Kiskon Orijärven kaivoksella sattui kuolemaan johtanut tapaturma keväällä vuonna 1823. Työmies Daniel Lindstedt oli huhtikuun kuudentena päivänä auttamassa kaivoskuilun tyhjentämisessä vedestä. Tämä tapahtui siten, että kaivoskäytävässä ollut mies täytti tynnyrin, jonka Daniel sitten hinasi kallioon louhitusta reiästä ylös. Työn tiimellyksessä piti hänen vaihtaa tämä aukon puolelta toiselta, mutta jalan livetessä hän putosi kymmeniä metrejä alas kaivoksen pohjalle. Sieltä hänet toki heti löydettiin, mutta Daniel Lindstedt oli kuollut välittömästi pahoihin ruhjevammoihin.Jotta pahemmilta tapaturmilta vastaisuudessa oltaisiin vältytty, rakennettiin onnettomuuden jälkeen mainitun aukon ympärille tukeva puuaita. Turun Wiikko-Sanomat toukokuulta 1823 tiesi kertoa, että "wuoren työwäki on ilman kenenkään anomatta yksimielisesti keskenänsä koonnut rahasumman antaaksensa sen Lindstedti wainajan leskelle". Voi siis hyvällä syyllä sanoa, että suomalaiset ovat jo vuosisatoja pitäneet pyytettömästi huolta toinen toisistaan hädän tullen.
Daniel Lindstedt oli ollut naimisissa Kiskon Kajalan kylän Tinon talossa syntyneen Lisa Johansdotterin kanssa. Lisan sukujuurista löytyy mm. Kullaan ruukilla työskennellyt Kiskon pitäjänmylläri Erik Eriksson. Daniel ja Lisa asuivat 1810-luvun alussa Kirkonkylässä, mutta muuttivat vuosikymmenen lopulla Orijärven kaivoksen liepeille levittäytyneeseen ruukkiyhdyskuntaan. Perheeseen syntyi yhteensä neljä lasta ennen isä Danielin turhan varhaista kuolemaa. Äiti Lisa jäi lapsiensa kanssa asumaan ruukkiyhteisöön. Tytär Lovisa lähti 1830-luvulla kotoaan, mutta vielä 1840-luvun loppupuolella muu perhe asui Orijärvellä. Helppoa heillä ei varmaankaan ole ollut, koska rippikirjassa kerrotaan Lisan olleen "mycket sjuklig", hyvin sairas. Samoin tytär Eva Lisa on ollut sairaalloinen ja toinen kotona asunut tytär Gustava taasen kärsi kaatumataudista. Alla oleva esipolvitaulustoon olen ottanut Gustavan lähtöhenkilöksi.
Esi-isäni Johan Henrik Grönroos oli vuonna 1823 Orijärven kaivoksen tarkastajana ja siis – ainakin nykykäsityksen mukaan - Danielin Lindstedtin työtapaturmasta vastuussa. Asessori John Julin oli ostanut kaivoksen vuotta aiemmin turkulaisen professori Afzeliuksen kovin kaunistelevan esitteen perusteella. Koska kaivos oli köyhempi kuin hän oli luullut, oli kuiluja tietysti koetettava syventää, jotta kuparia saataisiin edes vähän. Seurauksena oli veden jatkuva tulviminen kaivokseen. Vaikka Grönroos oli jo vuonna 1814 rakennuttanut tuulimyllystä voimansa saava pumpun, kului usein jopa puolet työajasta kuilujen tyhjentämiseen.
VastaaPoistaJohan Henrik Grönroos tunnettiin tarmokkaana uudistajana. Hän oli ennen Orijärveä toiminut Kärkölän sulattamon johtajana ja mm. parantanut huomattavasti uuneja ja kehittänyt menetelmän, joka säästi kolmanneksen sulatukseen tarvittavasta puuhiilestä. Sitä tarvittiin parisataa litraa kuparikiloa kohti. Kun keskimääräinen vuosituotanto oli ollut noin 300 kippuntaa, eli 57 tonnia, kysymys ei ole mistään vähäisestä hiilikuormasta! Grönroos sai kuitenkin yllättäen potkut vuonna 1825 ja hänen paikkansa peri vävy, J.A.Willde. Kuinka siinä noin pääsi käymään on arvoitus, johon olen koettanut saada valoa. Alkukesästä sainkin eräästä ruotsalaisesta lähteestä vihiä, että Orijärven kaivoksen arkisto on Fiskars-yhtymän hallussa. Olen sopinut, että saan mennä lähiviikkoina katsomaan, onko erottamisesta mitään pöytäkirjaa tai muuta merkintää. Voin samalla katsoa, mitä Lindstedtin tapauksesta mahdollisesti sanotaan.
Miksi esimerkiksi rutiköyhä työväki sai kerätä kolehdin? Miksi Julin ei lahjoittanut leskelle – hänellä oli sentään Suomen suurin yritys, johon kaupan myötä oli kylkiäisenä tullut 35 000 hehtaaria metsää! Julinin työntekijät saivat siihen aikaan 50 ruplaa vuodessa. Vertailun vuoksi hyvä ajokoira maksoi Pietarissa 200 ruplaa.
Kävin 30 heinäkuuta Fiskarsin arkistossa, jossa Fiskarsin tiedotuksesta vastaava Leena Venho ystävällisesti avasi arkiston ja opasti sen käytössä. 1820 -luvulta säilynyt oli hajanaisia luonnoksia ja skitsejä kaivoksen rakenteesta ja koeporausten tuloksista. Lisäksi oli hyvin järjestetty Julinin lähettämien kirjeiden kopiot. Kaikki sisälsivät lähinnä pikkutarkkoja ohjeita puutavaran sahauksesta, miten työväkeä tulee muonittaa, millaisia palstoja heille tulee antaa, jne.
VastaaPoistaLindstedtin työtapaturman aikoihin Julin näytti niin kovin touhuavan kuinka saa huvilatyömaalleen Turkuun tarpeeksi lankkua ja luotettavia työmiehiä, että uutinen onnettomuudesta taisi hänellä mennä sivu suun.
Fiskarsilla on kuulemma alettu koota virallisempia asiakirjoja, kuten vaikkapa hallituksen päytäkirjoja vasta vuosisadan lopulla.