Vuoden 1832 alussa kauhistutti nykyisen Pöytyän ja silloisen Karinaisten pitäjäläisiä Suutarlan kylässä sattunut hyvin ikävä tapaus. Peltolan torppari Matti Matinpoika sattui tuolloin törmäämään veljeensä Kustaaseen. Tämä työskenteli jossain lähitalossa renkinä tuohon aikaan.Syystä tai toisesta oli veljesten välille syttynyt jotain kahinaa ja Kustaa oli lyönyt Mattia oikein olan takaa. Tämä ehkä äkkipikaisuuden puuskassa hutaistu isku oli niin kova, että Matti heitti henkensä puolen tunnin kuluttua siitä.
Kustaa otettiin pian tämän jälkeen kiinni kuulusteluja varten. Maallinen oikeus varmasti huolehti asian jatkotoimista ja Kustaalle langetettiin tuomio. Tuohon aikaan olivat kuolemantuomiotkin vielä mahdollisia, mutta käytännössä ne muunnettiin aina esimerkiksi karkotukseksi Siperiaan.
Sen sijaan kirkollisessa mielessä murha tahi tappo oli aina huomattavasti hankalampi tapaus. Ensinnäkin jälkeen jääville vainajan asianmukainen hautaaminen muodosti eräänlaisen rituaalin, jolla oli merkitystä sekä eläville että kuolleille. Reilut sata vuotta sitten kirkkolaki määritteli poikkeuksellisella tavoilla kuolleilla kolme erilaista hautaustapaa; hiljaiset, paheelliset ja häpeälliset hautajaiset.
Hiljainen hautaus kohtasi niitä, jotka olivat kuolleet esimerkiksi juopottelun takia tai olivat pikaistuksissaan tehneet itsemurhan. Paheellisen hautauksen saivat äkkipikaisuuden puuskassa toisensa tappaneet, murhatut lapset ja vankeudessa kuolleet. Häpeällisen hautauksen saivat tietoisen itsemurhan tehneet tai teloitetut.
Kansanperinne piti esimerkiksi surmattuja lapsia tai murhatuiksi joutuneita aikuisia ns. sijattomina vainajina. Näitä vainajia ei voitu perinteistä johtuen haudata samalla tavalla kuin muita kuolleita. Niinpä heidän viimeiseksi leposijakseen tuli yleensä kirkkotarhan aidan ulkopuolella oleva, siunaamaton maa. Itse hautauksessa ei toimitettu normaaleita kristillisen uskon mukaisia toimia. Tämä kaikki näkyi Matti Matinpojan tapauksessa siinä, että vaikka murha tapahtui 26. päivä helmikuuta, vainaja haudattiin vasta marraskuun lopulla.
Ennen Peltolan torppariksi tuloaan oli Matti ehtinyt olla renkinä Tarvasjoen Killalan Iisakin talossa sekä Suurilan Mikkolasta. Viimeistään 1829 hän asui vaimonsa Maria Heikintyttären kera Kallelan kylässä. Maria oli Horisten Hakamäen talollisen tytär, kun taas Matin ja Kustaan sukuperää en ole selvitellyt. Lesken tuskaa lisäsi varmasti se, että vain hieman ennen Matin onnetonta kuolemaa oli perheen poika Vilhelmi menehtynyt punatautiin eli veriseen ripuliin. Lohdutusta tähän kaikkeen toi varmastikin avioituminen Heikolan kylässä asuneen renki Juho Matinpojan kanssa marraskuussa 1833.
