vuotta myöhemmin.

Vaikka Kustaa piti kotitalonsa kunnossa, muistaa jälkimaailma hänet ennen kaikkea talonpoikaissäädyn valtiopäivämiehenä Norrköpingin valtiopäivillä vuonna 1800. Hän edusti siellä Piikkiön ja Halikon kihlakuntia. Samoihin aikoihin Kustaa otti myös käyttöön sukunimen Caven.

Vuonna 1808 kreivi von Buxhoevden antoi käskyn valita edustajat kaikista säädyistä Pietariin lähetettävää valtuuskuntaa varten. Niinpä Caven, "talonpoika ja lautamies Uskelan pitäjässä", sai kutsun Turkuun läänin maaherralta, Knut von Troililta. Elokuun ensimmäisenä päivänä 1808 Turun maakansliassa Kustaa kuuli tulevasta luottamustoimestaan. Samalla oli kutsuttu paikalle monia aateliston ja kaupunkien edusmiehiä Turun ja Porin läänistä. Näiden piti valita yksi lähetysmies kummastakin säädystä. Sen sijaan talonpojista oli paikalle kutsuttu vain Kustaa Caven, vaikka kreivin tarkoitus oli ollut, että edellisten valtiopäivien edustajat olisivat keskuudestaan valinneet uuden miehen.

Tämä outo menettely ei ollu rehellisen pertteliläisen isännän mieleen ja hän antoi ruotsiksi kirjoitetun vastineen. Siinä hän ilmoitti, ettei voi ottaa luottamustehtävää vastaan, sillä "suurimmassa määrässä minä loukkaisin talonpoikaissäädyn pyhiä oikeuksia, jos minä, asettumatta säädyn jäsenten vaalin alaiseksi, kohottaisin itseni, heidän tietämättänsä, edusmieheksi säätyveljieni puolesta, jotka kenties saattaisivat luottamuksensa antaa jollekulle minua ansiollisemmalle".

Kirjoitus ei luultavasti ollut Cavenin omaa käsialaa, mutta antaa hyvän kuvan hänen valtiollisesta älykkyydestään. Koska von Buxhoevdenin mukaan kyseessä ei ollut varsinainen valtiopäiväedustus, lähti Kustaa Caven lähetyskunnan kera Pietariin syksyllä 1808. Lopputulemana heidän työstään oli mm. Suomen säätyjen kutsuminen Porvoon valtiopäiville seuraavan vuoden keväällä. Tuollon Caven ei enää ollut edustamassa talonpoikia.

Perttelissä hän piti Mikkolan oivallisessa kunnossa ja toimi vuosikausia lautamiesten esimiehenä. Hän kuoli kotonaan elokuun 30. päivä 1829. Vaimo Anna oli edesmennyt kolme vuotta aikaisemmin. Suuresta jälkeläiskatraasta oli jäljellä vain yksi tytär, jonka perilliset omistivat Mikkolan aina 1900-luvn alkupuolelle saakka.

Influenssaa

Tammikuu 1899

Influenssa raivoaa pelottavasti New Yorkissa, yksin lääkärienkin joukossa!

Columbia-yliopiston lääkeopillinen osasto on suljettu, koska kolme professoria makaa sairaana. Afääriliikkeet siitä myös pahasti kärsivät. Yhdestä ainoasta henkivakuutusyhtiön pääkonttorista on 300 naispuolista apulaista sairaana.

New Jerseystä kerrotaan, että terveyslautakunta on yleisellä julistuksella kieltänyt suutelemisen, koska se on tarttumaa levittävää. Tämä kielto tuli mm. hyvin sopimattomaan aikaan insinööri Hobsonille, Santiagon sankarille, joka juuri on kiertomatkalla tässä valtiossa.

Hän on näet tukuttain saanut naisilta suosionosoituksia suutelojen muodossa. Kansasissa on hän suudellut 700 naista, mutta ei ole vielä sittenkään tyytyväinen. Siitä syystä ovat hänen esimiehensä nyt päättäneet lähettää hänet Manilan varusväkeen Filippiineillä.

Kuvassa sotasankari Hobson, joka jäi ilman lisäsuudelmiaan.

Fordellit

Ainakin jälkipolvien silmin katsottuna ilmestyi eräs Fordell-niminen (Fordel, Fordeel) suku keskiajan lopulla Pohjanmaalle kuin salama kirkkaalta taivaalta. Suvusta tuli merkittävä kauppias- ja voutisuku alueella. Heidän alkuperää ei tiedetä ja on arveltu kantaisä Jönsin olleen kotoisin Suomesta tai Tukholmasta (koska monet suvun jäsenet viettivät siellä paljon aikaa ja suvulla selvästi oli sinne yhteyksiä) tai jopa Saksasta.

Nimi Fordell kirjattiin ensimmäisen kerran aikakirjoihin Tukholmassa 1485, kun eräs Knut Fordell sai sakkoja yöllisestä häiriköinnistä. Tämän Knutin mahdollisesta sukulaisuudesta Pohjanmaan Fordelleihin ei ole tiedetä.

Kantaisä Jöns Fordell oli 1499 Pohjois-Pohjanmaan laamannikunnan edustajana kuningasvaalilautakunnassa, kun etsittiin Kristian II:lle jatkajaa. Jöns osti samana vuonna 150:llä markalla valtionhoitaja Sten Sture vanhemmalta Turun piispalle kuuluneen tilan Saloisten (Salon; nyk. Raahen alue) pitäjästä. Sen edustalla sijaitsi satama ja markkinapaikka, joka lienee ollut ostajaa kiinnostava. Jönsillä oli lisäksi maata Pyhäjoella sekä Pedersören pitäjässä, jossa jälkimmäisessä hän lienee asunutkin. Siellä oli myöhemmin Fordellsgården ja Pinnonäs –nimiset kartanot, jotka lienevät olleet sama tila ja sijaitsi nykyisen Pietarsaaren kaupungin alle jäänellä alueella. Myöhemmin Pinnonäs muuttui 1590-luvun nuijasodan aikana kruununkartanoksi.

Jöns mainittiin vielä Tukholmassa 1512. Hänellä oli seitsemän perintöön oikeutettua lasta, josta kaksi tunnetaan varmasti nimeltään (Anna ja Knut) ja neljä melkoisella todennäköisyydellä;

1. Anna Fordell, k. viimeistään 1567, pso. tukholmalainen porvari Jöns Jakobsson (eli Raumo Jöns, “Rauman-Jöns”).
2. Brita Fordell, k. noin 1545, pso. Olof Törielsson (Tyrgilsson).
3. Knut Fordell, maakauppias, vouti ja nimismies, pso. Karin Olofsdotter.
4. Jöns Fordell, Pedersören khra 1538-42.
5. Markus Fordell, kauppias, mainittiin 1543 torniolaisena kauppiaana ja norrköpingiläisenä 1548, jolloin hän kävi Pedersöressä kauppamatkalla.
6. Henrik Fordell, tilallinen Saloisissa, eli 1557.
7. ?


Kuva - Haukien kalastusta Olaus Magnuksen teoksesta Historia de gentibus septentrionalibus, 1555. Kyseinen kala oli erittäin suosittu kauppatavara Fordellien aikaan.

Eräs Schultz

Schultz-nimiset (Schult, Schultz, Schoultz, Schultze etc.) suvut ovat hyvin levinneitä ja mm. sen nimisiä kauppiassukuja on vaikuttanut laajasti Itämeren alueella. Turussa 1600-luvulla eläneiden Schultzien kantaisä oli lyypekkiläinen kauppias Jochim Schultz, joka mahdollisesti itsekin ehti asua Turussa, jossa 1611 mainittiin eräs Jochim Skult tai Skultz.


Turun suvun vanhin tunnettu jäsen oli kuitenkin Jochim Schultz (mahdollisesti edellisen poika), joka syntyi Lyypekissä 24.11.1605. Hän aloitti työuransa kotikaupungissaan sukulaisensa Reggert von Dykin palveluksessa 1621. Turkuun hän tuli 1624 “jotta oppisi jotain suomen ja ruotsin kielistä”. Turussa hänen työnantajansa oli "rehellinen ja ymmärtäväinen" Reggert von Munster. Seuraavana vuonna hän oli Petter Jesenhausenin katupuotirenki ja kauppa-apulainen samaisen luona 1631. Jonkin aikaa Jochim näyttää olleen Porissakin, kunnes hän aloitti oman, Kuurinmaahan suuntautuneen, kauppatoimintansa. Vuonna 1634 hän sai porvarioikeudet Turussa. Jochim menetti 1600-luvun alkupuoliskolla useita laivoja tai osuuksia lasteista haaksirikoissa.

Jochimin ensimmäinen vaimo (14.2.1637) oli kauppiaan tytär Elin Jemse, joka oli syntynyt noin 1620. Elin kuoli kesäkuussa 1652. Jochim avioitui uudelleen seuraavana vuonna kauppiaan tytär Hebla Tavastin kanssa ja 1657 vielä kolmannen kerran, jolloin vaimoksi tuli Elisabet Wernle.

Sairasteltuaan yhdeksän viikkoa, kuoli Jochim 7.4.1662 klo. 10 aamupäivällä ja haudattiin 13.4. tuomiokirkkoon. Ruumisaarnan piti tuomiorovasti Georg Alanus. Jochimilla ja Elinilla oli lapset:

1.Jochim Schultz, k. 1672.
2.Vilhelm Schultz, kauppias Turussa, k. naimattomana 1689.
3.Elin Schultz, synt. n. 1645, pso. 1662 kauppias Bartold Festing.
4.Johan Schultz, kauppias Turussa, k. naimattomana 1725.

Jochimin veli Jost Schultz syntyi “keisarillisessa vapaassa kaupungissa” Lyypekissä 6.11.1615. Koska hänellä oli erityisiä taipumuksia ja haluja kaupantekoon, laitettiin hänet 1631 suomenkauppaa harrastavan lyypekkiläisen kauppiaan Rottgert von Dykin palvelukseen (ehkä sama sukulaiskauppias, jonka palveluksessa veli Jochimkin oli ollut).

Jost siirtyi keväällä 1636 Turkuun oppiakseen kielen. Sieltä hän löysi veljensä “erinomaisessa kunnossa ja menestyvänä” ja työskenteli tämän palveluksessa “sekä katupuodissa, että muuallakin palvelijana ja kaupparenkinä”. Vuonna 1634 hän aloitti oman kauppatoimintansa. Jost avioitui 1.11.1649. Puoliso oli Turussa 16.4.1632 klo 10 illalla syntynyt Magdalena Wernle. Magdalena kuoli 25.1.1667 klo. 4 ja 5 välillä iltapäivällä. Jost avioitui uudelleen 1668, kälynsä siskontyttären Elisabet Vargentin kanssa.

Jost itse oli muuten hyvässä terveydessä, mutta sai jalkavaivan, jonka vuoksi matkusti Tukholmaan. Palattuaan hän sai kuumeen, joka vei hänet onnellisimmille kauppamaille 28.10.1677 klo. 7 illalla. Jost haudattiin 9.12. ja hänen ystävänsä professori Enevald Svenonis piti ruumissaarnan. Jostin sanottiin olleen antelias köyhille ja hän lahjoittikin tuomiokirkolle yhdessä Jochim Vergentinin kanssa Saksassa teetetyn maljan, joka 1650 sijoitettiin urkujen lähelle. Jostilla oli myös talo Paimion Arokylässä.

Kiitos RR!

Anekirja ajan takaa

Paavi Leo X:nen aikaan saapui hänen yliasiamiehensä Arcimboldus, joka toimi myös Milanon arkkipiispana, Ruotsiin tekemään mm. anekauppaa. Hän siis myi ihmisille näiden entiset ja tulevat synnit anteeksi keräten samalla melkoisen kassan vietäväksi Roomaan. Tuo rahaa ja arvotavaroita sisältänyt omaisuus tosin ryöstettiin Archimboldukselta Tanskan tyrannikuninkaan, Kristianin toimesta.

Paavilla oli kova rahantarve, sillä hänen hovinsa kulutti surutta edeltäjien keräämiä varoja. Sanotaankin Leo X:nen käyttäneen rahaa yhtä paljon kuin kolme edellistä paavia yhteensä. Niinpä aneita myytiin aggressiivisesti kaikkiin yhteiskuntaluokkiin. Samaan aikaan Martti Lutherin aloittama uskonpuhdistus kohdistui pitkälti paavinvallan epäkohtiin.


Vastineeksi syntiensä myymisestä sai kyseinen henkilö erityisen anekirjan. Näitä dokumentteja on säilynyt vain muutamia ja eräs niistä on liimattu aikoinaan Naantalin kirkonarkistossa olleeseen paavin ajan psalttariin eli laulukirjaan. Kyseinen kappale on lyypekkiläisen Bartholomeus Gothanin painama.

Anekirja ei ole aivan kokonainen, sillä yksikään säilynyt rivi ei ole täydellinen. Anekirja oli annettu "dilecto nobis in christo religioso pat(ri) (p)etro ioh" eli "meidän rakastamallemme Kristuksessa hurskaalle isä Pietari Johanneksenpojalle" viidentenä päivänä joulukuuta vuotta 1518.

Kuntakokous meni ketuiksi

Kunnanvaltuustojen kokoukset saattavat joskus olla hyvin värikkäitä ja pitkiä. Aina tähän ei toki ole tarvetta, jos käsiteltäviä asioita on hyvin vähän tai ne on valmisteltu huolellisesti.

Eräänlainen Suomen ennätys voitaneen lukea Marttilan pitäjän tammikuun 16. päivän kohdalta vuodelta 1887. Silloin kokoontui nykymuotoisen kuntahallinnon esimuoto, kunnalliskokous.

Sen asialistalla oli tuona talvisena päivänä kokonaista yksi asia, joka kokonaisuudessaan kuului seuraavasti; "Pappilan torpparin poika Kalle Jaakola toi esiin ketun naha, josta karwat pois leikattiin, ja sanoi wiime tuorstaina ampumalla haaskalta ketun saaneensa, josta pyysi palkintoa ja päätettiin hänelle metsästyssääntömme jälkeen maksaa 3 markkaa".

Koska muita asioita ei ollut käsiteltävänä, puheenjohtaja nuiji saman tien päätöksen pöytään ja lopetti kokouksen. Pöytäkirjantarkastajiksi valitut talolliset Kustaa Tattari, Kalle Juusela ja Juho Tapani olivat hekin kaikki paikallaa. He totesivat pöytäkirjan asianmukaiseksi ja varmensivat sen omilla allekirjoituksillaan.

Ketut olivat talonpoikien mielestä vihoviimeisiä petoja ja niinpä mm. Oulun läänin metsästysyhdistyksen vuosikokous oli 1877 päättänyt maksaa kahden markan palkkion jokaisesta ketunpennun nahkasta, joka oli vielä liian pieni kaupantekoon.

Alunperin suomenkielen sana raha tarkoitti nimenomaan eläimennahkaa. Kansanrunoudessa kerrotaan miten "putos puhas (=orava) lumelle, raha hangelle hajosi". Samalla tavalla myös ketunnahalla saattoi maksaa hankintojaan tai kruununveroja. Vielä niinkin myöhään kuin 1607 määräsi Ruotsin kuningas Kaarle IX maksettavaksi vuosittain ketun jokaiselta verolta. Veroa ei välttämättä maksettu nimenomaan ketunnahoissa, vaan sitä pidettiin arvoyksikkönä mihin muita arvoturkiksia verrattiin. Esimerkiksi suden- ja karhunnahan arvo oli kolme kettua, kun taas ahman sai kahdella ketulla. Saukonnahan arvo oli sama kuin ketun, mutta ilves oli arvotettu peräti kymmenen ketun arvoiseksi.

Kiikalan seurakunnan 600 -vuotisjuhlilta

Varsinais-Suomen Kiikalassa järjestettiin vuonna 1932 pitäjän 600 -vuotisjuhlallisuuksia. Kiikalan kirkossa niihin oli yhdistetty uudistusjuhlat, sillä korjattu pyhättö oli saanut mm. uudet kirkkotekstiilit. Niinpä kirkkosali oli ääriään myöten täynnä väkeä lauantaina 15. päivä lokakuuta.

Juhla aloitettiin laulamalla virsi 177 ja alttaripalveluksen suorittivat kirkkoherrat Hjalmar Alve ja liturgina E. Kiviluoto. Tervehdyspuheen piti kirkkoherra Alve käyttäen pohjana psalmin sanoja "Sinä, Herra, pysyt aina samana, eikä vuotesi lopu". Aluksi mainitsi Alve, että Jumala on aina sama, jotavastoin ihmisten kesken on toisin. Me kaikki muutumme ja katoamme. Tämän jälkeen huomautti puhuja, kuinka monien vaiheittein alaisena on Kiikalankin seurakunta aikain saatossa ollut.

Siunattu hetki oli varmaankin, kun kirkko valmistui ja siunatut ovat olleet, ne hetket, kun siinä on Jumalaa lähestytty. Nyt on seurakunnan vanha pyhättö uusittu ja harras toivomme on, että se saisi edelleenkin opettaa seurakuntaa etsimään ikiaikojen Jumalaa.

Puhuja lausui lopuksi kaikki vieraat ja seurakuntalaiset tervetulleiksi Herran huoneeseen ja seurakunnan vuosisataisjuhlille. Tämän jälkeen oli vuorossa agronomi Sulho Rantasalon esittämä yksinlaulu kanttori Leinon säestäessä uruilla.

Seuraavaksi tuli Suomusjärven kirkkoherran, rovasti J. H. Pulkin puhe, jossa hän käytti tekstinään Johanneksen ilmestyskirjaa. Rovasti kuvaili, että meidän on aina tämän elämän taisteluissa ja eri vaiheissa luotava katseemme siihen päämäärään, joka on meille asetettu. Hän toivoi Kiikalan seurakunnalle monia siunauksen hetkiä kauniissa, uudistetussa temppelissään.

Puheita seurasi normaali alttaripalvelus ja lehtori V. J. Kallion mielenkiinnolla seurattu esitelmä Kiikalan seurakunnan synnystä ja kehityksestä. Juhla päättyi "Isänmaan virteen".

Ylemmässä kuvassa kirkon vuoden 1932 uusittu alttari, jolle antependumin oli suunnitellut tekstiilitaiteilijatar Elsa Kallio. Alttariliina oli myös valmistettu hänen ateljeessaan. Alemmassa kuvassa uusi messukasukka, joka oli samoin Elsa Kallion sommittelema. Kutomistyön oli tehnyt taiteilijatar Karin Rydman. Kangas oli sinipunertavaa silkkiä, joka oli koristeltu mustalla silkillä ja oikealla kullalla.

Suomalaisia Kiipillä

Massachusettsin osavaltiossa oli 1900-luvun alussa suomenruotsalaisia siirtolaisia enemmän kuin missään muualla Amerikassa. Yhdysvaltojen itäosien valtioista nimenomaan suomalaisia asui eniten juuri siellä.

Muutamia kymmeniä kilometrejä Bostonista pohjoiseen on Gloucesterin kaupunki, joka tunnettiin sata vuotta sitten erityisesti kalastajien paikkana. Kaupunki on lahden poukamassa ja sen pohjoispuolella olevan pitkän niemen nimesivät suomalaiset Kiipiksi.

Kiipillä oli tuolloin neljä kauppalaa, joista jokaisessa asui todella paljon suomalaisia. Itärannalla olivat Rockport ja Pigeon Cove, vastakkaisella puolella niemeä taasen Bay View ja Lanesville. Ensimmäisten maanmiestemme arvellaan tulleen kauppaloihin kesällä 1876. Saapuminen Kiipin niemelle ei ollut kovin arvokas.

Kävi nimittäin niin, että eräästä Bostonin satamassa olleesta laivasta karkasi seitsemän miestä ja samoihin aikoihin Kiipille tuli seitsemän outoa miestä. Poliisit arvelivat kyseessä olevan samojen kavereiden ja heitä lähdettiin hakemaan takaisin laivalleen.

Etsijät löysivätkin seitsemän avopäin, avojaloin ja paitahihasillaan ollutta miestä ruokapöydän äärestä eräästä talosta. Poliisit olivat varmoja, että nämä olivat heidän etsimänsä karkulaiset ja kohottivat revolverinsa uhaten ampua vastustelevia miehiä. Miehet luonnollisesti hätääntyivät tästä ja kaksi heistä pääsi pienessä sekasorrossa pakoon. Lopulta kaikki saatiin kiinni ja pistettiin ROckportin poliisin putkaan eli amerikansuomalaisittain "lakoppiin". Miehet olivat eri kopeissa eivätkä tienneet toisistaan ennen kuin alkoi kuulua suomenkielistä kiroilua joka puolelta. Lopulta eräs tyttö tuli pelastamaan vangit selittäen heidän olevan eri miehiä kuin Bostonin karkulaiset.

Vuoteen 1890 mennessä oli suomalaisten määrä kasvanut niin suureksi, että he perustivat Pigeon Coveen raittiusseuran nimeltä "Valon Leimu". Neljän vuoden päästä Kiipillä asui sitten jo yli 3000 Suomesta lähtenyttä siirtolaista. Kiipin suomalaisuuden loistoaika oli alkanut.

Vaikka aineelliset olosuhteet olivat erinomaiset, ei henkinen elämä kaikilta osin vastannut amerikkalaisten käsityksiä. Varsinkin juopottelu nousi pahaksi ongelmaksi. Sen kautta tappelut ja puukotukset olivat yleisiä harmeja. Kiipin kauppaloissa ei ollut kapakoita, mutta suomalaiset lähtivät joukolla Gloucesterin ravintoloihin. Niinpä kaupungin "lakopit" saivat tiheään asiakkaita maanmiehistämme.

New Yorkissa ilmestyneessä "Mercury" -sanomalehdessä ilmestyi eräs tarina, joka kuvaa hyvin amerikkalaisten käsityksiä suomalaisista;

Eräänä päivänä oli joukko kongressimiehiä Washingtonissa mennyt väsyttävästä ja ikävästä istuntohuoneesta alakerrokseen virkistämään itseään millä aineella kukin luuli sen paraiten voivansa tehdä. Sattumalta oli tuossa joukossa miehiä melkein joka suunnalta Yhdysvaltoja.

Yksi joi kahvia, toinen olutta, kolmas olutta jne.

"Miksi te juotte tuota karvasta ainetta?" kysyi eräs uusenglantilainen totia juovalta.

"Olen kai tottunut siihen kotona", vastasi toinen. "Eikä tämä mitään ole sen suhteen mitä meidän vuoristolaisemme juovat kotona Tennesseessä. Jospa kerran näkisitte heidän juovan ja olevan juovuksissa puhtaasta kotitekoisesta!"

"Luulen nähneeni paljon pahempiakin juoppoja kuin teidän Tennesseenne vuoristolaiset ovatkaan", sanoi uusenglantilainen, "pienessä Rockportin kaupungissa, jossa tapaan viettää kesälomani".

"Muutamia vuosia takaperin oli siellä tuskin yhtään muukalaista, mutta kun avattiin suuri kivimurskaamo, tulvi sinne kauhean paljon suomalaista työväkeä. He olivat hyvin erikseen olevaa väkeä ja asettuivat kaikki yhdessä asumaan muutamia maileja kaupungin pohjoispuolelle. Luonnollisesti vanhat asukkaat eivät juuri olleet mielissään heidän tulostaan ja oli heillä hiukan syytäkin tuohon vastenmielisyyteensä.

Koko viikon olivat nuo uudet tulokkaat ahkerasti työssään, mutta lauantai-iltana tulivat he aina kaupunkiin, ostivat viljalti puhdasta alkoholia ja menivät kotiinsa juomaan sekä päihtymään.

Juopumusta seurasi tietysti tappelu. Ja vaikka he tavallisesti käyttivät vain nyrkkejään, tekivät he toisilleen kuitenkin melkoisia vammoja. Voitte helposti käsittää kuinka lujiksi ihmisen nyrkki ja jäntereet kehittyvät, kun hän heiluttelee päiväkaudet raskaita käsivasaroita. Tuskinpa itse sirkuksen voimamieskään olisi antanut lujempia iskuja. Niin pian kuin tappelu alkoi suomalaiskaupungissa, saatiin siitä tietysti heti tieto Rockportiin.

Silloin lähti kaupungin sheriffi, kookas ja harteva mies, jonka merielämä oli karaissut ja rohkaissut katsomaan vaikka itse paholaistakin vasten naamaa, tarpeellisen apujoukon kanssa seipäät kädessä tappelupaikalle. He palasivat tavallisesti noin tunnin perästä takaisin, taluttaen kukin muassaan yhtä jäntevää suomalaista. Ja suomalaiset olivat putkassa maanantaiaamuun asti, jolloin he taas menivät rauhallisesti työhönsä."

Tarina on luonnollisesti kovasti liioiteltu, mutta kuvaa hyvin suomalaissiirtolaisia kohtaan tunnettua ennakkoluuloa. Paikallislehdessä kyseltiin "onko suomalaisilla tunteita?". Toimitus yritti täydellä vakavuudella selittää, että kyllähän niitä tunteita suomalaisillakin on, vaikka ne muuten ovat tuollaisia. Sikäläiset alkuperäisasukit olivat väsänneet ilkeitä sananlaskujakin maanmiehistämme tyyliin "kuusi suomalaista vastaa yhtä koiraa".

Kuvassa Rockportissa sijainneen Bodwell Granite Companyn kivilouhos, jossa myös suomalaisia oli töissä.

Anglosaksien kuukausista

Anglosaksien vanhat kalenterit sisältävät erinomaisia kuvauksia keskiajan maataloudesta. Oheiset kuvat ovat ennen normannien valtaannousua tehdystä kalenterista. Maanviljelijöiden elämän lisäksi olen tähän suomentanut teoksesta Cassell's illustrated history of England selostuksia tarinoista eri kuukausien takana. Osa jutuista voi kuulostaa hieman tutulta, mutta osa lienee tuntemattomia täällä pohjoisemmassa maassamme.

Tammikuu

Saksit kutsuivat tätä susikuukaudeksi, koska pedot olivat tuohon aikaan saalistusviettinsä huipulla. Ajanjakso sanottiin myös "Aefter-Yula" -nimellä. Tämä termi kertookin, mitä kautta kristikunnan suurin juhla on saanut suomalaisen nimensä joulu. Kuvassa neljä härkää vetää kyntöauraa. Hevosia ei siis vielä käytetty tähän työhön ja vielä 1800-luvulla Suomessakin härät saattoivat joutua äkeeseen.

Helmikuu

Viimeisenä talvikuukautena talonpojat hakkaavat polttopuita varastoon. Saksit kutsuivat helmikuuta nimellä "Sprout-kele". Kylmänä talvipäivänä nautittiin keittoa, joka tehtiin ensimmäisinä versovista yrteistä. Laskiaistiistai paistettiin pannukakkuja ja tämä muinaiseen taikauskoon perustunut tapa on jäänyt elämään moniin maihin. Onpa monissa brittiläisen imperiumin maissa kyseistä päivää kutsuttu pannukakkutiistaiksi.

Maaliskuu

Tämän kuukauden saksit omistivat jumalatar Rhoedalle. Maaliskuuta pidettiin myös myrskyaikana. Kaiverretussa kuvassa miehet kaivavat, hakkaavat ja muokkaavat maata antaumuksella. Maaliskuu oli kiihkeää aikaa, sillä sen jälkeen tai oikeastaan jo sen aikana alkoi paasto.

Huhtikuu

Tämä oli "Oster-monath", sillä Englannissa tuuli kävi keväisin yleensä idästä päin. Kuvassa kolme miestä juhlistaa vuodenaikaa kohottamalla juomamaljojaan. Viikingit olivat tunnetuimpia juomasarvien käyttäjiä. Sarven muotoista astiaa ei tietenkään voinut laskea välillä pöydälle, joten se piti tyhjentää kerralla tai vähintäänkin lyhyen ajan kuluessa. Miesten istuimia vartioi kaksi hurjannäköistä eläintä. Tuoleja tai sohvia ei vielä käytetty istumiseen. Juhlasalien istuimet olivat joko "mede benc" tai "eale becn" - sima- tai olutpenkkejä.

Toukokuu

Kevään viimeinen kuukausi oli "Trimilki", sillä tuolloin karjaa lypsettiin kolmesti päivässä. Kuvassa paimenet vartioivat lampaita ja pässejä. Vapunpäivä oli suuri talonpoikien juhla anglosakseilla ja siitä riemuittiin ylenpalttisesti. Tässä muodossa kyseinen juhla häipyi vähitellen unohduksiin.

Kesäkuu

Kesäkuulla oli kaksikin nimeä "Weyd-monath" ja "Midsummer month". Ensimmäisen takana sanotaan olleen sen, että kesällä karja alkoi "kahlata heinäpeltojen läpi". Weyd on nykyenglanniksi wade. Keskikesän kuukausi ei tarvinne selitystä. Kuvassa miehet työstävät puuta, sillä kesällä saksit lähtivät pitkille matkoilleen ja laivat piti varustaa asianmukaisesti.

Heinäkuu

Saksit antoivat tälle kuulle nimet "Heu-monath" tai "Hey-monath". Silloin oli vuorossa heinänteko, kuten kuvasta voi huomatakin. Toisintonimi kuukaudelle oli "Lida-aftera". Tällä lienee tarkoitettu kuukautta, joka seurasi kesäpäivän tasausta. Lida tai Litha on islanninkielinen sana, joka suoraan käännetty englanniksi tarkoittaa "to move tai pass over".

Elokuu

Saksien "Arn-monath" tai "Barn-monath". Kyseessä elonkorjuukausi. Kuvapiirroksen työvälineet säilyivät mm. Suomessa pitkälle 1900-luvulle suurin piirtein samanlaisina. Kuvan vasemman reunan mies näyttäisi puhaltavan torveen, mutta hänen toimenkuvansa jää hieman epäselväksi. Ehkä hän oli työnjohtaja tai jonkun jahtiryhmän jäsen, joka odotteli tovereitaan pellon reunassa.

Syyskuu

"Gerst-monath" eli ohrakuukausi. Tuolloin pantiin olut käymään. Kuvan miehet ovat villisikajahdissa ja lihaisan aterian kyytipojaksi tuore olut oli varmasti omiaan.

Lokakuu

"Cold-monath" tai "Wyn-monath" - viinikuukausi. Saksit tekivät parasta viiniä, mitä Englanti on koskaan tuottanut. Kuvan miehet ovat harrastavat haukkametsästystä. Tätä jaloa taitoa ylläpidetään vielä nykyisinkin lukuisissa paikoissa ympäri Brittien saarta.

Marraskuu

Marraskuun saksnimenä on - ei kovinkaan yllättäen - "Winth-monath" eli tuulikuukausi. Myrskyt vyörysivät saarimaan ylitse ja tätä kautta laskettiin kestävän aina maaliskuulle saakka. Saksien tapana oli sytyttää alaville paikoille suuria tulia jumalia kunnioittamaan ja ajamaan pois pahoja henkiä. Marraskuussa oli sepän luo hyvä tulla lämmittelemään.

Joulukuu

"Aerra Geola" kuvasi sitä, miten aurinko tuli suureen käännökseensä. Kristinuskon yleistyttyä tuli käyttöön nimi "Heilig-monath", pyhä kuukausi. Joulukuun aikana sakseilla oli runsaasti juhlia ja jouluakin vietettin alunperin Thorin kunniaksi. Pöydissä kiersivät upeat juhlamaljat jumalien kunniaksi. Kuvan miehet nähdään ohraa puimassa, sitä seulomassa ja pois kantamassa.

Juntolan koskelta

Paimionjoessa sijaitsevassa Juntolan koskessa on tätä nykyä massiivinen voimalaitos patoineen. 1900-luvun teknologiaa kuvastavan rakennelman vierellä on myös puinen kouru jäänteenä siltä ajalta, kun joessa vielä uitettiin tukkeja. Tämä uittoväylän rakentamiseen liittyi suuria tunteita, sillä Juntolan talon omistajana 1800-luvun loppupuolella ollut kunnallisneuvos Klas Albert Limnell oli aikanaan hakenut koko lauttauksen kieltämistä.

Hänen mielestään Paimionjokea pitkin, Juntolan ohitse ei sopinut uittaa tukkeja ennen kuin uittokouru olisi saatu rakennetuksi. Niinpä Turun lääninkanslian antamalla välipäätöksellä lauttaus keskeytettiin toukokuussa 1888 toistaiseksi. Perusteena tälle sahatavaran toimittajia ja myyjiä suuresti haitanneelle toimelle oli Hänen Keisarillisen Majesteettinsa päätös metsätuotteiden lauttauksesta Paimionjoessa toukokuulta 1886.

Seuraavien vuosien aikana Turun ja Porin lääninkanslia sai ottaa vastaan useita hakemuksia milloin uiton puolesta, milloin sitä vastaan. Huhtikuussa 1889 tilanne kärjistyi jopa siinä määrin, että Vartsalon Höyrysahan toinen omistaja Alfred Jacobsson haki virka-apua saadaakseen ostamansa tukit perille Saloon, jossa kauppa kävi ajan lehtitietojen mukaan kiivaasti.

Virka-apua ei koskaan tarvittu, sillä Jacobsson ei ajanut asiaansa loppuun saakka. Paria kuukautta myöhemmin Limnell haki räjäytys - ja kaivuutöiden kieltoa koskeen. Saman pyynnön hän teki myös seuraavana vuonna.

Vihdoin maaliskuussa 1891 Alfred Jacobssonin nimissä haettiin lupaa uittorännille. Tämä oli sinänsä jälkikäteen ajateltuna outoa, sillä jo 1888 oli kunnallisneuvos Limnell itse hakenut lupaa uittorännille, joka rakennettaisiin olemassa olevan myllyn ohitse.

Uittoränni Juntolankoskeen toki saatiin lopulta ja Klas Albert Limnell itse kuoli 1892. Hänen jälkeensä on koskessa tapahtunut paljon ja eniten maisemaa muutti vuonna 1921 valmistunut Juntolan voimalaitos. Sen putouskorkeus on 14 metriä ja vuosienergian tuotanto tätä nykyä lähes neljä gigawattituntia.

Herra Limnellin omat vanhemmat olivat Claes Reinhold L. ja vaimonsa Margareta Elisabet Ollonqvist Turun ruotsalaisesta seurakunnasta. Isä Claes Reinhold oli ammatiltaan värjäri ja omisti Turussa pienen tehtaankin. Claes Reinhold oli myös aikoinaan hakenut ja saanutkin luvan falkin l. vanutuslaitoksen rakentamiseen ylemmäksi Paimionjoen varteen Marttilan Rounankoskelle.

Kuva (c) J. Vuorela 2009

Erik Larsson, aat. von der Linde

Lars Eriksson, tukholmalainen porvari kuoli joulukuussa 1611. Hän oli ollut naimisissa erään Margaretan kanssa ja tästä aviosta oli poika Erik Larsson. Erik syntyi viimeistään 1580-luvulla ja nuoruudessaan hän elätti itsensä kauppiaana Englannissa, Espanjassa, Hollannissa, Ranskassa ja Saksassa. Kotikaupunki Tukholmassa hän vannoi porvarinvalan toukokuussa 1604. Samaan aikaan Erik avioitui ensimmäisen kerran, mutta puolison nimi on jäänyt jälkimaailmalle tuntemattomaksi. Tästä liitosta ehti kuitenkin syntyä kaksi tytärtä.
Erik Larssonin toinen vaimo oli Tukholman saksalaisen seurakunnan kirkkoväärtin Jakob Lohrmanin tytär Vendela. Vendelan äidin, Gertrudin isä taasen oli Berendt Hafverstad. Jakob Lohrmanilla 1ja vaimo Gertrudilla oli Vendelan lisäksi pojat Gert ja Bernt. Edellisestä tuli Falunin ja jälkimmäisestä Hudiksvallin pormestari. Jakob kävi jo 1570-luvulta lähtien kauppaa enimmäkseen raudalla, jota hän ajoittain osti suuriakin määriä, ja vei sitä voin ja vuotien lisäksi etupäässä Lyypekkiin, joskus myös Stralsundiin ja Danzigiin.

Paluumatkoilla hän toi Tukholmaan mm. suolaa, kankaita, hattuja, ruutia, messinki- ja tinaesineitä. Jonkun verran hän myös vei kuparia. Jakob mainittiin eteläsaksalaisen Samuel Kiechelin matkakirjassa talvisessa Ruotsissa 1580-luvulla, jolloin Kiechel asui Jakobin luona Tukholmassa. Jakob näyttää kuolleen nuorena 1586, jolloin hänen nimensä korvautuu leski Gertrudin nimellä tullikirjoissa. Keskellä Riddarholmenin kirkon lattiaa on edelleen nähtävillä hautakivilaatta, missä lukee ”Jacob Larman 15 februari 1587” sekä ”Husman”, joka oli leski Gertrudin toisen puolison sukunimi (Hussman, Husman).

Jakobin vävy Erik kävi myöhemmin Tukholmassa kauppaa viinillä, suolalla, kankailla ja kaikenlaisilla ylellisyystuotteilla. Viennissä nousi kupari päätuotteeksi. Yhtenä kaupungin suurimpana kauppiaana nimitettiin Erik 1615 kauppakomppanian tirehtööriksi. Näin hän tuli osalliseksi valtion sotakassan kartuttamiseen, sillä kupari oli valtion tärkein vientiartikkeli. Kuparivientikomppanian johtajana hän oli 1619-28. Tänä aikana hän matkusti komppanian nimissä Tanskaan, Saksaan ja Hollantiin myydäkseen kuparia. Brabantissa hän tapasi mm. Espanjan infantiinan ja markiisi Spinolan. Kauppojen kanssa kävi kuitenkin huonommin, sillä hintoja pidettiin liian korkeina. Vuonna 1628 kuningas lopetti kuparikomppanian, jotain mistä Erik luultavasti oli tyytyväinen, sillä kuparikomppanialla oli jatkuvasti ollut vaikeuksia ja hän olikin jo pyytänyt eroa tehtävästään. Vuosina 1628-29 toimi Erik suolamonopolin kauppayhtiön johtajana.

Tammikuussa 1631, pian Ruotsin ja Ranskan liittolaissopimuksen allekirjoituksen jälkeen, nimitettiin Erik sotavaltion faktoriksi ja aateloitiin nimellä von Lindöö – nimi oli saatu Erikin tilasta Ekerön Lindöstä, joka sijaitsi noin kymmenisen kilometriä Tukholmasta länteen. Aatelisnimi muuttui myöhemmin muotoon von der Linde. Faktorina hän toimi Amsterdamissa sijoittaen sinne lähetetyt sotakassan myyntiartikkelit. Erikin tavaranvaihdon arvo 1631 oli peräti seitsemänsataa tuhatta riikintaaleria.

Syksyllä 1631 Erik sai käskyn ilmoittautua kuninkaalle. Käskyn takana oli epäilys, että Erik olisi itse rikastunut valtion kustannuksella. Käsky tuli huonoon aikaan: Erik viihtyi hyvin Amsterdamissa ja hän oli äskettäin saanut perheensäkin sinne. Erik ei pitänytkään kiirettä. Ensin hän matkusti Pariisiin hoitamaan kauppojaan ja saapui kuninkaan luo vasta maaliskuussa 1632.

Vastaanotto oli viileä, mutta Erik sai puhdistettua maineensa ja sai hoitaakseen vastavallattujen lounaisen Saksan alueiden verotuksen. Kuningas Kustaa II Aadolfin kaaduttua Lützenin taistelussa marraskuussa 1632 olisi Erik halunnut palata Ruotsiin hoitamaan omia asioitaan, mutta tehtävät Ranskassa ja Saksassa olivat niin kesken, että kotiinpaluu tapahtui vasta kesällä 1633.

Koko tämän ajan oli Erik ollut huonoissa väleissä kansleri Axel Oxenstiernan kanssa, joka kirjeissään epäili Erikin rahahallintoa. Ruotsissa Erik kuitenkin esitti kirjanpitonsa ja sai sen hyväksytyksi. Saadakseen rahaa kruunun pakottaviin menoihin (mm. kuninkaan hautauskuluihin), päätti valtaneuvosto lokakuussa 1633 myydä erän kuparia ja Erik sai tehtäväkseen hoitaa kauppaamisen. Kuparin saavuttua Amsterdamiin tammikuussa 1634 onnistui kuitenkin sikäläinen kauppias Elias Trip saaman kuparierän takavarikkoon, sillä eräs aikaisemmin toimitettu kuparierä ei arvoltaan vastannut Ruotsin velkaa hänelle.

Kansainvälinen kuparikauppa kaikissa muodoissa vei Erikin ajan myös seuraavat vuodet. Tammikuussa 1636 raportoi Erik valtaneuvostolle Tukholmassa kuparikaupasta, mutta jo viikkoa myöhemmin kirjoitti Axel Oxenstierna, että “Erik Larsson kuoli tänään, ennen kuin hän ehti antaa tietojaan kaupankäynnistä Amsterdamista”. Kuparikaupan asiantuntija oli nyt poistunut näyttämöltä.

Aikojen myötä oli Erik suuresti rikastunut. Tukholmassa hän oli rakennuttanut itselleen ison talon, joka oli ollut “koko kaupungin loistavin”. Ranskan suurlähettilään seurassa talossa käynyt lähetystösihteeri Ogier vaikuttui niin talon tauluista ja veistoksista, että hän teki luettelon niistä. Kaikki olivat ryöstösaalista Saksasta. Myös maaseututilalla Lovön Malmvikissä (Lindö, joka oli antanut aatelisnimen suvulle, oli aivan lähistöllä) oli taideteoksia, joiden alkuperä oli sama. Vierailulla syötiin sielläkin hopealautasilta ja juotiin kullatuista pikareista. Keskustelu oli vilkasta ja Erikin tyylikkäät tyttäret puhuivat ranskaa niin hyvin, että Ogier luuli olevansa kotimaassaan.

Erik haudattiin Suurkirkkoon ja leski Vendela avioitui tukholmalaisporvari Henrik Hussmanin kanssa, kuten edellä on jo mainittu.


Kiitos RR!
Kuvassa Tukholma suurin piirtein sellaisena kuin Erik Larsson sen näki.

Vakoojia Tarvasjoella?

Laukkuryssiksi kutsuttiin lähinnä Arkangelin tienoilta tulleita kierteleviä kauppiaita. He myivät suurista nahkarepuistaan lähinnä erilaisia tekstiilejä, nappeja ja nauhoja. Kauppiaat olivat keskenään jakaneet Suomen osiin ja näin myyntitoiminta oli hyvin tehokasta. Rikkaimpien laukkuryssien kerrotaan rakennuttaneen komeita länsisuomalaistyyppisiä taloja kotiseudulleen nykyisen itärajamme taakse.

Esivallalle nämä kulkurit olivat kauhistus ja heitä epäiltiin, osin syystäkin, keisarillisen esivallan vakoojiksi. Erityisesti tämä korostui 1800-luvun loppuvuosina,kun isänmaallinen liikehdintä Suomessa nousi huippuunsa.

Niinpä maaliskuussa 1899 tuli kolme miestä hevosella ajaen Tarvasjoen Liedonperän kylän Tapanin taloon. He puhuivat keskenään venäjää, mutta talonväen kanssa erittäin hyvää suomea. Yhdellä miehistä oli jalassaan pohjalaiset "ruojut", kun taas toisilla oli pitkävartiset saappaat. Yllään heillä oli tavalliset verkapalttoot. Taloon tultuaan oli yksi miehistä huomannut pöydällä olleen sanomalehden ja siitä artikkelin Suomen kenraalikuvernöörin ajatuksien vaihdosta erään ulkomaisen sanomalehtimiehen kanssa.

Tästä "arkangelinmies" sai aiheen ylistää kenraalikuvernööriä ja ihmetellä suomalaisten kevytmielisyyttä tuolloin ajankohtaisen helmikuun manifestin suhteen. Miehet uhosivat keisarin vain suuttuvan mokomasta adressista ja kohta Suomesta vietäisiin arvalla väkeä Venäjälle viiden vuoden vanhasta aina viisikymppisiin. Tilalle luvattiin tulevan venäläisiä, jotka sitten sekoittuisivat meikäläisiin. Arvan avulla voisivat pariskunnatkin tulla erotetuksi toisistaan.

Samantapaista juttua oli näiltä kolmelta riittänyt myöhemmin Killalan kylässä. Siellä he olivat myös paljastaneet, että yhteensä 30 miestä oli lähetetty läpi Suomen tiedustelemaan väestön nykyoloja. Heidän oli myös määrä paljastaa niitä, jotka ovat nurjamielisiä keisaria kohtaan. Reessään nämä miehet kuljettivat pieniä kääröjä kankaita, joita he sitten muodon vuoksi pyrkivät kaupittelemaan. Pitäjäläiset epäilivät, että miehet eivät välttämättä olleet itärajan takaa. Kolmikko osasi liian puhdasta suomea ja he pystyivät laulamaan Siionin kanteleen oikealla sävelellä.


Näihin samoihin aikoihin eräs pesunkestävä laukkuryssä oli samoillut Marttilan Prunkilan kylään, jossa konstaapeli Kustaa Salmi törmäsi häneen. Tämä arkangelilainen oli kertonut maanneensa Heikolan Kylänpäässä piika Vilhelmiina Julianantyttären kanssa. Kun nimismies Sjöman kuuli tästä tavattomasta haureudesta, lähetti hän Vilhelminan Turkuun tarkastettavaksi. Siellä selvisi, että reissumies oli tartuttanut naiseen jonkun pahan taudin. Näin Vilhelmina sai passituksen läänin sairaalaan.

Vähän Gartz-sukuisista

Gartz-nimen lähtökohta on todennäköisesti pomorinkielen (saks. polabish) sana ”garz”, ”linnoitus”, jonka juuri on länsigermaaninen "garder", "suojata, pitää hallussaan" (vrt. esim. nykyenglannin "guard"). Pomorit olivat länsilaavilainen heimo, joka keskiajalla asutti Itämeren etelärantaa ja perusti valtakunnan, josta myöhemmin tuli Pommerin maakunta (slaavilaiskielillä ”po more” tarkoittaa ”rannikon luona”).

Vaikka herttuakuntiin jaetulla valtakunnalla oli pomorihallitsijoita vielä 1600-luvulle asti, jäivät pomorit käytännössä kuitenkin jo satoja vuosia aikaisemmin saksalaisekspansion jalkoihin. Garz- sana jäi elämään paikkakuntanimissä. Garz/Gartz/Garze/Gaarz/Gartzigar- nimisiä, tai sanan sisältäviä (kuten Gaarzer See ja Garzberge) paikkakuntia löytyy edelleenkin nyky-Saksan alueella vähintään 14 kpl; Puolassa on lisäksi kymmeniä sanaan pohjautuvia nimiä, kuten esim. Gardziec, Garczegorze sekä Garzyn-/Gorz -alkuisia paikkakuntanimä. Manner-eurooppalaiset kaupungit ja kauppapaikat olivat keskiajalla lähes poikkeuksetta linnoitettuja (saks. Burg, ruots. borg, josta tulivat sanat ”Burger”, ”borgare”, ”porvari” eli ”linnoituksen asukas”), mikä selittää nimien runsauden.

Sana tai paikkakuntanimi mainittiin ensimmäisen kerran asiakirjoissa v. 928 muodossa ”von Garz”, kun saksilaisia Heinrich I:n johdolla siirtyi asuttamaan Brandenburgin (Braniborin) aluetta nykyisen Berliinin tienoilla. Vuonna 1165 sanottiin tanskalaisten kuningas Valdemarin johdolla voittaneen vendit ”Gardz-merellä” (”See von Gardz") ja Arkonan valloituksessa he taisteluitta miehittivät “Karentia-asutuksen linnoituksen vallit ja hävittivät siellä vendien jumalien Rugivitin, Porivitin ja Porenutin temppelit” (“Nach der Eroberung von Arkona besetzten die Dänen kampflos den Burgwall der urbs Karentia und zerstörten die dort befindlichen Heiligtümer der wendischen Gottheiten Rugivit, Porivit und Porenut”). Kyseessä lienee ollut Rügen-saaren Gartz-kaupunki, joka 1232 asiakirjoissa oli nimimuodoltaan Charenz, 1314 Garz ja 1327 Chartz.

Vakiintuneita lisä- ja sukunimiä alettiin käyttämään saksalaisella kielialueella noin 1000-luvun alussa, usein viitteenä kotipaikkakuntaan (esim. von Gartz, “gartzilainen”). Varhaismainintoja Gartz-nimisistä henkilöistä löytyy vuosilta 1229, 1236 ja 1243 (Ratimer de Gardez); 1249, 1269, 1278 ja 1284 (Gardiz); 1319 ja 1338 (Gartz); 1320 (Garz); ja 1321 (Gards). Eräs Hermann von Gartz, porvari Salzwedelissä, mainittiin 1337 ja eräs Dietrich Gartz oli raatimies samalla paikkakunnalla. Hoyer Gartz, kämneri Salz-wedelissä, eli 1500-luvun alussa ja Johann Gartz oli raatimies samalla paikkakunnalla samoihin aikoihin. Hermann Gartzin tiedetään eläneen Seehausenissa 1400-luvun alussa ja eräs Caspar Gartz oli Magdeburgin tuomiorovasti 1500-luvun alkupuolella. Nimi ilmestyi myös aatelisnimenä (von Gartz und Rietza) 1500-luvun loppupuolelta lähtien. Koska ”garz”-johdannaisia paikkakuntanimiä on edelleenkin runsaasti, on melko todennäköistä, etteivät kaikki Gartzit (sekä muut nimiversiot) ole toisilleen alun perin sukua, vaan nimeä on otettu käyttöön usealla paikkakunnalla tai eri ajankohtina toisistaan riippumatta.

Nimi Gartz (sekä muodot Garz, Gaarz, Garzke jne.), esiintyy nykyään Saksan lisäksi ainakin Suomessa, Ruotsissa, Tanskassa, Ranskassa, Hollannissa, Sveitsissä, Espanjassa, Puolassa, Venäjällä, Etelä-Afrikassa, USA:ssa, Meksikossa ja Brasiliassa. Esim. Saksassa asui Gartz-nimisiä henkilöitä 458 taloudessa vuonna 2002.

Mielenkiintoista kyllä, nimi Gartz esiintyi jo keskiajalla Suomessakin, jolloin asemies, vouti Konrad eli Kort Gartz asui täällä. Kort oli vouti Raaseporin linnaläänissä, esim. 1420-luvun puolessavälissä hän allekirjoitti asiakirjoja Raaseporin linnaläänin voutina (”hovetman till Raseborg”). Ajankohta voisi viitata yhteyteen samoihin aikoihin vakiintuneeseen Kalmarin unioniin, jolloin Ruotsiin ja Suomeen tuli paljon aseväkeä Tanskasta ja saksalaiselta kielialueelta.

Kort perusti perheenkin Suomeen, koska hänellä oli ainakin tytär, joka avioitui täällä vouti Henrik Görieshagenin eli Görtzhagenin kanssa. Tytär lienee kuollut nuorena, sillä Görieshagen avioitui uudelleen vuoden 1436 jälkeen tai vuoteen 1442 mennessä. Aikakauden niukasta asiakirjamäärästä johtuen ei tiedetä, jättikö Kort geenejään Suomeen. Nimeään hän ei kuitenkaan jättänyt, sillä meni noin viisi miespolvea ennen kuin Gartz-nimi taas ilmestyi Pohjolan perukoille.

Ruotsissa 1800-luvulta lähtien on tehty sukututkimuksia Pohjolan Gartzeista ja alkupolviltaan näihin tukeutuen Suomessakin vuonna 1965. Tutkimuksissa on Pohjolan Gartien esi-isäksi laitettu Erik, joka asui Pommerin Rügen-saaren 1550-luvulla ja mahdollisesti sai nimensä siellä olevan Gartz-kaupungin mukaan. Erik (tai hänen poikansa Erik ja Didrik) ei nähtävästi esiinny aikalaisasiakirjoissa, joten tietoihin Erikistä ja hänen pojistaan kannattaa suhtautua hieman varovasti – tiedot ovat ilmeisesti oletetun Didrikin ruotsalaisten jälkeläisten vasta huomattavasti myöhemmin antamia ja sisältävät muutamia kummallisuuksia.

Erikin etunimeltään saman niminen poika Erik Gartz muutti Ruotsiin ja oli kauppias Arbogassa Ruotsin sisämaassa, järvireitin varrella noin 120 km Tukholmasta länteen. Kauppiasta ehkä kiinnosti metalli- tai asekauppa, sillä Arbogassa laivattiin sisämaan rautaa lähteväksi ulkomaille ja siellä oli Kustaa Vaasan perustama asetehdaskin. Suomalaisessa sukutukimuksessa sanotaan, että Erikillä oli Arbogassa syntynyt poika Michael Erici Gartz(ius), josta tuli suomalaisen sukuhaaran kantaisä. Ruotsalaiset tutkimukset taas sanovat Erikin muuttaneen edelleen Suomeen ("...av vilka Erik flyttade till Sverige och därifrån till Finland...", Svensk släktkalender 1938, s. 312).

Arbogassa asuneen Erikin veli Didrik taas oli ollut sotilas Italiassa, Ranskassa ja Hollannissa, ennen kuin hänkin, asuttuaan ensin Hampurissa, tuli saksalaisten palkkasoturien päällikkönä, ”hauptmann”) Arbogaan 1592 ja kuoli siellä 1617, yli 60 vuoden ikäisenä. Didrik oli ollut aviossa Hampurissa nimeltä tuntemattoman vaimon kanssa, joka oli kuollut ennen Didrikin tuloa Ruotsiin. Ruotsissa Didrik solmi uuden liiton, vaimon nimi oli Dorotea Gregersdotter. Didrik ja Dorotea saivat kaksi poika. Toinen jää tuntemattomaksi; toisen nimi oli Mathias Gartz, kauppias Arbogassa. Mathiaksella ja hänen vaimollaan Dorotea Johansdotterilla oli poika Johannes Mathiae Gartzius (n. 1617-1682 Turku, puoliso 1653 Kristina Ekenberg, s. 1632), joka eli suurimman osan elämäänsä Turussa. Johanneksen ja Kristinan poika Johan muutti takaisin Ruotsiin ja tuli, näin pienen Suomen-mutkan kautta, ruotsalaisen Gartz-haaran varsinaiseksi kantaisäksi.

Suomeen muuttanutta kauppiasta Erik Gartzia ei enää tavata mistään, mutta hänen poikansa Michael Erici (Gartzius tai Gartz), eli Mikael Eriksson Gartz (joka suomalaisessa tukimuksessa sanottiin syntyneen Arbogassa), oli vuoteen 1593 mennessä kappalainen Lapinjärvellä (Lappträsk) itäisellä Uudellamaalla, jolloin hän muun Suomen papiston kera Turussa allekirjoitti ns. Upsalan päätöksen. Näin hänestä tuli Suomen-haaran vanhin varmasti tunnettu jäsen.

Lapinjärvi, suomen- ja ruotsinkielen rajamaa, mainittiin jo 1414 Pernajaan kuuluvana kappeliseurakuntana; omaksi pitäjäksi ja kirkkoherrakunnaksi se oli tullut 1575. Silloin kuului Lapinjärven seurakuntaan myös Artjärven kappeli, joka erotettiin omaksi kirkkoherrakunnaksi 1865. Seurakunta toimi kaksikielisenä vuoteen 1950 asti, joilloin se jaettiin ruotsin- ja suomenkieliseen seurakuntaan. Lapinjärven seurakunnan pappisluettelossa Michael Erici esiintyy aikajärjestyksessä toisena (tunnettuna) kappalaisena sukunimellä Gartzius ja järjestyksessä viidentenä kirkkoherrana nimellä Gartz. Niihin aikoihin papeista kuitenkin harvemmin käytettiin sukunimeä – koulua käyneenä Michael itse käytti tarvittaessa luultavasti edellistä, latinalaistettua, muotoa.

Vuodesta 1604 alkaen Michael mainittiin kirkonkylän Kycklingsin tilan haltijaksi. Hänet nimitettiin Lapinjärven kirkkoherraksi 1624 mennessä ja hän jatkoi siinä virassa lähes kuolemaansa asti. Hänellä oli 1639 eläimiä seuraavasti: 2 hevosta, 12 nautaa ja 4 lammasta.

Määrä on aavistuksen suurempi kuin keskikokoisessa uusmaalaisessa maatalossa niihin aikoihin, joten tilan tuotolla ja papin tuloillaan hänen on täytynyt tulla hyvin toimeen. Tosin hänellä oli riitaa Pernajan vouti Heiden Vilkenin kanssa seurakunnan kymmenyksistä, josta Michael valitti menestyksekkäästi kenraalikuvernööri Nils Bielkelle.

Michael allekirjoitti Lapinjärven seurakunnan osalta mm. vuoden 1630 ruotuluettelon (roteringslängd), vuoden 1639 kymmennysluettelon (tiondelängd) sekä vuoden 1645 henkikirjan (mantalslängd). Michael kuoli 1647. Hänellä oli ainakin lapset:

1.Erik Michaelis Gartz, mainittu 1634, isänsä apulainen, apupappi (adjunct), allekirjoitti Lapinjärven kymmennysluettelon 1646, kappalainen Lapinjärvellä 1651, puoliso Brita Påvelsdotter; heillä oli poika Henrik, joka oli lukiolainen Viipurissa ja kuoli siellä 1671, ”haudattiin kirkkoon”.

2.Henrik Mickelsson Gartz, ratsutilallinen Mickelspiltomin kylässä, lautamies, main. 1634, 1661, puoliso Barbro Jakobsdotter.

3.Margareta Mickelsdotter Gartz, haudattu Nevanlinnaan.


Kuvassa itäisessä Saksassa sijaitsevan Gartzin kaupungin vaakuna.

Kiitos RR!

Eräs sukutaulu erittäin vanhoilta ajoilta

Odin, joka tunnetaan myös nimillä Wodan, Woden, Wotan ja Oden, oli muinainen germaanijumala. Odinia palvottiin paitsi Skandinaviassa, niin myös Englannissa ja Manner-Euroopassa. Nykyihmiselle hän on tullut tutuksi lähinnä viikinkien kautta.

Viikinkien jumalat jakautuivat aasoihin ja vaaneihin. Odin oli ensimmäisen aasan, alkujumala Búrin pojan Börrin poika. Odinilla oli kaksi veljeä, Vili ja Ve. Isänsä ja veljiensä kanssa Odin tapppoi Ymir-jättiläisen tehden tämän ruumista maailman. Odinin vaimo oli nimeltään Frigga, mutta vanhoissa saagoissa hänellä on muitakin puolisoita. Odinin poikia olivat Thor, Balder, Hodr, Vidar ja Vali.

Oli täysin luonnollista, että viikinkiruhtinaat halusivat esittää näin mahtavan jumalahahmon omien esivanhempiensa joukossa. Jos yhdistetään todellisten, historiallisten henkilöiden tietoja saagojen kertomuksiin ja lasketaan sukupolvien väliseksi ajaksi noin 30 vuotta, voidaan todeta Odinin eläneen suurin piirtein ensimmäisellä vuosisadalla jälkeen ajanlaskumme alun. On selvää, että nämä sukutarinat ovat fiktiivisiä, mutta yhtä kaikki erittäin mielenkiintoisia. Omaa historiaa kaunistelemalla pystyi keskiajan ihminen erottumaan muista ja perustelemaan ylemmyytensä muihin nähden.

Ynglingatal on sukututkimuksellinen runo, jonka tekijänä pidetään Þjóðólfr af Hviniä. Hän oli Ragnvald Olavinpojan skaldi eli hovirunoilija. Hänen tehtäviinsä kuului sepittää ylistysrunoja hallitsijastaan. Ragnvald oli Norjan ensimmäisen kuninkaan, Harald Kaunotukan serkku. Serkkunsa kunniaksi pyysi Rangvald Þjóðólfriltä runoa Haraldin esivanhemmista. Näin sai alkunsa em. Ynglingatal.

Runon perusteella Odin olisi elänyt noin sata vuotta ennen ajanlaskumme alkua ja hänestä Ragnvaldiin olisi ollut 30 sukupolvea. Ajoitusta antaa myös Edda -saagan kertomus Skjöldin jälkeläisistä;

"Skjöld oli Odinin poika, joka hallitsi nykyisin Tanskaksi kutsuttua maata, kun sen nimi vielä oli Gotlanti. Skjöldillä oli poika Fridleif, joka tuli valtiaaksi isänsä jälkeen.

Fridleifin jälkeen kuninkaaksi tuli hänen poikansa Frodi. Tämä tapahtui samaan aikaan, kun keisari Augustus teki rauhan koko maailmaan. Koska Frodi oli kaikista voimakkain kuningas Pohjolassa, kutsuivat Pohjan miehet häntä nimellä Rauhan Frodi. Tuohon aikaan ei kukaan vahingoittanut toista, vaikka olisi kohdannut veljensä tai isänsä murhaajan silmästä silmään. Varkauksia ja ryöstöjä ei myöskään ollut."

Muinaisten, pohjoismaisten kuninkaiden ja jumaluuksien keskinäiseen historiaan olisi mukava paneutua, mutta tällä kertaa esitys jää tähän pieneen sukupuuhun. Se on peräisin Paul B. Du Chaillun kirjasta "The Early History, Manners and Customs of the Ancestors of the English-speaking Nations", vuodelta 1890.

Kovanyrkkinen Gummerus

Henrik Johan Gummerus syntyi Kosken Tl kappeliseurakunnan Tuimalan kylässä toukokuussa 1775. Hänen vanhempansa olivat kappalainen Henrik G. ja vaimonsa Johanna Bäcksteen. Henrikillä oli useita sisaruksia, joista sisko Eva Katarina meni vanhoilla päivillään naimisiin Kosken Tl kappalaisena vuodesta 1808 olleen Joakim Johssonin kanssa.

Gummerus suvun esi-isänä pidetään Loimaan Pihkalan talosta lähtenyttä Josefia, joka oli Orivedellä kappalaisena vuodesta 1618 lähtien. Myöhemmin hänestä tuli pitäjän kirkkoherra. Hän oli naimisissa Skolastika Matintyttären kanssa ja tästä liitosta oli Oriveden seuraava kirkkoherra Henrik Gummerus. Suvussa oli kuuden seuraavan sukupolven aikana vähintään 15 pappisvirkaa hoitanutta jälkeläistä.

Henrik Johan Gummerus pääsi ylioppilaaksi Turussa 1796 ja pian tämän jälkeen hänestä tuli yksi kaupungin puhutuimmista nuorukaisista. Hän nimittäin osallistui voimakkaana miehenä innokkaasti ylioppilaitten ja kisällien välisiin katutappeluihin, vaikka samaan aikaan opiskeli papiksi suvunsa parhaita perinteitä noudattaen. Kolme vuoden päästä hän sai tuon pappisvihkimyksen ja muutti Ahvenmaalle. Suomen sodan aikaan 1808 oli Gummerus Finströmin pitäjässä apupappina.

Kun venäläiset valloittivat Ahvenanmaata, kokosi Gummerus yhdessä nimismies Arenin kanssa talonpoikaisjoukon viholllista vastaan. Toukokuun alkuopuolella 1808 paikalliset asukkaat noin 450 miehen voimin ottivat Kumlingen taistelussa vangiksi eversti Vuijtin johtaman 500 venäläissotilaan joukon. Tästä vimmastuneena antoi venäläisten ylipäällikkö Friedrich Wilhelm von Buxhoevden julkisen kuulutuksen, jossa kapinaan osallistuneita uhkailtiin kostolla.

Loppujen lopuksi saaret joutuivat vastustajien haltuun, mutta ruotsalaiset eivät unohtaneet Gummerusta. Hänet palkittiin urhoollisuudesta kultamitalilla ja kuninkaallisen hovisaarnaajan arvolla. Ennen vuoden loppua hän sai vielä sotarovastin arvon. Niinpä sodan loputtua Gummerus muutti lopullisesti Ruotsiin.

Hänestä tuli Öölannin Högbyn seurakunnan kirkkoherra 1812 ja siellä hän myös kuoli heinäkuussa 1836. Häntä jäi suremaan lapsiensa lisäksi leski Maria Helena Hult, jonka kanssa Henrik oli ollut naimisissa vuodesta 1805 lähtien. Tytär Jeannette Amalia oli naimisissa borgholmilaisen kauppiaan, Theodor Hildebrandin kanssa.

Öölannissa Henrik Johan Gummerusta muistellaan yhä vieläkin suurella lämmöllä. Kanttori Alvhäll sävelsi hänen kunniakseen marssin pari vuotta sitten ja eräs paikallinen konditoria valmisti erityisen Gummerus -leivonnaisen.

Vakava onnettomuus rantaradalla

Kesäkuun 12. päivänä vuonna 1910 joutui Hangosta Karjaan kautta Helsinkiin matkalla ollut henkilöjuna pahaan onnettomuuteen. Kauniina kesäpäivänä viideltä Hangosta lähteneeseen junaan nousi joka asemalta yhä lisää ja lisää matkustajia, jotka olivat pyhäpäivän kunniaksi olleet rentoutumassa maaseudun rauhassa. Niinpä Espoon tienoilla veturilla oli perässään jo 11 tai 12 vaunua täynnä väkeä.

Kello yhdeksän aikoihin illalla juna saapui Pitäjänmäen aseman luo. Sieltä juna lähti kohti Huopalahtea, kun ohjesäännön mukaisesti oli ensin varmistettu radan olevan tyhjän muulta liikenteeltä. Vain kolmisensataa metriä kuljettuaan, juuri vauhtiin päästyään, junan matkustajat kuulivat kimakoita veturipillin vihellyksiä ja tunsivat, kuinka ilmajarrut lähtivät äkkiä toimimaan koko voimallaan. Mitään muuta eivät ihmiset ehtineet huomata, mutta veturinkuljettaja tiesi mitä tuleman piti. Hän oli nimittäin huomannut Helsingin suunnasta lähestyvän tavarajunan, joka kulki täyttä vauhtia kohti Hangon junaa.

Kuljettaja ehti siis jarruttaa hieman, mutta sen sijaan tavarajuna kulki täyttä vauhtia. Sillä ei ollut käytössään tehokkaita ilmajarruja, vaan veturimiesten oli henkensä hädässä turvauduttava raskaisiin käsijarruihin. Vaikka miehet hoitivat velvollisuutensa viimeiseen saakka, oli raju yhteentörmäys väistämätön. Lehtitietojen mukaan "silmänräpäyksessä vääntyivät tenderin puskurit syrjään, veturin etusiltaraudat mutkistuivat kuin heikko rautapelti ja törmäyksen voima jatkui kamalana inertsiana pitkin vaunurivejä. Tenderin perässä olevan toisen luokan vaunun sillat musertuivat kokonaan ja sitä seuraava, myöskin toisen luokan vaunu, syöksyi takanaan olevan kolmannen luokan vaunun päälle ja osaksi sisään, puolella pituudellaan, niin että sen katto oli kolmannen luokan vaunun päällä."

Matkustajajunassa syntyi luonnollisesti täydellinen pakokauhu ja ihmiset hyppivät suinpäin ikkunoista ulos. Tämä tilanne oli aiheuttaa uusia onnettomuuksia matkustajien töniessä ja rynnäillessä sinne tänne. Takapään vaunuissa matkustaneet olivat selvinneet pienemmin vammoin ja ratapenkalle päästessään he joutuivat huomaamamaan onnettomuuden aiheuttaneen uhreja.

Ensimmäisessä vaunuissa kolme ihmistä kuoli välittömästi tenderin rutistaessa etuseinän heidän päälleen. Lisäksi yksi henkilö loukkaantui niin vakavasti, että menehtyi hetken päästä. Lukematon määrä matkustajia sai vammoja.

Onni onnettomuudessa oli, että matkustajien joukosta löytyi peräti neljä lääkäriä. Tohtorit Aschan, Lydecken ja Ehström sekä professori Ehrnooth ryhtyivät ensi hämmennyksestä toivuttuaan auttamaan uhreja parhaansa mukaan. Myös junamiehet osallistuivat pelastustoimiiin ja matkustajia lähetettiin Pitäjänmäkeen hakemaan kirveitä sekä ilmoittamaan Helsinkiin onnettomuudesta.

Kaksi henkilöä huomattiin heti kuolleiksi ja yksi, jonka kasvot olivat runnoutuneet muodottomiksi, menehtyi lääkärien käsiin. Eräältä oli jalka poikki ja se lastoitettiin kaikessa kiiressä. Sanan saavuttua Helsinkiin, lähetettiin sieltä välittömästi ylimääräisellä junalla rautateiden ylilääkäri Lönnqvist mukanaan muutamia Kirurgisen sairashuoneen lääkäreitä ja hoitajia. Loukkaantuneet saivat ensiavun ja heidät kuljetettiin pääkaupunkiin jatkohoitoon.

Surmansa onnettomuuspaikalla saivat Teollisuudenharjoittajien palovakuutusyhtiön johtaja Gustafsson, ylioppilas Einar Lindholm Bobäckistä, entinen poliisi Karl Lithenius sekä sairaalassa työmies Verner Johansson. Loukkaantuneita oli parikymmentä, joista osa oli saanut vakavia vammoja.

Paikan päällä Pitäjänmäellä sai tavarajunan kuljettaja kuulla kunniansa. Erään vanhemman herrasmiehen kerrottiin vaatineen tämän vangitsemista ja hirttämistä lähimpään puuhun. Todellisen syyn tutkiminen jätettiin poliisin tehtäväksi ja sen pohjana oli Pitäjänmäen asemapäällystön virallinen sähkösanoma kolmannen liikennejakson liikennetarkastajalle;

"Paikallisjuna no 381 törmäsi yhteen järjestelyjuna no 1124:n kanssa itäisen semafoorin luona täällä. Onnettomuudessa kuoli 4 ja haavoittui 14 matkustajaa. Onnettomuuden syy ei vielä ole täysin selvä."

Lönneströmin kova saarna

Padasjoen Kauratteen kylän Postin talossa 1746 syntynyt David Lönström, joka myöhemmin käytti sukunimeä Lönneström, oli ns. vanhan kansan pappeja. Hän ei ollut opiskellut ns. tieteitä, vaan keskittyi saarnaamaan Jumalan sanaa voimallisesti ja uskollisesti. Lönneström ei kertoman mukaan oppinut kahta asiaa koko ikänään; puhumaan ruotsin kieltä puhtaasti ja suvaitsemaan aatelisherroja.


David kävi Hämeenlinnan triviaalikoulua vuoden 1760 paikkeilla ja pääsi ylioppilaaksi Turussa 1766. Muutaman vuoden päästä hänet vihittiin papiksi Porvoon hiippakunnassa ja saman tien hänestä tuli Hollolan kirkkoherran apulainen. Seuraavan vuosikymmenen alussa hän toimi Hollolan pitäjänapulaisena Kärkölässä. Varapastorin arvon Lönneström sai 1787.

Vihdoin 1818 David Lönneströmin kirkollinen ura huipentui Iitin seurakunnan kirkkoherraksi nimittämiseen. Kovin kauaa hän ei asemastaan saanut nauttia, sillä Lönneström menehtyi 72 vuoden iässä huhtikuussa 1819.

Noin 40 vuotta myöhemmin sanomalehti Suomettaressa hän muisteltiin erityisesti hänen suhtautumistaan säätyläisiin (teksti on osaksi muunnettu nykykielelle);

"Oikein hän vainosi niitä aatelisupseereitam jotka Anjalan liittolaisina olivat tahtoneet pettää kuninkaansa ja myydä maansa venäläisille. Niitä hän säälimättä soimasi ja sätti, sattuipa sitten seuroissa tai saarnatuolissaan heitä näkemään. Näistä anjalalaisista asui silloin Hollolassa everstiluutnantti Tandefelt, joka oli saanut pitää päänsä kuninkaan armosta.

Tandefelt sattui kerran Hollolan kirkkoon Lönneströmin ollessa saarnavuorossa. Hän sai korvansa niin täyteen, että veti varapastorin oikeuteen. Kihlakunnanoikeuden istunnossakin Lönneström katsoi aiheelliseksi syyttää Tandefeltiä isänmaansa pettäjäksi sekä Jumalan ja ihmisen lakien rikkojaksi. Everstiluutnantti rukoili oikeudelta, ettei se kuuntelisi sellaisen miehen puheita, jolla ei ollut päätä eikä häpyä.

Lönneström ilmoitti välittömästi ettei hänellä ollut mitään hävettävää, kun ei kerran ollut everstiluutnantin tavoin tehnyt mitään hävettävää työtä. Lönneström hän myös sanoi omaavansa paremman pään kuin Tandefelt. Viimeksi mainittu lause koski niin kipeästi everstiluutnanttiin, että hän käski varapastorin huutia tietämään ja takimmaiseen helvettiin menemään. Hän myös ihmetteli, miten tuhmalla papilla voisi olla parempi pää kuin vapaasukuisella aatelismiehellä?

Tämä toteamus ei Lönneströmiä lannistanut, sillä hän sanoi "minun pääni on Jumalalta, vaan herra överstluutnantin pää on ihmisen lahja, koska hän nyt olisi päättömänä, jos ei kuningas olisi häntä mestauspaikalla armahtanut".

Lönneström tuomittiin lopulta 300 taalarin sakkoihin. Varapastori ei tyytynyt tähän, vaan kävi peräti kuninkaan puheilla selostamassa asiaa. Kuningas maksoi omasta kukkarostaan sakon, mutta kielsi Lönneströmiä enää koskaan pitämästä mainitun kaltaisia saarnoja."

David Lönneström meni vuonna 1782 naimisiin Hollolan kirkkoherran, Jakob Krookin tyttären, Eeva Sofian kanssa. Tämä oli miestään 15 vuotta nuorempi. Avioliitosta oli useita lapsia, pojat Jakob Henrik ja David ylenivät valitsemallaan sotilasuralla aina luutnantiksi saakka. Tytär Margareta Sofian puoliso oli kihlakunnantuomari Gabriel Kekoni.