Tytär äitinsä miniäksi

Tammikuussa 1891 uutisoi mm. sanomalehti Satakunta seuraavaa;

"Tytär äitinsä miniäksi"

Kun eletään, niin saadaan aina uutta ja werestä kuulla. Niinpä kuuluu eräässä Itä-Suomen pitäjässä olewan muodostumassa awioliitto sellainen, että tytär tulee äitinsä miniäksi ja äiti tietysti anopiksi tyttärelleen. Seikka on sellainen, että joku aika sitten meni kaksi leskeä, mies ja waimo, awioliittoon. Miehellä oli poika ja waimolla tyttö edellisen awioliiton ajalta. Nyt on rakkauden kipinä iskenyt noitten pojan ja tytön sydämiin, ja nyt on "ikuinen liitto" muodostumassa noitten kahden wälille. Kerran owat jo kuulutetut. Warmaankaan ei tälle miniälle anoppiwalta rasittawaksi käyne.


Kaikesta päätellen loistavan espanjalaisen tv-sarjan, Serranon perheen, tuottajat käsittelivät todella yleismaailmallista teemaa. Vastaavia tapauksia löytyisi varmasti lisää, mikäli riittäisi aikaa ja intoa vihittyjen luetteloiden tutkimiseen. Harmillisesti tuossa em. pikku-uutisessa ei kerrottu sitä, missä tämä erikoinen naimiskauppa tapahtui. Ehkä joku lukijoista tunnistaa tilanteen ja kommentoi sitä tähän blogiin.....

Papit ja nykyaika

Vuoden 1897 tienoilla venäläisissä lehdissä keskusteltiin kiivaasti tärkeästä uskonnollisesta kysymyksestä; oliko papin soveliasta ajaa polkupyörällä?

Lopputuloksena väittelystä oli, että maaseutukylissä pappi saattoi ajella tällä uutuusvehkeellä, mutta kaupungissa sen ei katsottu olevan tarpeellista. Siellä oli nimittäin aina saatavilla jos jonkinlaista hevoskyytiä.

Ratkaisematta jäi enää se ongelma, miten papinkaavun kanssa saattoi käytännössä nousta polkupyörän selkään. Jotkut ehdottivat kirkonmiehille naisten pyöriä, kun taas joidenkin mielestä oli harkittava kolmipyöräistä vaihtoehtoa. Lopullista päätöstä tästä seikasta ei sitten saatukaan aikaiseksi.

Muutkin tekniset uutuudet saivat kirkon ja seurakuntalaiset hämmenyksiin. Kun 10.9.1926 radioitiin ensimmäinen jumalanpalvelus Suomessa Yleisradion toimesta, herätti se eräissä piireissä huolta. Arveltiin, että mokoma aparaatti ikäänkuin halvensi jumalan sanan kuulemista. Eräs piispoistamme ehdotti näitä pohdintoja kuultuaan, että radioon pitäisi ripustaa liperit. Näin poistuisi tuokin ongelma.

Jumalanpalvelukset jäivät radion vakio-ohjelmistoon ja ovat pitäneet pintansa vuosikymmenestä toiseen. Nykyään ei kuitenkaan taideta kotioloissa nousta seisomaan asiaan kuuluvissa kohdissa, kuten paikan päällä kirkossa oleva väki tekee.

Edellä mainittu maamme ensimmäinen lähetys jumalanpalveluksesta kuultiin Tampereen tuomiokirkosta ja samana päivänä saatiin ilmoille Helsingin Johanneksen kirkosta ruotsinkielinen palvelus. Vuodesta 1934 alkoi tapa radioida jumalanpalvelukset eri puolilta Suomea.

Yleisradio on useammin kuin kerran suunnitellut ennakkosensuuria saarnojen ja hartauspuheiden suhteen. Varsinkin viime sodan jälkimainingeissa YLE:n johdossa ollut Hella Vuolijoki joutui ongelmiin alaistensa kanssa vaatiessaan puheita tarkistettavaksi etukäteen. Episodi johti ohjelmapäällikön eroon.


Papeille olisi saattanut sopia kuvassa oleva kolmipyörä. Polkupyöräilyn varhaishistoriasta löydät tietoa tästä kirjasta, josta myös yo. kuva on.

Maanjäristys Ahvenanmaalla 1823

Tammikuun 30. päivänä 1823 koettelivat maanalaiset luonnonvoimat Ahvenanmaan saaristoa. Aikalaiskertomusten mukaan kello 10 ja 11 välillä aamupäivällä sateli pilviseltä taivaalta hieman lunta. Yhtäkkiä alkoi maanjäristys, joka sai aikaan voimakasta huminaa. Se tuntui lopulta kasvavan kuin ukkosenjyrinäksi ja tärinä sai talotkin hieman liikkumaan.

Järistys loppui nopeasti, mutta vain muutaman tunnin kuluttua, noin puoli kahden aikaan alkoi uusi maanjäristys. Tämä oli voimakkuudeltaan aamupäivästä huomattavasti lujempi. Kalamiehet kertoivat jäässä olleista aukoista purskunneen korkeita vesipylväitä. Ihmisten mielestä järistys oli kulkenut ikäänkuin lännestä itäänpäin. Vanha kansa kertoi, ettei heillä ollut muistikuvia samankaltaisista tapahtumista.

Järistys tuntui myös Uudessakaupungissa, missä asukkaat kertoivat kahdesta sysäyksestä. Näistä ensimmäinen tapahtui aamupäivällä yhdentoista aikaan ja toinen kolmen aikoihin. Molempien yhteydessä kuultiin kovaa jyrinää, aivan kuin "olisi monella waunulla ajettu". Tämäkin järistys kulki lännestä itään.

Helsingin yliopiston seismologian laitoksen tilastoista selviää, että mainittu ajankohtana oli todellakin kyse nimenomaan maanjäristyksestä. Aamupäiväinen oli voimakkuudeltaan 2.1 ja myöhempi 3.9 magnitudia. Magnitudiasteikko on logaritminen, joten neljän magnitudin järistyksessä maanliikkeen muutos on voimakkuudeltaan 10-kertainen kolmen magnitudin järistykseen. Vapautuvan energian määrä taasen on peräti 32-kertainen.

Alle kolmen magnitudin järistyksiä tapahtuu koko maailmassa päivittäin arviolta 9000 kappaletta, kun taas alle neljään jääviä 49000 vuodessa. Näin ollen Ahvenmaalla koetut hetket eivät olleet maailmanlaajuisesti tarkasteltuna mitenkään ainutlaatuisia. Suomessa on tänä vuonna (2010) ollut 12 maanjäristystä, joista voimakkainkin oli vain 1.9 magnitudia. Tämä tapahtui Inarissa helmikuun lopulla.

Ammattiarkku ja sen hoito

Heinäkuun 27. päivä vuonna 1720 julkaistiin käsityöläisasetus tämän ammatin harjoittajille. Perusteluna uusien pykälien lehdessä julkaisemiseen oli Turun Wiikko-Sanomien mukaan "koska kyllä usein tapahtuu että moni hantwerkkari ja suinkin Gesällit ja Oppipojat niin myös moni muu heitä tarwihtewa ei hywin tunne niitä wanhoja asetuksia, jotka kaikille hantwerkki-ammateillen owat ojennukseksi Esiwallalta wahwistetut ja ne sen tähden myös sekä itse hantwerkkarien että muiden wahingoksi, usein laiminlyödään, niin olemma tässä anomuksen jälkeen suomentaneet tarpeellisimmat punktit samasta asetuksesta".

Asetuksen kolmas artikla käsitteli ammattiarkun säilyttämistä, kirjanpitoa ja "luwun-laskua". Sen pykälät olivat nykykielelle käännettynä seuraavat;

1) Ammatin kokoushuoneessa pitäköön kukin ammattikunta arkkunsa, johon sen rahat, sinetti, asetukset ja privilegiot on tallennettu.
Tämä arkku pidettäköön ammattihuoneessa asuvalta hyvässä tallessa ja siihen on oltava kolme erilaista avainta; yksi oltermannin ja kaksi vanhimpain kokousmiesten tallella. Avainten haltijoiden pitää tuoda oma avaimensa, kun arkku on avattava. Tämän laiminlyövä pistäköön viisi hopeataalaria ammattiarkkuun ja yhden köyhille.

2) Köyhäinosa jaettakoon oltermannilta ja kokousmiehiltä ammattikunnan köyhille ja heidän leskilleen sekä lapsilleen.

3) Ammattiarkkuun tulleet rahat pitää käyttää ammattikunnan eduksi ja sen tarpeisiin oltermannin ja kokousmiesten suostumuksella. Turhiin asioihin niitä ei pidä kuluttaa.

4) Joka vuosi Valpurin päivän aikaan pitää oltermannin ja kokousmiesten tehdä sakon uhalla "luwun-lasku" ja tilitys ammattiarkun tuloista pormestarin määrämien miesten ja ammattimestarien valvonnassa.


Ammattikuntien tulot kertyivät sen jäsenien ja näiden leskien neljännesvuosittain maksamista rahoista. Näistä tehtiin yleensä kaksi eri rahastoa, talousrahasto sekä avustusrahasto. Ammattiarkussa säilytettiin paitsi edellä mainittuja, myös mm. juomakannuja, ammattilippaita ja muita arvoesineitä. Kohdan neljä varaintilitykset tehtiin kevätkokouksissa.


Turun kaupungissa vanhin ammattikunta oli suutarien yhteenliittymä vuodelta 1624. Jo seuraavana vuonna ehtivät mukaan räätälit ja sepät. Vuosisadan loppuun mennessä määrä kasvoi siten, että pelkkiä mestareitakin oli jo 159. Suurimpia ammattikuntia olivat pellavankutojat, suutarit ja räätälit. Harvalukuisimpa ammatteja olivat säämiskäntekijät, kannunvalajat, miekkasepät ja vaikka lasimestarit. Ammattikuntalaitos pysyi samanmuotoisena vuoteen 1860, jolloin annettiin asetus elinkeinovapaudesta. Vanhojen ammattikuntien tilalle tuli Turun käsityöläisyhdistys. Uusiin säännöksiin saattoi tutustua vaikka sanomalehti Suomettaren palstoilla.

Paineilma-autosta

Suomenkin lehdistössä uutisoitiin reilut kaksi vuotta sitten ranskalaisen autoinsinööri Guy Negren keksinnöstä, paineilmalla toimivasta autosta. Negre ja intialinen autonvalmistaja Tata sijoittivat hankkeeseen 20 miljoonaa euroa. Negren MDI yhtiö rakensi Nizzan lähellä oleville tehtaillaan muutamia prototyyppejä. Auton tankkaukseen oli tarkoitus käyttää paineilmapulloja ja sadan kilometrin ajon hinnaksi Negren laski noin 75 senttiä.

Guy Negre ei ollut ensimmäinen, joka sai ajatuksen ilmalla toimivista autoista. Jo heinäkuussa 1900 uutisoitiin Suomessa Bostonissa asuneen, ruotsalaissyntyisen insinööri Renstiernan vastaavasta tuotteesta. Hänen suunnitelmansa herättivät aikaan suurta huomiota ja ideasta otti vaarin myös pohatta Wanderbilt. Aikanaan maailman rikkaimpiin miehiin kuulunut miljardööri perusti eräiden muiden herrojen kera erillisen yhtiön Renstiernan ajatusta kehittämään.

Kun asiasta kerrottiin suomalaisissa lehdissä, todettiin "uudella automobiilillä olevan joukon teknillisesti sivistymättömällekin henkilölle helposti tajuttavia etuisuuksia siihenastisiin automobiilikoneisiin werrattuna" - Uusi Aura 15.7.1900, sivu kolme.

Renstiernan auton istuimen alle sijoitettu kone oli 2,5 hevosvoimainen. Käynnistäminen tapahtui yhdellä kammen vetäisyllä mekaanisesti. Käyttökustannuksiksi laskettiin noin viisi penniä peninkulmalta.

Moottorin kokoonpano oli aivan erilainen kuin 1800-luvun lopun muissa automalleissa. Kahteen pystysuorassa olevaan sylinteriin pumpattiin vuorotellen ilmakuplia, jotka tätä ennen olivat kulkeneet kaasua synnyttävää nestettä sisältäneen säiliön kautta. Nämä ilmakuplat räjähtivät vaihdellen männän painaessa ne sylintereihin. Käyttövoima oli hajutonta eikä se synnyttänyt lämpöä. Kahteen koneessa olleeseen säiliöön pystyttiin tankkaamaan ilmaa 300 peninkulman matkaa varten. Keksintöä varten haettiin tusinan verran patentteja.

Silloiset alan ammattilaiset pitivät Renstiernan hanketta parhaimpana, mitä siihen asti oli automobiiliteollisuudessa nähty. Uusien autojen oli tarkoitus tulla Bostonissa katuliikenteeseen muutamien viikkojen kuluessa, mutta historian hämäriin nämä insinööritaidon näytteet tuntuisivat jääneen.

Tämän tarinan kuvituksen on kaivoksissa käytetty veturimalli, joka myös toimi paineilmalla. Tämä oli hyvin kätevää maanalaisissa käytävissä, missä höyryvoimaa ei käytännön syistä voitu hyödyntää.

Raittiusaatteesta Yläneellä

Reilut sata vuotta sitten raittiusliike eli voimakkainta kasvuaikaansa. Jokaiseen pitäjään, kauppalaan ja kaupunkiin perustettiin yhdistyksiä, joiden tarkoituksena oli valistaa sivistymätöntä kansaa alkoholin vaaroilta. Alkuvoimana liikkeellä oli Leevi Laestadiuksen perustama raittiusseura sekä edelleen Raittiuskirjallisuuskomitea vuodelta 1853. Turun seudulla tämä uudenaikainen valistus alkoi 1881 vapaakirkollisten toimesta. Jo runsaat parikymmentä vuotta aiemmin "Kohtuuden ystävät" ja "Raittiuden ystävät" saivat omat yhdistyksensä, joille sääntöjä olivat luomassa mm. J.V. Snellman ja Frans Schauman. Myös Elias Lönnrot julkaisi kirjoitelmia, joiden pääpaino oli raittiuden vaalimisessa.

Auranmaalla näitä yhdistyksiä oli useita, joskin niiden vaikutuksesta maaseudun isäntien ja renkien viinan nauttimiseen voidaan olla montaa mieltä. Pitäjien pääteiden varrella olleissa krouveissa voitiin nauttia olutta. Kuten pari viikkoa sitten kirjoittelin, tilattiin mm. Oripäähän viinaksia Turusta. Juopottelu tietysti vaikutti entisaikain hyvin työvoimavaltaisessa yhteiskunnassa merkittävästi; elukat jäivät hoitamatta, pellot niittämättä ja halot hakkaamatta miesten ja myös naisten keskittyessä tuoppien tyhjentämiseen.

Pohjoisella Auranmaallakin oli huomattu tämä ongelma ja niinpä Yläneen kartanon vuodesta 1892 lähtien omistanut Frans Fredrik Björni kutsui helmikuun lopulla 1895 pitäjäläisiä keskustelemaan "yleistä hyötyä tarkoittawista asioista". Näiden keskustelujen lomassa sivuttiin myös raittiusasiaa. Herra Björni, Yläneen karhu, oli paikkakuntansa merkittävin vaikuttaja ja 1900-luvun alkupuolella Suomen suurin talonpoikainen maanomistaja. Hän oli syntynyt Satakunnan Eurassa 1850 ja kuoli Yläneellä 1930. Björnin poika Onni Rantasalo itsenäisen Suomen ensimmäisen eduskunnan kansanedustaja, minkä lisäksi hän hoiti kymmeniä eri luottamustoimia Yläneellä ja Varsinais-Suomessa yleisemmin.


Helmikuisessa kokouksessa kehotti herra Björni perustamaan raittiusseuran ja 32 paikalla ollutta henkilöä noudattikin tätä toivomusta. Seuran sääntöjen laatijaksi valittiin itseoikeutetusti Björni, joka sai vahvistusta opettaja Matti Nukkiselta ja kartanonsa pehtoorilta.

Yläneellä oli jo tätä ennen toiminut raittiusseura, mutta sen toiminta hiipui ajan myötä. Tämän vuonna 1887 Raittiuden Ystäviin liittyneen paikallisyhdistyksen puheenjohtajana toimi opettaja Knuuti ja muun johtokunnan muodostivat räätäli Åkerman, torppari Konsti, ylimetsänvartija Rehnfors ja puuseppä Lindfeldt. Kyseessä ei siis ollut millään tavalla pelkkä säätyläisluokan seura, vaan sillä oli jäseniä yhteiskunnan joka tasolta, yhteensä 24 henkilöä. Björni osallistui myös tämän seuran toimintaan. Hän lahjoitti 1890 sen hyväksi 20 markkaa ja piti saman vuoden joulukuun kuukausikokouksessa "erittäin walaisewan ja ainerikkaan esitelmän kansakoulun tarkoituksesta ja sen synnystä maahamme".

Kuva kirjasta World book of Temperance, 1909

Ruotsalainen naissotilas Ruotsinsalmella

Brita Nilsdotter syntyi Ruotsin Finnerödjassa 1756. Vuonna 1785 hän meni naimisiin sotilas Anders Peter Hagbergin kanssa, joka joutui pian lähtemään Venäjään vastaan käytyyn sotaan. Brita, joka jäi kaipaamaan miestään, keksi tavan etsiä hänet käsiinsä.

Brita pukeutui mieheksi ja rekrytoi itsensä armeijan palveluksen päästäkseen miehensä luo. Heinäkuussa 1790 Brita oli mukana Kotkan edustalla Ruotsinsalmen suuressa laivastotaistelussa. Samoin hän otti osaa Viipurin lahdella käytyyn kahinaan, jossa Ruotsin laivasto kärsi suuria tappioita.

Armeijaan tullessaan hän oli ottanut itselleen nimen Petter Hagberg ja kun komentava upseeri käskynjaossa huusi Hagbergiä esiin, astuivat sekä mies että vaimo askeleen eteenpäin. Näin he löysivät jälleen toisensa, mutta päättivät pitää salaisuuden itsellään. Näin sekä Anders että Brita taistelivat Venäjää vastaan.

Koivistonsalmella käydyssä taistelussa Petter Hagberg haavoittui ja hänet kannettiin vasten tahtoaan alakannelle hoitoa saamaan. Petter l. Brita paljastui tietenkin välittömästi naiseksi.

Sodan jälkeen Brita Hagberg sai kolmen riikintaalarin eläkkeen ansioistaan. Tätä ennen kuulumatonta kunnianosoitusta ehdotti hänelle Carl Olof Cronstedt. Brita sai myös toisen, naisille harvinaisen etuoikeuden; luvan käydä ruokakauppaa. Hänen kauppansa sijaitsi Tukholman Härkätorilla aina vuoteen 1819 saakka. Puoliso Anders oli kuollut kolme vuotta aiemmin.

Kuuluisista ruotsalaisnaisista 1864 julkaistu kirja kertoi suurin piirten seuraavaa tästä harvinaislaatuisesta ja sisukkaasta Britasta;

"Noin 30 vuotta sitten saattoi Härkätorilla nähdä vanhan naisen myymässä inkiväärikeksejä kunniamitali rintapielessään. Hän oli ollut naimisissa kaartilainen Hagbergin kanssa ja kokenut täydellistä tyhjyyttä miehensä jouduttua sotapalvelukseen 1788. Niinpä hän oli värväytynyt itsekin armeijaan pukeutuen miehen vaatteisiin."

Brita Christina Nilsdotter Hagbeg l. Petter Hagberg kuoli Tukholmassa 19.3.1825. Hänellä ja Andersilla oli ollut ainakin kolme lasta; Anna Stina (s. 1792), Anders Petter (s. 1795) ja Petter Eric (s. 1797). Nimistä päätellen keskimmäinen lapsi menehtyi hyvin pienenä.

Kuvassa osa maalauksesta "Angrif der königl:schwedischen Seerenflotte von Sr. Majestät den König von Schweden bei Hillnäs, Willnäs, und Fridrichsham am 15ten May 1790, wo die russisch-kaiserl: Scheerenflotte 1 Turoma, 2 kleine Fregatten, 22 Halbgaleren und 4 Galliotten verlohren hat"

Alma Juselius hyväntekijänä kuolemansa jälkeen

Porilaisella kauppiaalla, Carl Fredrik Juseliuksella oli vaimonsa Amalia Gröneqvistin kanssa yhdeksän lasta. Heistä jälkipolville tunnetuimmaksi on jäänyt vuorineuvos Fritz Arthur Juselius. Fritz Arthur toimi sahatavarakauppiaana Porissa, sillä hän piti teollisuuden harjoittamista hömpötyksenä toisin kuin kilpailijansa Rosenlewit ja Ahlströmit. Tyttärensä varhaisen kuoleman jälkeen Juselius määräsi säätiönsä edistämään sairauden poistamista maailmasta. Samalla hän rakennutti Sigridille upean "Juseliuksen mausoleumin".

Fritz Arthurin sisarista yksi oli Alma Augusta. Hän oli kuuluisaa veljeään nelisen vuotta nuorempi ja pysyi koko ikänsä naimattomana. Alma Augusta Juseliuksen kuoltua jätettiin noin vuotta myöhemmin Porin kaupungin valtuusmiehille lahjoituskirja, jonka sisältö oli seuraava;

"Täyttääksemme sisar- ja kälyvainajamme, neiti Alma Juseliuksen suullisesti lausuman viimeisen tahdon, annamme täten Porin kaupunkikunnalle 30,000 markan suuruisen summan rahastoksi, jota vainajan vanhempien mukaan on kutsuttava "Amalia ja Carl Fredrik Juseliuksen lahjoitusrahastoksi", sekä käytettävä apurahoiksi, joilla kustannetaan opetuksen ja lääkärinavun antamista sokeille ja heikkosilmäisille tämän kunnan jäsenille.

Vainajan toivomuksen mukaan kuuluu lahjoitukseen seuraavat ehdot ja tarkemmat määräykset:

1) siihen asti kunnes rahasto on kasvanut 100,000 markkaan, on kolmas osa varoista pantava pääoman kartuttamiseksi ja ainoastaan jäännös koroista käytettävä lahjoituksen tarkoitukseen.
2) käytettävänä oleva korko jaetaan suurempina ja pienempinä määrinä vähempivaraisille, säätyyn ja elämänehtoihin muutoin katsomatta
3) rahastoa hoitavat valtuusmiehet tai se, jolle valtuusmiehet hyväksi näkevät tämän toimen uskoa; ja on tulevien apurajohen jakamisesta otettava varteen ne toivomukset, joita joku allekirjoittaneista silloin mahdollisesti tuo esille
4) niin kauan kuin vainajan sisar Bertha Juselius elää, saa hän kantaa koko juoksevan koron lyhentämättömänä; ja älköön korko siinä tapauksessa olko pienempi kuin yleinen korkokanta lainoissa täysin hyvää kinnitystakuuta vastaan kiinteistössä."



Tämän lahjoituskirjan olivat allekirjoittaneet 5. päivänä lokakuuta 1895 Jenny Nordgren (os. Juselius), Fritz August Juselius, Bertha Juselius, August Juselius (naimisissa Anna Juseliuksen kanssa), Bruno Juselius ja John Juselius. Muita tarinoita Juselius -nimisistä henkilöistä voit lukea täältä!

Laamanni Juseliuksen muistolle

Laamanni ja kaupungin kunnallispormestari August Ferdinand Juselius kuoli Turussa 28. päivä maaliskuuta vuonna 1900 pitkäaikaisen sairauden jälkeen. Hän oli syntynyt Karunan pitäjässä 3.7.1847, missä hänen isänsä August Gabriel J. oli tuolloin kappalaisena. August Ferdinandin äiti oli Christina Magdalena Dickman, joka oli kappalaisen tytär. August Ferdinandin sisaruksista voidaan mainita veli August Arthur, josta tuli mm. valtiopäivämies ja hovioikeudenneuvos.

August Ferdinand kävi koulua Turussa tullen ylioppilaaksi 1866. Hän suoritti tuomaritutkinnon 1871 ja pääsi saman tien auskultantiksi Turun hovioikeuteen. Jo samana vuonna hän haki ja sai notaarinviran raastuvanoikeudesta ja seuraavana vuonna Juselius valittiiin oikeusneuvosmieheksi kyseiseen oikeusistuimeen. Vuodesta 1881 lähtien aina kuolemaansa saakka hän oli Turun kaupungin kunnallispormestarina. Tähän toimeen hän oli saanut pohjaa oltuaan kuusi vuotta kaupunginvaltuusmiehien sihteerinä.

Aikalaisten mukaan teräväjärkisenä ja etevänä lakimiehenä Juselius hoiti aina toimensa hyvin. Laamannin arvonimi hänelle myönnettiin 1897 arvonantona niistä monista luottamustoimista, joita hän oli vuosien mittaan hoitanut. Juselius oli veljensä tavoin valtiopäivämies ja edusti kotikaupunkiin kaikilla valtiopäivillä vuodesta 1888 alkaen lähes kuolemaansa saakka. Hänet oli jo valittu vuoden 1900 päivillekin, mutta ankara sairaus pakotti Juseliuksen perumaan osanottonsa.

Aikalaiset muistivat häntä sanoen; "Monella haaralla ja tavalla hänen suurta kykyään ja taitoaan tarvittiin ja aulis oli hän niitä yleishyvän palvelukseen käyttämään. Turun kaupungissa ei varmaankaan liene monta semmoista julkista laitosta, jonka toimintaan hän ei tavalla tai toisella ottanut osaa."

August Ferdinand Juselius olikin jäsenenä Suomen Talousseuran johtokunnassa, saman seuran puheenjohtajana, säästöpankissa ja elinkorkolaitoksessa, paloapuyhtiöiden ja eläkelaitosten johtokunnissa, kouluneuvostoissa, Työväen sairas- ja hautauskassan johtokunnassa jne jne jne. Luonteeltaan Juselius oli leikillisen hilpeä ja tämän takia hyvin suosittu turkulaisessa seuraelämässä.

Vuonna 1873 oli Juselius mennyt naimisiin Johanna Matilda Thodenin kanssa, jonka isä oli raatimies. Rouva Thoden kuoli 1891 ja elämänsä loput vuodet Juselius eli leskenä. Häntä jäivät lähinnä kaipaamaan kolme poikaa ja kaksi tytärtä sekä veli lukuisista ystävistä puhumattakaan.

Vielä kerran Israel Rautellista

Olen jo pari kertaa kertoillut samasta miehestä, mutta löydettyäni hänen Uusimaa -lehdessä olleen muistokirjoituksensa, intouduin jatkamaan....

Toukokuussa 1904 kuollut rusthollari Israel Rautell oli kotoisin Kiskon pitäjästä, vaatimattomista oloista. Hänen vanhempansa olivat olleet Jylyn kylän Jaakkolan talon Pullaston torppareina. Israel lähti hyvin nuorella iällä kotoaan ja otti vuokralle Karjalohjan Tallaan Alitalon rusthollin, jota hän sitten hoiti kymmenisen vuotta yhdessä sisarensa kanssa.

Tarkkana taloudenpitäjänä onnistui Rautell kertyttämään omaisuuttaan mukavasti ja seuraavaksi hän siirtyi Lohjantaipaleen Ylhäisten perinteikkään ratsutilan vuokraajaksi. Muutaman vuoden päästä Israel meni naimisiin Ylhäisten omistajan tyttären, Josefa Öhmanin kanssa. Tämän jälkeen lunasti appensa perikunnalta koko tilan itselleen.

Vaikka Rautellilta ei käynyt nuoruudessaan mitään kouluja, tuli hänestä harras valistuksen ystävä. Hänen oli jäsenenä Länsi-Uudenmaan kansanopiston kannattajissa, Uudenmaan läänin maanviljelysseurassa ja maamiesseurassa sekä kansakoulun johtokunnassa. Viimeksi mainittua luottamustointa hän hoiti melkein 30 vuotta.

Kuntakokouksissa Israel Rautell oli tuttu näky ja tätä kautta hän sai hoitaakseen lukuisia luottamustoimia. Nämä tehtävät hän aikalaisten mukaan hoiti aina ahkeruudella. Paikallinen säästöpankkikin ehti saada hänestä jäsenen sekä isännistöönsä että hallituksen varajäsenistöönsä. Luonnollisesti tarmokas Rautell osallistui seurakuntatyöhön ollen yksi seurakunnan vanhimmista. Kun tähän vielä lisätään holhouslautakunnan jäsenyys, niin Rautellin merkitys Karjalohjan kehitykselle käy entistä paremmin selville.

Luonteeltaan Israel Rautell oli ystävällisen sävyisä ja sovinnollinen mies.

Rajuilma Marttilassa

Heinäkuun kuudentena päivänä 1899 raivosi Marttilassa kaikkien aikojen rajuilma. Noin kello yhden aikoihin päivällä alkoi salamoida, mutta yhtäkkiä täydellinen pimeys laskeutui koko tienoolle. Ankara vihuri puhalsi maantien sannat ja peltojen mullat läpinäkymättömäksi tomupilveksi. Puista varisi runsaasti lehtiä, huoneiden seinät tärisivät ja salamoita jysähteli tihenevään tahtiin.

Tuulen mukana tuli ankara rankka- ja raesade, jota ei tiedetty miesmuistiin nähdyn. Rakeiden läpimitaksi mitattiin myöhemmin jopa kaksi senttiä. Ne eivät olleet muodoltaan pyöreitä, vaan terävän kulmikkaita. Maa peittyi niistä täydellisesti vain muutamien minuuttien aikana. Koko rajuilmaa salamoineen ja sateineen kesti noin tunnin ajan.

Sen jäljiltä pelkästään nimismies Sjömanin talosta särkyi 57 ikkunaruutua, kattoja lensi tuulen mukaan ja jopa vuorilautoja irtosi talojen seinistä. Heinämaat lakosivat täysin ja ruispelloilta katkesivat lähes kaikki oljet. Kaurapellot näyttivät siltä, kuin ne olisi vedetty useampaan kertaan läpi piikkiäkeellä.

Eräissä taloissa, joiden huoneet ikkunoineen antoivat myrskyn tulosuuntaan, luoteeseen, olivat täyttyneet kahden tuuman paksuudelta vedellä. Metsää tuhoutui melko tavalla ja marjapensaat olivat myös pilalla. Onneksi katastrofi ei koskenut koko pitäjää, vaan myrsky keskittyi lähinnä Ollilan ja Loven kyliin. Koivukylässä tosin paikallisen meijeriosakeyhtiön omistamaan taloon iski salama sytyttäen seinäsammaleet tuleen ja rikkoen ikkunan. Sjömanin hevonen, joka sattui onnettomuudekseen olemaan juuri mainitun talon seinustalla, menehtyi silmänräpäyksessä.


Ihmishenkiä tämä lyhyt rajuilma ei vaatinut eikä Marttilan tai sen kappeliseurakuntien haudattujen luetteloista löydy muutenkaan luonnonvoimien uhreiksi joutuneita henkilöitä.

Heinäkuun 25. päivää vietettiin vanhan suomalaisen kalenterin mukaan ukkosen päivänä. Tuolloin ei saanut pitää meteliä, sillä ukkosen uskottiin tällöin suuttuvan ja pilaavan sadon. Sadonkorjuu voitiin yleensä aloittaa heti seuraavana päivänä, mutta itse ukkosen päivänä työtä ei missään tapauksessa tehty. Nykyisen kyseisenä päivänä Jaakko heittää kylmän kiven veteen.

Yhtä vanhoilta ajoilta tai vieläkin aikaisemmilta ajoilta oli lähtöisin tapa järjestää Ukon vakkoja eli vakkajuhlia. Juhlissa uhrattiin ruokaa ja juotiin varta vasten valmistettua olutta Ukko -jumalan lepyttämiseksi. Mikael Agricola kirjoitti näistä pakanallisista juhlista suomeksi ensimmäisen kerran 1548. Alkuperäisen tekstin mukaan juhlat menivät seuraavasti;

”Ja quin Kevekylvö kylvettin silloin ukon malja jootijn. Sihen haetin ukon wacka nin joopui Pica ette Acka. Sijtte paljo Häpie sielle techtin quin seke cwltin ette nechtin. Quin Rauni Ukon Naini härsky jalosti Ukoi pohjasti pärsky. Se sis annoi Ilman ja WdhenTulon."

Pieni episodi Hauholta

Karl Josef Hangelin oli Hauholla kesällä 1789 syntynyt varatuomari ja henkikirjuri, jonka vanhemmat olivat suorituskomissaari Josef H. ja vaimonsa Maria Henrika Kiellros. Karl Josef kävi Porvoon lukiota ja pääsi ylioppilaaksi Turussa 1810. Neljä vuotta myöhemmin hänet mainitaan täkäläisen hovioikeuden auskultanttina. Varatuomarin arvon Hangelin sai 1822 ja lopulta hän työskenteli henkikirjurina kotipitäjässään. Karl Josef kuoli maaliskuussa 1828.

Vuonna 1819 Hangelin oli mennyt naimisiin Brita Amalia Schreyn kanssa. Morsiamen isä oli sääksmäkeläinen tilanomistaja ja vänrikki Johan Adolf Schrey. Äidin nimi oli Lovisa Ulrika Gottsman.


Karl Josefille ja Brita Amalialle ehtivät syntyä lapset Josephina Amalia Annette, Henrica Lovisa ja Karl Johan ennen äidin varhaista kuolemaa tammikuun lopulla 1823. Brita Amalia Schrey oli vain 31 -vuotias menehtyessään keuhkotautiin. Siskokset Josephina ja Henrica menivät samana päivänä, 20.8.1840 naimisiin. Jopsephinan mies oli varamaanmittari Knut Tudeer ja Henrican filosofian maisteri Berndt Wegelius.

Brita Amalia Schreyn hautajaisiin Hauhon kirkolla 28. päivänä tammikuuta 1823 kokoontui suuri joukko säätyläisiä. Niiden yhteydessä tapahtui eräs paikkakunnalla suurta huomiota herättänyt tapaus. Noin kello kuuden aikoihin illalla eversti Charpentierin parhaassa iässä ollut, hyvin lihava tammahevonen lähti karkuun. Ilmeisesti eläin oli pelästynyt jotain ja tamma juoksi karkuun jääden lopulta metsässä suitsistaan kiinni puiden oksiin. Hevosta ryhdyttiin tietysti etsimään, mutta vasta helmikuun 11. päivänä onneton elukka löydettiin.

Tamma oli laihtunut rajusti, sillä paikalla mihin se oli jäänyt jumiin, ei kasvanut edes pieniä varpuja. Ihme kyllä, vaikka hevonen oli täysin voimaton, se toipui koettelemuksestaan täysin. Everstin hevonen ehti siis olla täydet kaksi viikkoa ilman ruokaa kovassa pakkasessa. Tosin Turun Wiikko-Sanomat mietti asiasta uutisoidessaan, että joku olisi voinut pitää tammaa luonaan pari viikkoa vähällä ruualla. Tämän jälkeen tuntematon voro olisi vienyt laihtuneen eläimen paikkaan, josta se löydettiin.

Pikkukuvassa hauholaista maisemaa 1840-luvulta

Puutarhassa

Moni Länsi-Uudellamaalla aikoinaan työskennelleistä puutarhureista oli kotoisin Ruotsin puolelta. Siellä puutarhanhoidolla oli pidemmät perinteet kuin omassa maassamme. Toki Suomessa oli ikimuistoisista ajoista lähtien pidetty ns. ryytimaita, mutta varsinaisia puutarhoja oli vain vauraimmissa taloissa, erityisesti ruukeilla ja kartanoilla.

Niinpä ei ollut ihmet, että vuoden 1860 keväällä turkulainen kirjapaino Lilja julkaisi Per Olof Emanuel Enerothin kirjan "Kaswutarha-kirja Rahwaan hyödyksi". Herra Enerothia on sanottu hedelmätieteen isäksi Ruotsinmaalla. Hänen pääteteoksensa oli vuosina 1864-66 ilmestynyt "Handbok i Svensk Pomologi", joka oli alansa ensimmäinen esitys aiheesta.

Edellä mainitun suomennoksen ilmestyessä väittivät sanomalehdet "kaswutarhan" hoidon ja viljelyn jääneen maassamme peräti hunningolle. Sen ei katsottu maksavan vaivaa eikä palkitsevan tekijänsä työtä. Tämä saattoi johtua pelkästään tietämättömyydestä ja kokemattomuudesta. Uuden kirjan sanottiin annetun "sytyttämään Suomenkin asukkaissa wähänkin halua kaswutarhan hoitoon sekä ohjaamaan sen wiljeliöitä".

Jotta asiat olisivat mahdollisimman selkeitä, oli kirjassa useita kuvia. Näistä yhdessä esiteltiin oheinen linnunpelätin.

Mitä tulee Ruotsista tulleisiin puutarhureihin, niin yksi heistä oli kaukaisen lohjalaisen serkkutyttöni, Hedvig Ulrika Askolinin kanssa naimisiin päätynyt Gustaf Adolf Runqvist. Hän oli ollut aiemmin naimisissa Anna Sofia Normanin kanssa, mutta avioliitto oli päättynyt vaimon kuoltua vuonna 1841.

Rundqvistien perhe asui tuossa vaiheessa Pohjan pitäjässä, missä myös Hedvigin ja Gustaf Adolfin ensimmäinen lapsi syntyi. Rundqvist työskenteli Pohjan Brödtorpin kartanon puutarhurina. Tämän jälkeen he muuttivat viereiseen Tammisaaren kaupunkiin ja sieltä edelleen Siuntioon vuonna 1853. Siuntiossa herra Rundqvist työskenteli Pikkalan kartanon puutarhamestarina. Hän kuoli 1859, reilu vuosi vaimonsa kuoleman jälkeen.

Gustaf Adolf Rundqvistilla oli kahdesta aviostaan pojat Carl Gustaf, Adolf Fredrik, Knut Verner, Johan Edvard ja Gustaf Adolf sekä tytär Ulrica Carolina. Lasten myöhemmistä vaiheista ei itselläni ole mitään tietoa.

Vuoden 1871 vihkimisistä Suomusjärvellä

Suomusjärven kappeliseurakunnassa vihittiin vuonna 1871 ainoastaan 12 pariskuntaa. Kymmenen sulhasista oli suomusjärveläisiä ja muualtakin tulleet lähipitäjistä eli Sammatista ja Lohjalta. Morsiamet olivat luonnollisesti kaikki oman pitäjän tyttöjä, sillä vihkiminen tapahtui aina tämän kotiseurakunnassa. Pienessä pitäjässä ei voinut tietenkään olla kovin monia häitä yhtenä vuotena, mutta ehkä asiaan on vaikuttanut jotain muutakin. Ainakin eräs paikkakuntalainen lähetti heinäkuussa 1871 Sanomia Turusta -lehteen jutun, jossa annetaan suomusjärveläisistä naimaikäisistä tytöistä vähemmän mairitteleva kuva;

"Tytöt tämän vuoden alussa olivat iloisia kuin ilmakirja sanoo, että kuin joulupäivä on sunnuntaina, niin sinä vuonna kaikki tytöt naidaan, mutta pojat sanovat, ettei he noista keropäistä huoli, jotka ovat niinkuin vesikopista tulleet, ottakoot laukkuryssiä vaan, koska ovat heille hiuksensakin antaneet."

Laukkuryssät eli nykyisen itärajamme takaa tulleet kauppiaat todellakin ostivat tuohon aikaan pitkiä naistenhiuksia. Edellisvuonna kerrottiin eräästä keuruulaistytöstä, joka antoi keriä päänsä nahkaa myöten. Maksuks hän oli saanut ainoastaan puolentoista kyynärän palan liinakangasta. Vesilahden pitäjässä oli hiuspalmikon sai myytyä näille esivallan vihaamille kauppiaille 80 pennin arvoisella liinalla ja kaksi penniä maksavilla neuloilla. Termi "vesikopista tulleita" esiintyy samassa sanomalehdessä jo edellisenä vuonna, sillä kertaa Jokioisilta kerrottuna. Ilmeisesti kaljupäiset tytöt eivät olleet ollenkaan suosittuja hieman toista sataa vuotta sitten.

Palataksemme Suomusjärven vihkimisiin, voidaan todeta sukunimien käytön yleistyneen huomattavasti. Miehistä ainoastaan Hintsalan kylän seppä Juho Matinpoika ja Lahnajärven Klemelän talollisen poika Emanuel Eliaksenpoika esiintyvät patronyymin kera. Vuoden 1871 morsiamista sukunimellä mainitaan kahdeksan naista. Isänsä nimeen turvautuivat Rautsuon Kaarlen talon piika Agata Efraimintytär, Kitulan Kynnen piika Ulrika Davidintytär, Lahnajärven Sipilän itsellispiika Ulrika Eliaksentytär ja Kettulan Tomman talon piika Ulrika Kaapontytär.

Elias Lönnrotin kiitokset

Sammattilainen Elias Lönnrot oli todellinen kansanmies ja luonteeltaan hyvin vaatimaton. Hänen täyttäessään 60 vuotta 9.4.1862, keräsivät "suomalaisuuden ystäwät" Turussa 580 markan rahasumman. Se lahjoitettiin Lönnrotin kautta käytettäväksi Suomen kielen edistämiseen.

Tämän johdosta sai Elias Lönnrot aiheen julkaista sanomalehdissä kiitoskirjeen, joka kuului seuraavasti;

Sen rahasumman, 580 markkaa, jonka suomalaisuuden ystäwät Turussa 9 päiwä huhtikuuta 1862 kokosiwat ja lahjottiwat minun kauttani Suomen kielen edistyttämiseen käytettäwäksi, sain wiime postissa ja waikka en wielä tiedäkkään, kuinka mainittu lahja parhain tulisi tarkotuksensa täyttämään, niin kuitenki kiitän Teitä lahjan antajia hartaimmasti siitä warsin odottamattomasta kunniasta ja mielisuosiosta, jonka sen kautta minulle syntymäpäiwänäni osotitte, ja toiwotan samassa, että niinkuin Turku on Suomen emäkaupunki, se myös aina pysyisi suomalaisuuden armaana emänä.

Kaikella kunnioittamisella
Karjalohjalta
17 helmikuuta 1863

Teidän nöyrin palwelianne
Elias Lönnrot

Teatterin vihkijuhlaa

Suomen kansallisteatteri, jonka suunnitteli arkkitehti Onni Törnqvist (myöh. Tarjanne), avattiin juhlallisesti 9. päivä huhtikuuta vuonna 1902. Ensimmäisenä näytöksenä oli täysin uusi esitys "Pohjolan häät", jonka oli kirjoittanut J. J. Erkko. Kappaleen oli tilannut Suomalain Teatterin johtaja Kaarlo Bergbom.

Rooleihin saatiin ajankohdan tärkeimmät näyttelijät ja tulevat tähdet; Benjamin Leino, Axel Ahlberg, Aarne Riddelin, Iisakku Lattu, Mimmi Lähteenoja, Adolf Lindfors ja Elli Tompuri. Tämä kolminäytöksen esitys pohjautui, kuten nimestä voi aavistaa, Kalevalaan. Olihan Elias Lönnrotin syntymästä kulunut tuona päivänä tasan sata vuotta.

Rautatientorin ja Kaisaniemen väliin nousseen teatteritalon kuvan julkaisivat muutamat sanomalehdet, kuten esimerkiksi turkulainen Uusi Aura.

Arkkitehti Törnqvistin isän sukujuuret löytyvät Hämeenlinnasta, missä jo 1700-luvun puolivälin tienoilla työskenteli kulta- ja hopeaseppä Petter Törnqvist. Hän oli syntynyt vuonna 1726 ja mennyt ensimmäisen kerran avioon turkulaisen Elisabet Johanna Hambergin kanssa. Tämän kuoltua raatimieheksi tällä välin ylennyt Petter nai Lammin pitäjässä asuneen Sofia Ulrika Björckellin. Ensimmäisestä aviosta oli syntynyt poika sai isänsä etunimen ja meni avioon Hauhon kappalaisen tyttären, Eva Magdalena Grahnin kanssa.

Myös nuorempi Petter jatkoi isänsä viitoittamalla tiellä kultaseppänä. Hänen pojistaan Karl Kristian opiskeli itsensä papiksi ja kuoli lopulta Pälkäneen pitäjänapulaisena. Vaimonsa Charlotta Sofia Nyströmin kera he saivat useita lapsia, joista Karl Gustaf Törnqvist oli hänkin pappina. Paikkakuntia olivat mm. Hattula, Pälkänen ja Ikaalinen. Karl Gustaf nai hovineuvos Schreckin tyttären, Karolina Gustava Reginan. Tästä liitosta syntyi sitten vuonna 1864 tuleva arkkitehtimme Onni Törnqvist, joka 1906 vaihtoi sukunimensä Tarjanteeksi.

Erik Sjödahlista tuli Charles Linn

Carl Erik Engelbrekt Sjödahl syntyi Pohjan pitäjän Billnäsin ruukissa vuonna 1814. Hänen vanhempansa olivat ruukinpehtori Erik Johan S. ja vaimonsa Engla Gustava Collin. Carl Erik oli perheensä esikoinen ja hänellä oli useita sisaruksia.

Carl Erik Sjödahl lähti merille joskus 1820-1830 -lukujen vaihteessa. Merenkulki veti häntä puoleensa ja niinpä Sjödahl purjehti Atlantin yli peräti 53 kertaa sekä kolme kertaa maapallon ympäri ennen asettumistaan Yhdysvaltoihin. Hän asui aluksi Alabaman Montgomeryssä, minne Sjödahl avasi kaupan. Koska syntymänimi oli amerikkalaisittain vaikeahko, muutti Sjödahl nimensä lopulta Charles Linniksi. Hän menestyi omien sanojensa mukaan "hitaasti mutta varmasti". 1840-luvun lopulla tuli vaikeuksia ja Linn menetti lähes koko omaisuutensa. Niinpä hän keskittyi kaupantekoon ja oli siinä todella menestyksekäs. Eräänä vuonna hän kertoo ansainneensa noin 26,000 dollaria, joka oli enemmän kuin Yhdysvaltain presidentin vuosipalkka.

Linn kävi useampi kertoja Suomessa ja vuoden 1842 matkallaan hän meni Perniön Kosken tehtaalla naimisiin Emelie Antoinette Charlotte Forssin kanssa. Tämän Karjalohjalla syntyneen "mademoisellen" vanhemmat olivat tehtaan tai pikemminkin ruukin pehtori Wilhelm Forss ja Ulrika Illman. Hän oli miestään seitsemisen vuotta nuorempi ja syntynyt tammikuussa 1821. Morsiamen ja sulhasen vanhemmat todennäköisesti tunsivat toisensa hyvin, sillä Forssit olivat asuneet vuoteen 1820 Pohjan pitäjässä, josta sitten olivat muuttaneet Karjalohjan Kärkelän kuparihytille.


Kun Amerikan sisällissota alkoi, hän myi liikkeensä ja ryhtyi kapteeniksi Konfederaatin laivastossa. Hän kuljetti aluksia, joilla vietiin puuvillaa Etelästä Englannin Liverpooliin. Saaduilla varoilla rahoitettin Etelävaltioiden sotaa. Linnin alus CSS Kate Dale joutui vihollisten valtaamaksi heinäkuussa 1863. Linn ja hänen poikansa otettiin vangeiksi ja vietiin Washingtoniin. Siellä heidät kuitenkin pikaisesti vapautettiin. Hän jatkoi kauppiasuraansa New Orleansissa ja toi sinne töihin lukuisia suomalaisia.

New Orleansin kaupankin Linn myi lopulta asettuen takaisin Montgomeryyn. Siellä eräät sijoittavat houkuttelivat hänet mukaan perustamaan pankkia vasta perustettuun Birminghamin kaupunkiin. Kyseessä on siis nimenomaan yhdysvaltalainen Birmingham. Niinpä 1872 avattiin National Bank of Birmingham (nykyisin AmSouth Bank) 50,000 kultadollarin pääomalla. Pankin lisäksi Linn investoi voimakkaasti teollisuuteen ja kuollessaan 1883 hän oli yksi osavaltion vauraimmista miehistä.

Antrean Liikolan joukkomurha 1902

Virolainen Tido Westi oli omiensa sanojensa mukaan ilkikurinen lapsi, jota kotona kohdeltiin hyvin, vaikkakin pahanteosta rangaistiin. Kotona hän oppi lukemaan ja kirjoittamaan venäjää, viroa sekä jonkin verran saksaa. Isänsä luvalla Tido lähti 17 vuoden iässä koneoppiin jättäen lapsuudenkotinsa.

Vähitellen hän oli oppinut ryypiskelemäänkin, vaikka omien sanojensa mukaan ei ollut kovin usein humalassa. Westi oli vuoden verran Venäjällä eri konepajoissa, mutta aika-ajoin myös työttömänä. Suomeen hän saapui vuoden 1901 marraskuussa varastettuaan ensin entiseltä työtoveriltaan 35 ruplaa ja joitakin vaatteita. Hän oleskeli Viipurissa ja Helsingissä. Kun rahat olivat loppu, lähti hän erään miehen mukana Antreaan. Siellä Westi asettui Armisen talon palvelukseen. Isäntä Juho Arminen teki hänen kanssaan kolmen kuukauden sopimuksen, jolta ajalta Westi saisi seitsemän markan kuukausipalkan ylläpidon lisäksi.

Armisten talossa opittiin Westi tuntemaan erinomaisen nöyränä ja mallikelpoisena renkinä. Sekä isäntä että emäntä olivat naapureiden mukaan eri yhteyksissä kehuneet häntä. Silti tammikuun 17. päivän vastaisena yönä 1902 tapahtui jotain, mikä saattoi Liikolan kylän ja koko Antrean kauhun valtaan. Myöhemmissä kuulusteluissa renki oli kertonut ajatelleensa, että "kun tapan kaikki, saan rahoja, vaatteita ym ja pääsen sitten rauhassa matkalle". Niinpä hän otti keskellä yötä kirveen käteensä tappaen emäntä Vappu Taurun, pojat Antin sekä Tuomaksen, Pietari Armisen vaimon Helena Myyrän ja Vilppu Laitisen pienen Albin-pojan. Lisäksi Juhon tytär Anna Katri sai hengenvaaralliset vammat päähänsä selviten nipin napin. Hirmutyön jälkeen Tido Westi murtautui vielä talon ulkohuoneeseen vieden sieltä omaisuutta 126 markan arvosta.

Mies saatiin melko nopeasti kiinni ja oikeudessa vaati virallinen syyttäjä Westiä tuomittavaksi kuolemaan murtovarkaudesta sekä tahallisesta, usean hengen murhasta.

Omaisista Juho ja Pietari Arminen pahoittelivat, ettei ole olemassa semmoista lakia, joka mokomasta työstä säätäisi rikoksentekijän silvottavaksi jäsen jäseneltä, jäsen joka päivä. Koska Hammurabin aika oli jo vuosituhansien päässä, päätyi ensimmäinen oikeudenistunto lykkäämään asian käsittelyä, kunnes paikalle saataisiin tulkki. Käsi- ja jalkaraudoissa ollut Tido oli seisonut koko istunnon ajan katse maahan luotuna, liikkumatta. Kun kuolemantuomiosta tuli puhe, oli hän pyytänyt katuvalla äänellä saada tavata isänsä. Westi oli luullut, että tuomio pantaisiin välittömästi täytäntöön.

Kihlakunnanoikeudessa syyttäjä toisti vaatimuksensa kuolemanrangaistuksesta, mutta oikeus päätti langettaa Tido Westille viidestä murhasta elinkautisen kuritushuoneessa, murhayrityksestä Anna Katria kohtaan 10 vuodeksi kuritushuoneeseen, törkeästä varkaudesta neljäksi vuodeksi kuritushuoneeseen sekä menettämään ainaiseksi kansalaisluottamuksensa. Lisäksi mies joutui maksamaan erinäisiä korvauksia.

Oikeudenkäyntejä oli aina huhtikuun alkuun saakka 1902, minkä jälkeen asia siirtyi hovioikeudelle. Tänä aikana Anna Katri oli toipunut kirveen iskuista, vaikkakin hänen muistinsa oli hävinnyt. Vammat olivat olleet niin syviä, että aivot olivat tulleet näkyviin kalloon tulleista koloista.

Hovioikeus vahvisti aikaan Westin tuomion ja niinpä hänet kuljetettiin 23.6.1902 Turun Kakolaan kärsimään elinkautista rangaistustaan kuritushuoneessa.

Tuplateloitus

Heinäkuun 18. päivänä vuonna 1817 kokoontui Mäntsälässä luultavasti valtava väkijoukko. Tuona päivänä nimittäin teloitettiin piilukirveellä peräti kaksi henkilöä samaan aikaan. Kaiken lisäksi kyseessä oli pariskunta.

Petter Petterson ja Anna Thomasdotter olivat murhanneet vuoden 1815 alussa erään Henrik Johanssonin. Syytä tähän hirmutekoon ei rippikirjoista voi päätellä, mutta toki tiedot ovat innokkaiden tutkijoiden saatavilla esim. käräjäpöytäkirjojen välityksellä. Olipa taustalla mitä tahansa, oli tuon ajan oikeus asian suhteen armoton. Kuolemantuomio luettiin sekä Petterille että Annalle ja heinäkuisena päivänä heidän kaulansa katkaistiin pitäjän mestauspaikalla. Pyöveli oli luultavimmin tullut työnsä ääreen jostain kauempaa.


Petter ja Anna livat menneet naimisiin Nurmijärvellä marraskuun kolmantena 1798. Siellä myös syntyi heidän esikoisensa täsmälleen yhtä vuotta myöhemmin. Tuolloin pariskunta asui Nybyn Matkulla eli suurin piirtein nykyisessä Rajamäen taajamassa. Matkulta perhe muutti Janakkalaan, missä isästä tuli Viralan kylässä olleen Kaivolan torppari, Siellä perhe kasvoi kolmella lapsella, kunnes oli aika jälleen muuttaa. Näin isä Petter, äiti Anna sekä lapset Kaisa Lena, Maria, Fredrik ja Michel tulivat Mäntsälän Sulkavan kylän Kilpelään keväällä 1811.

Täällä vanhemmat ovat tutustuneet erääseen Henrik Johanssoniin, jonka he sitten yhteistyössä murhasivat vuoden 1815 alussa. Tarkka päivä ei ole tiedossa, mutta Henrik haudattiin helmikuun toisena. Surman syy ei ole tiedossani ja oikeuskäsittelyn vaiheet odottavat lukijaansa arkistolaitoksen tiloissa. Sen sijaan lopputuloksena oli Suomen ehkä viimeisin kaksoisteloitus. Mäntsälän pitäjään saapui luultavasti pääkaupungista tilattu pyöveli, joka telttansa suojassa viimeisteli työkalunsa kuntoon. Sen jälkeen hän hakkasi, toivottavasti yhdellä iskulla, pään poikki sekä Petteriltä että Annalta. Vaikka haudattujen luettelossa ei asiaa ole mainittu, kätkettiin rikollisten ruumiit luultavimmin kirkosta pohjoiseen, siunatun maan ulkopuolelle.

Perheen lapset, jotka esikoistytärtä lukuunottamatta olivat alaikäisiä, sijoitettiin virkavallan toimesta melko varmasti sukulaisten suojiin. Itselläni ei ole tiedossa toista tapausta, jossa alaikäisten lasten vanhemmat olisi teloitettu samanaikaisesti.

Kaksoismurha Alastaron Virttaalla

Loimaaseen kuuluva Virttaan kylä sai vuonna 1845 vielä nykyäänkin käytössä olevan kirkkonsa. Jo noin sata vuotta aikaisemmin tiedetään kylässä olleen jonkinlaisen saarnahuoneen. Uusi kirkko tehtiin talkootyönä ja sinne saatiin noin 250 istumapaikkaa. Pyhättö tarvitsi luonnollisesti omat työntekijänsä ja näin paikallinen suutari Joel Samuelsson Grönfors toimi myös lukkarina.

Toukokuun alkupuolella 1867 oli Virttaan kylään ilmestynyt outo mies, joka oli kysellyt paikallisilta lapsilta lukkarin talosta ja omaisuudesta. Kymmenennen päivän illansuussa tuo mies oli sitten saapunut lukkarin töllin luo pyytäen yösijaa. Tämä torppa sijaitsi lähellä kirkkoa ja se käsitti kaksi vastakkaista huonetta joiden välissä oli porstua. Pihalla oli erillinen luhtirivi.

Yön tullen asettui lukkari vaimonsa Valborg Jakobsdotterin kanssa toiseen huoneista ja sinne majoitettiin myös muukalainen. Torpassa asunut suutarin oppipoika sai sijansa vastapäisestä huoneesta.

Keskellä yötä tämä oppipoika tuli juosten läheiseen Mikkolan tölliin apua hakemaan. Poika kertoi, että torpassa oli varas, joka oli uhannut tappaa hänet ja oli jo ehtinyt lyödä kuoliaaksi lukkarin. Nyt lähdettiin hakemaan lisävoimia naapuritalo Tuomolasta, josta sitten neljä miestä riensi suutarille. Vielä yksi mies lähetettiin lisäapua kutsumaan.

Kun miehet tulivat lukkari-suutarin torpalle, näkivät he miehen juoksemassa pakoon. Takaa-ajoon lähdettiin välittömästi, mutta mies pinkoi maantien toiselle puolelle metsään piiloutuen erään puun juurelle. Täältä hänet kuitenkin löydettiin ja raahattiin takaisin torppaan, jonka ovi oli lukossa. Mieheltä kysyttiin avaimia, mutta hän ei sanojensa mukaan tietänyt niistä mitään. Niinpä avainta käytiin etsimään luhdista, mutta siellä pahantekijä pudottikin avaimensa taskustaan.

Kun lopulta miehet pääsivät torppaan sisälle, kohtasi heitä hurja näky. Kiinniotettu mies oli lyönyt kirveellä sekä lukkari-suutarin että hänen vaimonsa kuoliaaksi. Verinen murha-ase löydettiin myöhemmin ladosta.

Oikeuden eteen tuotu mies ei tunnustanut mitään. Hänen mukaansa torppaan oli tullut ryöväreitä, joita pakoon hän itsekin oli sitten juossut. Takaa-ajajat, jotka oli tuotu todistajiksi istuntoon, kertoivat vaatineensa torpan avainta ja mies oli tuolloin sanonut sen olevan luhdissa oikealla puolella ovea. Sieltä se myös löytyi. Kun tuomari kysyi, mistä mies tämän tiesi, selitti mies vain sanoneensa jotain, kun oli kerta vaadittu.

Puun juurelta, missä rikollinen oli lymynnyt, löydettiin lukkarin kello ja miehen taskusta lukkarin savipiippu. Vieläkin väitti murhaaja, että piippu oli joutunut erehdyksessä hänen "plakkariinsa", kun hän oli illalla tupakoinut lukkarin kanssa.

Oikeus tietysti selvitti miehen henkilöllisyyden. Hän oli salvuntekijän oppipoika Turun kaupungista, nimeltään Kustaa Holmeen. Kustaa oli lehtitietojen mukaan syntynyt Halikossa.

Lukkari-suutarin oppipojan ollessa sairaana ja täten estyneenä todistamaan, saatiin oikeusjuttu päätökseen vasta elokuun ensimmäisenä 1867. Vaikka Holmeen edelleen itsepäisesti kielsi tehneensä tappoja, tuomitsi kihlakunnanoikeus hänet syylliseksi. Rangaistuksena tulisi olemaan kaulan katkaisu ja teilaus. Tuomio alistettiin hovioikeuden tutkintaan, sillä käytännössä kuolemantuomioita ei enää tuohon aikaan pistetty käytäntöön. Kustaa Holmeen karkoitettiin teloituksen sijaan pakkotyöhön Siperiaan. Hän kylläkin anoi armoa, mutta tähän ei suostuttu. Näin ollen Holmeen joutui lähtemään Viipurista tammikuussa 1868 kohti kylmää ja kolkkoa maakuntaa.

Hänen murhaansa henkilöt olivat melko lailla puolustuskyvyttömiä, sillä Joel oli kuollessaan noin 62 vuoden ikäinen ja vaimo Valborg seitsemän vuotta vanhempi. Joel oli syntynyt 3.3.1805 Virttaalla ja hänen vanhempansa olivat renki Samuel Samuelsson ja Kaisa Thomasdotter. Valborg oli myös kotoisin samasta kylästä. Hänen syntymäpäivänsä oli 19.2.1793 ja vanhemmat Sorkan talossa Jacob Johansson sekä vaimonsa Valborg Johansdotter. Jacobin eli Jaakon pikkuveli oli Tuomo Juhonpoika, joka edusti talonpoikaissäätyä Porvoon valtiopäivillä 1809. Filosofian maisteri Kauko Suoja on kirjoittanut hänestä ja Sorkan talosta selvityksen Genos -lehden numeroon 50 vuodelta 1979.

Kuva Henry Lansdellin teoksesta Through Siberia - suomalainen murhamies kuljetusraudoissaan

Kamarineuvos Dittmarista

Marraskuun 23. päivä vuonna 1908 kuoli kamarineuvos Fredrik Wilhelm Dittmar. Hän oli syntynyt Someron Sylvänän kylässä 1833 kruununnimismies Adolf Fredrik D:n ja vaimonsa Fredrika Vilhelmina Levongin poikana. Hän oli vanhempiensa esikoinen ja seuraavien vuosien aikana syntyivät sisarukset Lovisa Carolina Sofia, Aurora Charlotta ja Peter Nils Adolph.

Pikkuveli Peter menehtyi vuoden vanhana "englantilaiseen riisitautiin" ja jo tätä ennen, maaliskuussa 1840 oli aina yhtä vaarallinen keuhkotauti vienyt isä Adolf Fredrikin rajan toiselle puolelle. Näin äiti Fredrika Vilhelmina Levong jäi yksin kolmen tyttärensä kera. Leskivaimo asui hetken Someron Joensuun Sipilän l. Kiirun talossa, kunnes vuoden 1842 jälkeen muutti Porvooseen.

Fredrik Wilhelm on luultavasti käynyt kouluja, mutta ainakaan Helsingin yliopiston matrikkelista häntä ei löydy. Vuonna 1868 Dittmar nimitettiin Uudenmaan läänin lääninrahastonhoitajaksi sekä asevelvollisuuteen perustuvan sotaväen asetuksen jälkeen sotakomisariaatin sotakamreeriksi. Tuusulan piirin nimismiehenä hän oli vuosina 1875-76, jonka jälkeen Dittmar siirtyi Helsingin kaupungin rahatoimikamarin kamreeriksi. Vuodesta 1890 hän toimi Suomen kansakoulunopettajain leski- ja orpokassan kamreerina.

Dittmar ehti työskennellä myös Suomen maalaisten paloapuyhtiön ja Anniskeluyhtiön johtajana sekä vuodesta 1899 saman yhtiön kamreerina. Tätä virkaa hän hoiti aina kuolemaansa saakka.

Syksyllä 1859 oli Fredrik Wilhelm mennyt naimisiin neiti Thilda Alvina Ugglan kanssa. Tästä avioliitosta oli ainakin neljä poikaa, joista kome oli ylioppilaita. Näistä vanhin oli Arthur William (s. 1864), joka palveli Suomen ja Venäjän armeijassa 1886-90, ollen sen jälkeen postivirkamiehenä ja lopulta lennäntinhallituksen tarkastuskonttorin alisihteerinä 1901-03. Hänen uransa päättyi kavallukseen. Niinpä Arthur William muutti tai pakeni Yhdysvaltoihin 1903 ja työskenteli siellä puutarhurina. Hänen puolisonsa oli Sofia Teresia Bergström. Kavalluksessa oli kyse siitä, että Dittmar oli velkakirjaa vastaan saanut marraskuussa 1899 Merimieshuoneelta 5000 markan lainan. Tämän lainan hän oli sitten jättänyt hoitamatta lukuunottamatta sitä, että hän 1904 teki noin 590 marka lyhennyksen. Näin Merimieshuone joutui lokakuussa 1909 kirjelmöimään Helsingin kaupungin maistraatille, koska 10 vuotta lainan ottamisesta oli tulossa täyteen ja sitä ei oltu vieläkään maksettu. Arthur Dittmarin tiedettiin olleen nousseen Berliiniin menevään junan Varsovan rautatieasemalla joskus 1903, mutta sen jälkeen hän oli pysynyt teillä tietymättömillä.

Vuotta nuorempi Arthuria oli John Alexis, josta tuli 1888 reservin vänrikki. Hän opiskeli lakia ja toimi asianajajana Helsingissä. Johnin vaimo oli Fanny Maria Eugenie af Hellen.

Kolmas veljeksistä oli Max Uno (s. 1874), joka oli senaatin talousosaston virkamiehenä vuodesta 1906 lähtien. Työssään hän ehti olla valtioneuvoston kauppa- ja teollisuusministeriön esittelijäsihteerinä 1919-22 ja esittelijäneuvoksensa 1922-44. Hallitusneuvoksen arvon Max Dittmar sai 1838. Dittmarin vaimo oli liettualainen Irma Alida Maria Muhrjan.

Neljäs poika Ernst oli puutarhamestari, joten perheessä on havaittavissa jotain sukurakkauta kasveja kohtaan.

William Sharpin tylsähkö elämä

Vuonna 1777 syntynyt englantilainen William Sharp eli hyvin omalaatuisen elämän. Hänen yorkshireläiset vanhempansa olivat varakkaita ja niinpä William ei nuoruudessaan tehnyt sen kummempaa. Noin 30 vuoden iässä hän vihdoin pääsi naimisiin, mutta häistä muodostui jokaisen sulhasen painajainen - morsian ei nimittäin saapunut lainkaan paikalle. Tämä johtui siitä, että morsiamen isä ei halunnut tyttärensä menevän naimisiin Sharpin kanssa.

Näin joutui sulho nukkumaan aiotun hääyön aivan yksi. William oli kuitenkin niin vihainen asiasta, että hän pysyi samassa sängyssä pitkällään koko 49 vuotisen loppuelämänsä ajan. Huoneen kerrotaan olleen 4,5 kyynärää pitkän ja leveän. Ensimmäisten 11 vuoden aikana ikkunat avattiin tuuletusta varten, mutta loppuaikana ei kertaakaan. Sharp ei myöskään puhunut kenellekään ei vastannut kysyjille.

Tästä makaamisesta huolimatta hän ei ollut 49 vuoden aikana kertaakaan kipeänä. Ruokahalukin oli erinomainen, sillä hän söi kuin työmies paitsi kahtena päivänä. Tuolloin hänellä ei tuntunut olevan ruokahalua. Noin 79 vuoden iässä mies painoi 12 leiviskää ja iho oli pysynyt rypyttömänä sekä lujana.

Noin viikkoa ennen kuolemaansa Sharp alkoi tuntea ruokahaluttomuutta ja jalat alkoivat pettää alta. Sunnuntaina toinen päivä maaliskuuta 1856 hänen tilansa heikkeni nopeasti ja illan tullen hän menehtyi. Vähän ennen kuolemaansa hänen kuultiin huutavan "Poor William, Poor William, Poor William Sharp". Nämä olivat hänen ainoat sanansa vuoden 1807 jälkeen.


Tarinan lähde - Sanomia Turusta, nro 24, 1856