Ingoisberg

Ingoisbergin tienoota vuonna 2012

Lietoon kuuluvan Ingoisbergin sotilaskartanon isännäksi tuli 1700-luvun puolivälin tienoilla Rehbinderin sotilassuvun jälkeläinen, Berndt Otto. Hän ei ollutkaan kuka tahansa upseeri, sillä herra Rehbinder toimi aikanaan Ruotsin kuninkaan henkilökohtaisena adjutanttina. Hän oli syntynyt 1720-luvulla ja mennyt naimisiin pälkäneläisen Brita Margareta Cedersparren kanssa syksyllä 1752. Vuoteen 1772 mennessä perheeseen syntyi peräti kuusi tytärtä, mutta ei yhtään poikaa.

Vanhimman tyttären, Ulrika Elisabetin puolisoksi tuli kersantti Carl Fredrik Brunow, joka sitten appensa jälkeen isännöi taloa. Helena Charlotta Rehbinderin nai kersantti Peter Isak Nihsberg, kun taas Lovisa Gustavin vei vihille turkulainen kellontekijä Jakob Sylvander.

Järjestyksessä neljäntenä syntynyt Johanna Margareta asui naimattomana Ingoisbergillä kuollen nuorella iällä. Sofia Julianan aviomies oli turkulainen ravintoloitsija Jakob Fredrik Riedell, kun taas sisarusparven nuorin, Beata Catharina oli naimisissa niin ikään turkulaisen satulantekijä Johan Didrik Lindbergin kanssa.

"Flygeladjutant" Bernt Otto Rehbinder siirtyi tästä ajasta tuonpuoleiseen loppuvuodesta 1784. Leskivaimo Cedersparre emännöi Ingoisbergiä kuollen itse huhtikuussa 1791. Heidän jälkeen tämän nykyisen Kymppitien ja Paimionjoen välimaastossa hyvin kauniilla paikalla sijaitsevan talon otti hallintaansa em. Beata Catharina Rehbinder. Luonnollisesti peltoja ja karjaa hoitivat palkolliset ammatti-ihmiset.

Lopulta tuli uudeksi isännäksi ravintolanpitäjä Riedell, joka kuitenkin kuoli jo vuonna 1807. Leski Sofia Juliana piti tilaa pystyssä huolehtien samalla puoliorvoksi jääneestä tyttärestään Johanna Carolinasta.
Viimeksi mainitun otti vaimokseen entinen kauppakirjanpitäjä Carl Johan Brunow, joka oli itseasiassa morsiamensa serkku. Hän tuli Ingoisbergiin Mäntsälästä, mutta jatkoi pian matkaansa puolisonsa kera Marttilan Laurilaan. Herra Brunow, jota nimitetään Liedon aikoina tilanvuokraajaksi, kuoli Tiipilän Raikon talossa.

Jälleen kerran Ingoisbergin talossa piti valtaa leskivaimo, em. Sofia Juliana, jonka puoliso Riedell oli edesmennyt jo Venäjän vallan aikaan vuonna 1807.
 Sofia eli leskenä yli 30 vuotta, mutta vesitaudista tuli hänelle kohtalokas talvella 1840. Valtiovalta ei saanut pitkään aikaan Ingoisbergiin uutta isäntäparia. Rippikirjojen perusteella sitä hoiti valtaisa renkien ja piikojen armeija.

Vasta 1850-luvulla värjärinpoika Klas Albert Limnell yhdessä vaimonsa Amalia Karolina Palmgren kanssa otti kruununsäterin isännyyden. Vuokraajana mainittu Limnell kohosi vähitellen yhdeksi naapuripitäjä Paimion johtavista hahmoista. Varsinkin viereisen Juntolan tilan oston myötä hankki Limnell itselleen merkittävän omaisuuden, jos kohta tiukkana periaatteen miehenä joukon vihamiehiä. Hän ei nimittäin sulattanut tuolloin yleistä tukinuittoa Paimionjokea pitkin ja tämä aiheutti useita kanteita Turun ja Porin lääninkansliaan. Loppujen lopuksi Limnell sai itselleen kunnallisneuvoksen arvon, joten ei hän aivan huonosti asioitaan hoitanut.

Vuodesta 1861 Ingoisbergin omisti Brunowin perhe, mutta sen vuokraajana eli arrendaattorina oli värjäri Ernst Vinberg. Koska varsinainen omistaja, maanviljelijä Brunow, asui Karjalohjalla, hoitivat Ingoisbergiä Vinbergin jälkeen mm. tarkastaja August Tammelin sekä vuokraaja Johan Fredrik Henriksson. Ensin mainittu oli kotoisin Uudenmaan Nummelta, kun taas Henriksson oli paimiolainen. Hänen jälkeensä talossa kävivät mm. Antti Oskari Antinpoika puolisonsa Amanda Villentyttären kera.

Lopulta kävi niin, että Brunowin oli luovuttava tilastaan. Tämä tapahtui niinkin ikävästi, että rakennusmestari Wilhelm Eriksson osti Ingoisbergin pakkohuutokaupassa. Tähän jouduttiin, koska Brunow ei pystynyt maksamaan Erikssonin saatavia. Uusi isäntä oli melkein oman pitäjän miehiä, sillä hän oli syntynyt Marttilan Hirvaksen kylän Herneen talossa. Vaimo Karolina Viktoria Brunow oli Lohjalta ja kuten nimestä voi päätellä, sukua edelliselle omistajalle. Valitettavasti Raisiosta Ingoisbergiin vuonna 1901 muuttanut Wilhelm Eriksson ei kovin kauaa pystynyt nauttimaan uudesta kodistaan, sillä hän kuoli jo 1905. Paria vuotta myöhemmin talollinen Kaarle Kustaa Ojanen pyysi valtiolta lupaa ostaa Ingoisberg perintötilaksi, mutta jätetään näin tuoreet asiat tämän tarinan ulkopuolelle.

Ruskon kirkolta

Ruskon kirkko kirjoittajan kuvaamana 31.7.2011

Tarinan mukaan, kun Rusko ja Vahto olivat vielä samaa pitäjää, tuli eteläpään eli Ruskon ja pohjoisen Vahdon miehille riitaa kirkon rakennuspaikasta. Sekä ruskolaisilla että vahtolaisilla oli valittuna oma paikkansa. Kun asiasta ei muuten päästy yksimielisyyteen, päätettiin kummastakin paikasta lähettää soraa näytteeksi kuninkaalle, joka sitten saisi tehdä lopullisen ratkaisun.

Ruskon miehet pelkäsivät kuitenkin, että vahtolaisten hiekka olisi parempaa ja vaihtoivat salaa pussien sisällön. Heidän epäilyksensä ei ollut lainkaan aiheeton, sillä tällä petoksellaan ruskolaiset voittivat riidan saaden kirkon omaan kyläänsä.

Käytännössä ympyrä on jo sulkeutunut vuoden 2009 alussa, sillä tuolloin Rusko ja Vahto jälleen yhdistettiin yhdeksi pitäjäksi - tosin ilman petoksia ja vilppejä.

Museoviraston kulttuuriympäristön rekisteriportaali tietää kertoa Ruskon kirkosta seurmm. aavaa;

Kivikirkko, keskiaikainen. Korkealla mäellä, keskiaikaisen asiakirjan mukaan "in monte Ruscho" sijaitseva Ruskon kivikirkko kuuluu Suomen pienimpiin. Kirkossa on säilynyt kaksi keskiaikaista tiilestä muurattua alttaria, itäseinään muurattu pääalttari sekä pohjoisseinustalla sakaristoon johtavan oviaukon itäpuolella sivualttari, todennäköisesti Maria-alttari, joka toimii saarnastuolin jalustana.

Vahdon kirkon osalta voidaan todeta aivan muuta, sillä pohjoispään kylät saivat vasta paljon myöhemmin eli vuonna 1638 oman seurakuntansa. Tuolloin Vahdosta tehtiin Ruskon saarnahuonekunta ja Evert Hornin leski Margareta Flincke antoi sille oman talon Kierikkalan kylästä. Vuonna 1688 saatiin aikaiseksi oma puukirkko, joka sitten purettiin nykyisen kirkon rakentamisen aikaan. Vahdon edelleen käytössä oleva puinen pitkäkirkko valmistui 1804, joten Ruskoon verrattuna kyse on hyvin nuoresta rakennuksesta.

Isokyrön viimeinen mestattu nainen

Kansantarinoiden mukaan Isokyrön viimeinen mestattu nainen oli Vendla Petterintytär, joka sai tuomionsa lapsenmurhasta. Seppälän Suomalaisen Jaakko Matinpoika oli nainut piika Vendlan kesäkuun lopulla 1757 ja yhteinen lapsi Matti syntyi jo seuraavan vuoden tammikuussa.

Pikkuinen Matti ei ehtinyt elää montaa aikaa, sillä oma äiti tappoi hänet syystä tai toisesta vuonna 1761. Tuossa vaiheessa perhe asui Isokylän Sepän talossa. Tästä teostaan Vendla tuomittiin teilattavaksi. Toisin sanoen pyövelin piti katkaista ensin hänen kaulansa, jonka jälkeen ruumis poltettaisiin roviolla.

Tuomion pantiin täytäntöön tammikuun 30. päivänä vuonna 1765. Virkavalta ilmoitti, että lapsia ei mestauspaikalla suvattaisi. Niinpä eräät poikaviikarit kiipesivät lähistön puihin seuraamaan julmaa toimitusta. Paikka oli erään pienen mäen päällä ja sinne mennessään Vendla sai luvan laulaa. Hän virittikin pienen virren säkeen. Kun mestaaja teki kirveellään työnsä, tippui pyörtyneitä poikia puista toinen toisensa jälkeen.




Lähteenä Isokyrön rippikirjat sekä Lauri Simonsuuren toimittamana "Kotiseudun tarinoita", SKS 2006

Pappissuku Heintzius

Sihteeri Herman Gustaf Heintzius ja hänen vaimonsa
Ulrika Lovisa Kyander oli suvunviimeinen vesa Putkisalossa

1600- ja 1700-luvuilla eli Viipurissa ja Itä-Suomessa Heintzius –nimisiä henkilöitä. Jääsken kirkkoherra Paulus Matthiae Heintzius oli todennäköisesti Savitaipaleen kirkkoherran, Michael Matthiae Heintziuksen veli. Heillä oli vielä sisko Elisabet, joka avioliitossaan viipurilaisen räätäli Jakob Erikinpojan kanssa tuli Krogius- ja Edelheim-sukujen kantaäidiksi.

Vanhojen lähdetietojen mukaan oli näiden Heintziusten isoisä kerimäkiläinen talonpoika nimeltään Hintsanen. Kerimäen tieto voi hyvinkin olla totta, sillä siellä esiintyi 1600-luvun alussa nimi Hintsainen. Saman lähteen mukaan kerimäkeläisellä Hintsasella oli poika Mattias, Heintziusten isä, joka viipurilainen kauppias. Viipurilaisissa aikalaislähteissä ei kuitenkaan mainita yhtään yhtään kauppias Mattias Hintsasta (kylläkin eräs Henrik Jönsinpoika Hintsainen), mutta on mahdollista, että Mattias ei vain käyttänyt sukunimeään, tai että se lähteissä on korvattu jollain korkonimellä.

Paulus tuli ylioppilaaksi Turussa 29.7.1667 ja hän oli stipendiaatti 1669-75. Hänen virkauransa alkoi Viipurin koulun rehtorina; maisteriksi hän tuli 27.7.1677. Jääsken kirkkoherrana hänet mainittiin 1680 ja hän omisti myös talon Viipurissa. Pauluksen ensimmäinen puoliso oli Anna Rohiana (k. 1697), toinen Katarina Harnesksköld ja kolmas Elisabet Pratana. Anna Rohianan vanhemmat olivat Ruokolahden kirkkoherra (1663-73) Olaus Rohianus ja Katarina Hansintytär. Näin ollen myös Annan juuret olivat Viipurissa, sillä Rohianusten kantaisä oli viipurilainen raatimies Mikael Rouhiainen; muita pappis-Rohianuksia olivat ainakin Koiviston kirkkoherra Simon Mickelsson Rohianus ja Viipurin luostarikirkon kappalainen eli diakoni 1690-94 Johan Rohianus. Paulus kuoli 7.5.1705. Hänellä ja Annalla oli lapset:

1.    Anna Heintzia, 1683-1760, omisti talon Jäsken Kirvussa, pso. Kirvun kappalainen Kristoffer Bonsdorff.
2.    Mikael Heintzius, todenn. sama kuin Ilomantsin kappalainen 1728, 1734.
3.    Johan Heintzius, s. 1690.
4.    Kristina Heintzia, s. 1692.
5.    Elisabet Heintzia, 1694-1744, pso. Käkisalmen rehtori Gustav Solitander.
6.    Paul Heintzius, 1695-1760, sotilas, adjuntantti, pso. Märta Harnesksköld.
7.    Maria Heintzia, 1696-1760, 1.pso. sortavalainen kauppias Erik Ambrosin, 2.pso. vääpeli Mikael Swartz.
8.    ?Karl, adjutantti.

Suku sai avioliiton myötä 1700-luvun alussa Rantasalmen Putkisalon ratsutilan, jossa se eleli 1820-luvulle asti. Suku levittäytyi samanaikaisesti pitkin Savoa, mutta kaikki nimilinjat olivat kuitenkin kuolleet vuoteen 1908 mennessä.

Hieman von Glan -suvusta

Von Glan –suvun Ruotsin ja sittemmin Suomen sukuhaaran kantaisä oli todennäköisesti se Gerhard von Glan, joka eli Ruotsissa 1600-luvun alussa. Muuta hänestä ei sitten tiedetäkään. Nimestään päätellen hän oli saksalaiselta kielialueelta.

Tukholmalainen siltainspehtori Joachim von Glan, k. 1686, oli ilmeisesti edellä mainitun Gerhardin poika. Joachimin toinen vaimo oli Anna Wickmanintytär, 1636-99, jonka vanhemmat olivat Tukholman leipurikillan oltermanni Wickman Corneliuksenpoika ja tämän toinen puoliso Maria Stefanintytär. Joachimilla ja Annalla oli ainakin kaksi lasta. Giert von Glan oli luutnantti, asui Helsingissä ja oli ilmeisesti vielä 1700-luvulla Uudenmaan ja Hämeen ratsurykmentin palveluksessa. Joachim von Glan oli Tukholman kaupunginkasööri.

Joachim von Glan, 1664-96, oli Tukholman kaupunginkasööri, joka meni 1689 naimisiin Vendela Springerion kanssa. Joachimin kuoltua avioitui Vendela toistamiseen, hänen toiseksi miehekseen tuli kirjanpitäjä Wickman Antoni. Joachimilla ja Vendelalla oli poika Joachim, 1696-1778.

***

Isänsä ja isoisänsä etunimen saanut Joachim von Glan, s. 14.4.1696, kirjattiin Tukholman saksalaisen koulun oppilaaksi 1708. Sitä hän kävi kolme vuotta, jonka jälkeen hän oli toiset kolme vuotta Strängnäsin lukiossa ja tuli ylioppilaaksi Upsalassa 1714. Pappisvihkimyksen hän sai Tukholmassa 15.10. 1718 ja sitten Joachim määrättiin pataljoonan saarnaajaksi Dal-rykmenttiin, joka osallistui Norjan-sotaan.

Näihin aikoihin, 18.12.1718, Joachim avioitui Tukholman Klaran seurakunnassa. Puoliso oli 1692 syntynyt Juliana Feif. Seuraavan vuoden alkupuolella Joachim otti toimen saarnajana valtaneuvos Magnus Julius De la Gardien luona. Keväällä 1720 hän vaihtoi työnantajaa. Uusi oli Carl Gustaf Armfelt, jonka poikien kotiopettajana Joachim samalla oli.

Päivämäärällä 7.7.1722 sai Joachim määräyskirjeen Uudenmaan rykmentin rykmentinsaarnaajan toimeen. Saarnaajan puustelli, virka-asunto, oli silloin ilmeisesti Sammatin Haarjärven talo, sillä kaksi Joachimin ja Julianan lapsista syntyi siellä. Suomessa ehti pariskunnalle syntyä seitsemän lasta Ruotsissa syntyneiden kahden lisäksi, ennen kuin Juliana kuoli Helsingissä 8.6.1732. Joachim jäi kuuden lapsen yksinhuoltajaksi (kolme oli kuollut pieninä), vanhin oli iältään 12 ja nuorin 3 vuotta.


Viitteitä ja lisätietoja;

Perhe- ja yleistiedot: Werner W:son Wickström, Tenalagrenen av släkten von Glan, Genos 14 (1943), s. 120-124.

Glan-nimisiä paikkoja Saksassa on mm. Hannoverin lähellä sijaitseva Glahn, Osnabrückin lähellä sijaitseva Glandorf, Glan-Münchweiler Kaisernslauternin lähellä sekä Reinin sivujoki Glan. Hannoverin Hoyan kreivikunnasta oli lähtöisin myös eräs aatelissuku von Glan. Annemarie ja Arthur von Glahn (www.ziegner.de sivu 14; 15.10.2002) tekivät 1959 mielenkiintoisen selvityksen eräästä varhaisesta von Glan(er) – nimisestä suvusta:

Polvi 1. Bernhard von Glaner, eli n. 1486, pso. Margarete von Knesebeck Braunschweigistä, lapsi Joachim (polvi 2).

Polvi 2. Joachim von Glaner, Hannoverin Rothenburgin linnapäällikkö 1550, pso. Anna von Issendorf, lapsi Joachim (polvi 3).

Polvi 3. Joachim von Glan eli Jodocus Glaneus, teologian tohtori Jeverissä, pso. 1566 Meta Sibrandi, Bremenin professorin Lubbertus Sibrandin tytär, lapset: Dotothea 1571, Lubbertus, Henricus 1568-71, Jodocus 1574-75, Margaretha 1576, Gerloff 1579-80, Johannes 1582 sekä Gerhardus 1583-85.

Sen ajan niukasta asiakirjamäärästä johtuen ei Ruotsin sukuhaaraa tietenkään enää saa liittettyä näihin saksalaisiin, mutta ihmeelliseltä tuntuisi, että sekä Saksassa ja Ruotsi-Suomessa olisi elänyt kaksi erillistä von Glan-sukua, joissa molemmissa esiintyi suhteellisen harvinainen etunimi Joachim vähintään kolmessa polvessa.

Wickström 1943, s. 120-124. Lähes kaikki tiedot Joachimista n. vuoteen 1720 asti sekä hänen lastensa synty- ja kuolinpäivistä perustuvat perhe-Raamatun käsinkirjoitettuihin merkintöihin. Raamatun omistaa nykyään Anne-Marie Thodén Turussa. Perheen Tenholan ajoista mm.: Oscar Nikula, Tenala och Bromarf socknars historia I-II (1938), s. 71, 72, 132.

Loimaan vanha kirkkomaa

Tarina Liedon kirkon rakentamispaikasta

Eräs torppari Liedosta

Liedon Rähälän Liukkaan talon maita

Liedon Rähälän kylän Liukkaan talon Kujanpään torpparina oli vuodesta 1861 lähtien Kalle Kustaa Simonpoika puolisonaan Ulrika Heikintytär. Torppari Kalle Kustaa, joka välillä työskenteli myös Liukkaalla renkinä, oli syntynyt Sikilän Simolan talossa kesäkuun ensimmäisenä päivänä 1829. Vaimo Ulrika oli taasen rusthollarin tytär Ankan kylän Ryngön talosta. Pariskunnan häitä oli vietetty syyskuun lopulla vuonna 1859. Tuolloin sulhanen oli ollut renkinä jossain lietolaisessa talossa ja morsian piikana Rähälän kylän Möyrällä.

Kalle Kustaa Simonpoika ja Ulrika Heikintytär viettivät luultavasti melko rauhallista elämää, sillä heillä oli vain yksi lapsi, joulukuussa 1860 syntynyt isänsä täyskaima Kalle Kustaa nuorempi. Elämä kulki normaaleja latujaan poikasen päästessä ripiltä vuonna 1876. Viimeistään 1880-luvun loppupuolella meni Kalle Kustaa naimisiin Emma Nyströmin kanssa, joka toi Kujanpään torppaan myös aviottoman poikansa Frans Augustin. Kallelle ja Emmalle syntyivät pian lapset Venni Jalmari ja Fanny Maria (1887, 1891).

Kalle Kustaan hautakivi,
taustalla Aurajoki

Isä Kalle Kustaa Simonpoika poistui tästä ajasta 1892, mutta jo tätä ennen on rippikirjaan merkitty ikävä huomautus. Vanhalta torpparilta nimittäin puuttui vasen silmä, ehkäpä onnettomuuden tai jonkun silmäsairauden takia. Leski Ulrika Heikintytär menehtyi 1903 ja näin Liukkaan Kujanpään torppaan jäi asumaan vain nuoremman Kalle Kustaan perhe. Emma, jonka nimiksi on kastettujen luetteloissa merkitty Emilia Amanda, syntyi 1861 Hyvättylän kylän Junnilan talon rengin, Kalle Nyströmin ja hänen vaimonsa Maria Heikintyttären lapsena.

Emman, Frans Augustin, Venni Jalmarin tai Fanny Marian vastaisista vaiheista ei itselläni ole tietoa, mutta isä Kalle Kustaan hautakivi löytyy edelleen Liedon keskiaikaisen kivikirkon viereltä. Kivi on pieni, mutta se sijaitsee erittäin kauniilla paikalla, aivan Aurajoen tuntumassa. Merkillistä kyllä, olin päivää aikaisemmin kuvannut Rähälän Liukkaan talon. Tuolloin minulla ei vielä ollut aavistustakaan, että törmäisin seuraavana hetkenä torppari Kujanpään hautakiveen. Sen mukaan Kalle Kustaa kuoli elokuussa 1937.

Veikko Palomaa

Teosofia on yksi monista uskonnollisista liikkeistä. Kirjailija ja toimittaja Veikko Palomaa oli tärkein yksittäinen henkilö, joka levitti tätä maailmankatsomusta työväenliikkeen keskuuteen 1900-luvun alkupuolella. Hän oli käynyt Turun klassista lyseota kevääseen 1889, mutta joutui eromaan oppilaitoksesta tunnustettuaan olevansa aviottoman lapsen isä.

Veikko eli alun perin Kustaa Viktor Vahlsten toimi tämän jälkeen kiertelevänä kirjakauppiaana ja mm. sahatyöläisenä. Hän otti 1891 baptistisen kasteen ryhtyen Turun baptistien suomenkielisen saarnakoulun opettajaksi. Palomaa osoittautui hyvin omintakeiseksi ajattelijaksi ajautuen vähitellen teosofian pariin Pekka Ervastin ja Jean Boldtin Uusi Aika -lehden innoittamana. Kuultuaan ensin mainitun esitelmän alkoi Veikko Palomaa pitämään omia teosofisia esitelmiään Helsingin Sörnäisten työväenyhdistyksen tiloissa.

Loppuelämänsä Palomaa omisti teosofialle tienaten leipänsä toimittaja, kirjailijana sekä suomentajana.

Monissa lähteissä Kustaa Viktorin, joka suomensi nimensä vuonna 1907, sanotaan syntyneen 28.2.1865 Sauvossa suutari Hemming Vahlstenin ja Helena Wallin lapsena. Tosiasiassa hän lienee syntynyt Paimiossa 7.3.1865, minne perhe oli muuttanut Angelniemeltä. Kustaa Viktorin kastetta ei tosin löydy sen kummemmin Angelniemen, Paimion kuin Sauvonkaan kirkollisista dokumenteista. Paimion isä Hemming on merkitty irtolaisten joukkoon, joka kuitenkin teki työkseen suutarin ja satulasepän hommia.

Heikki Hemming Vahlsten oli syntynyt elokuussa 1829 Marttilan Ruskolaisten kylän Tyyrin talon Hurtilan torpassa. Hänen sukujuurensa ovat sekä isän että äidin puolelta vahvasti Marttilassa. Ensimmäisen avioliittonsa Heikki Hemming solmi 1854 Justiina Heikintyttären kanssa, joka oli kotoisin Karinaisten kylän Tilkaisten rusthollin Töngön torpasta. Justiina menehtyi kolmisen vuotta myöhemmin jättäen jälkeensä tytär Vilhelmiinan, jota Paimion rippikirjoissa mainitaan heikkomieliseksi.

Suutari Vahlsten otti uuden puolison Marttilan Pappilan mailla syntyneestä Helena Kaarlentytär Wallista. Pariskunnalle syntyi neljä lasta, jotka kaikki olivat poikia. Perhe vietti hyvin liikkuvaa elämää, sillä näistä veljeksistä vanhin, Kaarle, syntyi Ypäjällä, Kustaa Viktor ja Juho Oskar Paimiossa sekä kuopus Frans Vilhelm Raisiossa. Viimeksi mainitussa pitäjässä Vahlstenit asuivat vuosina 1872-1875, kunnes palasivat takaisin Paimioon.

Kustaa Viktor eli myöhempi Veikko Palomaa meni 1893 naimisiin torpparin tytär Hedvig Sofia Korpisen kanssa. Tästä avioliitosta syntyivät sympaattiset nimet saaneet lapset Hellä, Siviä, Vieno Helinä, Oiva Aate, Ihanne, Aine Gustaf ja Aine. Heidän lisäkseen vireälle miehellämme oli viisi aviotonta lasta; Rauha (k. lapsena), Rauha, Arvo Kaino Veli ja Pieni Muisto. Pienokaisten nimet kuvastavat erinomaisesti hänen maailmankatsomustaan. Toisaalta Palomaa tuli tunnetuksi suhtautumisestaan ajan sukupuolimoraaliin. Hän esitti Työmies -lehdessä kesällä 1902 ajatuksen avioliitottomasta yhteiskunnasta. Yksiavioisuus oli hänen Palomaan mielestä luonnotonta. Sen sijasta piti suosia "vuoroviljelystä" ja "ristisiitosta". Niinpä vaimon muutettua pois yhteisestä kodista Palomaa otti luokseen emännöitsijän, joka sitten synnytti em. aviottomista lapsista kolme.

Somerojan uhrilähteeltä

Kivikautinen Tarvasjoki

Kerppolan kivikautinen asuinpaikka suurin piirtein
vastapäätä mäntyä tien toisella puolella

Tarvasjoen pitäjä ei juuri pääse kehumaan runsailla esihistoriallisilla löydöillä. Kunnasta löytyy ainoastaan muutama asuinpaikka sekä yksi mahdollinen hautaröykkiö. Tästä viimeksi mainitusta ei ole tehty tarkempaa ajoitusta, vaan Museoviraston kulttuuriympäristön rekisteriportaalissa pieni, laakea kivikasa on merkitty määreellä esihistoriallinen. Koska kaivauksia ei ole koskaan tehty, on kohteen ajallinen määrittäminen mahdotonta.

Mahdollinen hautaröykkiö tunnetaan nimellä Mustassuo ja se liittyy viereiseen Mesilän kivikautiseen asuinpaikkaan. Nämä kaksi kohdetta on aikaisemmin tunnettu Mustassuon muinaisjäännösalueena, johon lisäksi kuulunut toinen kivikauden asuinpaikka, Jokela. Kaikki kolme sijaitsevat muutaman sadan metrin päässä toisistaan Tarvasjoelta Paimioon menevän tien sekä Turku-Hämeenlinna tien välisessä maastossa. Hämeenlinnan suunnassa on vielä yksi samalle ajanjaksolle määritelty paikka, Nummela, joka sijaitsee samannimisen talon pihapiirissä, Paimionjoesta 200 metriä koilliseen.

Paimionjoen toiselta puolelta tunnetaan vain kaksi kohdetta; Euran koulun ja Kerppolan kivikautiset asuinpaikat. Vanhempi koulurakennuksista sijaitsee pienen mäen harjanteella ja sen eteläpuolella on hiekkainen rinne. Paikka määriteltiin 70-luvun alkupuolella, mutta nykyisin se on tuhoutunut kokonaan rakennusten ja pihatöiden takia.

Kirkonkylästä Liedonperään menevän tien varrella on sitten viimeinen Tarvasjoen viidestä kivikautisesta asuinpaikasta. Kahden metsäalueen väliin jäävältä, hiekkaisella peltomaalta on vuoden 1973 inventoinnissa huomattu jäänteitä esivanhempiemme toiminnasta. Mahdolliset fragmentit näistä muinaisista pitäjän asukkaista ovat melko olemattomia, joten ohikulkija kiinnittänee mieluummin huomionsa tien toisella puolella sijaitsevaan kookkaaseen mäntyyn. Se on toinen Tarvasjoen kahdesta rauhoitetusta puusta. Vielä komeampi mänty kasvaa muutamia saman tien varrella, muutama kilometri Liedon Yliskulmalle päin mentäessä Jauholan kylässä.

Jatulintarha

Ähtärin rippikirjaa 1780-luvulta

Jatulintarhoja eli labyrintin tapaisia kivimuodostelmia tavataan siellä täällä pitkin Suomen rannikkoa. Ne on ladottu noin kahden tai kolmen nyrkin kokoisista kivistä, jotka sitten muodostavat kehämäisiä sokkeloita. Historioitsija J. Aspelin selvitti näiden historiaa jo vuonna 1877 ilmestyneessä artikkelissaan. Hänen mukaansa kansanperinne kertoi niitä tehdyn pelkästään ajanvietteeksi.




Tämä sinänsä oivallinen selitys on kuitenkin siinä mielessä kummallinen, että jatulintarhoja esiintyy vain saaristossa ja rannikoilla, harvemmin missään muualla. Toinen seikka, mihin Aspelin kiinnittää huomionsa, on hieman yllättävä. Jatulintarhoja löytyi nimittäin myös 1840-luvun Helsingin ala-alkeiskoulun oppilaiden piirustuksien joukosta. Nämä pikkupoikien labyrintit muistuttavat hämmästyttävän paljon mm. Porvoon saaristosta tai Suomenlahden Viirisaarelta löytyneitä latomuksia. Sama aihe on myös muutamissa pronssikaudelle ajoitetuissa koristeaiheissa, kuten oheisista kuvista selviää.

Koulupojan piirros Helsingin
ala-alkeiskoulusta 1840-luvulta

Ruotsin puolella sama kuvio tunnetaan "neitsyttanssina", jungfrudans. Tämä olisi tapahtunut siten, että morsian seisoi labyrintin keskellä ja sulhanen kiersi kehää. Heidän välilleen oli solmittu nyöri, joka ei saanut koskettaa maata. Morsiamen piti pyörimällä säädellä narun pituus sopivaksi. Tämä voisi kuvastaa pakanallista hedelmällisyysriittiä, mutta mitään todisteita kuvatusta tanssista ei ole ainakaan Suomen osalta olemassa.


Jatulintarhat on tehty keskiajalla tai jo tätä ennen osan ollessa esihistoriallisia. Kansantarut kertovat niiden olevan jättiläisten teitä, jotka olivat jatuli-jättiläisten tekemiä.




Hauskana löytönä M.A. Eronen lähetti minulle Suku-uutisten FB-sivujen kautta tiedon Ähtärin rippikirjasta löytyvästä "jatulintarhasta". Kuvion alle on joku Markus (sukunimi epäselvä) kirjoittanut nimensä, joten kuvio lienee huomattavasti vanhempaa perua kuin 1700-luvun lopulta peräisin oleva rippikirja itsessään.

Genos 2/2012

Vuoden toinen Genos-lehti ilmestyi tällä viikolla. Tämä jokaisen sukututkijan perusvarastoon kuuluva aviisi on ehtinyt jo 83. vuosikertaansa nykymuodossaan. On nimittäin erittäin harvinaista, että pieni kosmeettisia muutoksia lukuunottamatta joku aikakauslehti pysyy useita vuosikymmeniä samassa kuosissa. Jatkossa on kuulemma lupa odottaa hieman muutoksia, mutta nautitaan nyt tästä uusimmasta versiosta ihan näin.

Pääartikkeleina ovat tällä kertaa Maija Ojalan "Tuntematon käsityöläinen", Hilding Klingenbergin "Uppgiftsfördelningen och utbildningen inom den äldre militärmedicinen i Sverige och Finland" ja Andrei Kalinitchevin "Inkeriläinen perhe ja Inkerin väestön rakenne 1880-luvulla". Lisäksi Veli Pekka Toropainen tekee selkoa Tammelan ja Someron manttaaliveroista vapautetuista henkilöistä vuodelta 1727. Pääkirjoituksessaan Tiina Miettinen käsittelee lehden kansikuvassa komeilevaa Suvivirttä. Vaikka en hänen lopputulemaansa asiasta jaa, on itse teksti luonnollisesti korkeatasoista.

Sama pätee koko Genokseen. Kun yksi jos toinenkin aikakauslehti ryömii yli siitä, missä rima on matalin, vanhat konkarit Genos ja toinen suosikkini Parnasso, pitävät laadun lippua korkealla. Vaikka yksikään tämän lehden artikkeleista ei osu omiin mielenkiintoni kohteisiin, tulen visusti tallettamaan lehden sekä paperiversiona että digitoituna versiona. Jos jotain olen viimeisen neljännesvuosisadan aikana oppinut, niin sen, että jossain vaiheessa tutkimuksia on aina pakko turvautua vanhoihin Genoksiin. Niissä on käsitelty niin valtavaa määrää suomalaisia sukuja sekä historiaan liittyviä yleisempiä asioita, että lähes joka kerta löydän jotain tarpeellista. Kun lehti on lisäksi tieteellinen julkaisu, ovat sen lähdeviitteet aina olleet erinomaiset. Niiden pitäisi opettaa itsellenikin viitteiden käytön tärkeyttä, mutta taidan olla siihen aivan liian laiska! Minua ei siis kannata matkia tässä asiassa - jos nyt missään muussakaan - mutta aloittelevankin tutkijan pitäisi ymmärtää lähteiden merkitsemisen tärkeys.

Genos-lehti tulee automaattisesti kaikille Suomen Sukututkimusseuran jäsenille, joten huomioithan osoitelapussa olevat merkinnät. Niistä selviää käyttäjätunnukset ja salasanat tiettyihin seuran nettipalveluihin, joista löytää yleensä tarkempaa tietoa Suku Forumilta.

Muisto Naantalista

Katunäkymä Naantalista heinäkuussa 2012

Ruotsalainen herra Hulphers käväisi Naantalissa elokuussa 1760. Hän kirjasi matkansa muistot talteen, jotka sitten G. E. Leinberg julkaisi.


Hulpsersin muistiinpanoista käy ilmi, että Naantalissa oli tuolloin noin 700 asukasta. Heistä peräti 110 oli porvareita ja 30 leskiä. Kadut olivat kapeita ja huonosti kivettyjä. Pitkiä katuja oli vain kaksi ja avoimia toreja yksi.

Ammattikäsityöläisiä mainitaan kolme; lasimestari, liinankutoja ja räätäli. Muotikauppiaita oli yksi, mutta tämä ei ollut yhteydessä Naantalin vetovoimaan kotiteollisuuden ja kaupan suhteen. Villasukkia tiedettiin kudottavan vuodessa huimat 26,000 paria, jotka yleensä myydään Tukholmassa 14 killingin hintaan. Kutomisen osallistui koko perhe eikä ollut harvinaista nähdä asukkaita kaduilla kudin kädessään.

Tuulimyllyjä Naantalissa oli 19 kappaletta, joka oli vaatimaton määrä Turun 300 myllyn rinnalla.

Pormestarin nimi oli Bånge ja hänen liitettiin seuraava värssy;

"Porvarit, porvarit kokkon kokko
tätä katu, tätä katu tän tän tän?

Joka tämän markkinarauhan rikko
saa kakskymment taalari hoppiaraha sakko.

Annettu ulos raatihuoneella, Pormestari Ponkki,
joka istu sillall' ja onkki."

Toinen hauska muisto historiallisesta Naantalista on seuraava runo;

Naantalin ämmät kutoo sukkaa,
Naantalin äijät seulovat tuhkaa,
Naantalin portit on kallallas,
Naantalin nurkkakivet vallallas

Kuninkaantiellä

Piikkiössä sijainnut Tuorlan kartano mainitaan jo keskiajalla kirkolle kuuluneena tilana, jonka Kustaa Vaasa sitten näppärästi palautti kruunun haltuun. Eräs kuuluisimmista läänityksen saajista Tuorlassa oli Turun piispa Paavali Juusten. Myöhempinä aikoina Tuorlan omistivat mm. Horn-, von Willebrand- ja Svinhufvud-suvut. Monet kartanon vieläkin käytössä olevista rakennuksista syntyivät vuosien 1776-1811 välisenä aikana, jolloin omistajina oli Bremerien kauppiassuku Turusta. Upporikkaisiin porvarisukuun kuului myös kirjailija Fredrika Bremer, joka vietti ensimmäiset neljä elinvuottaan Tuorlassa.


Nykyisellään Tuorlan omistaa Suomen valtio, jolla on siellä maanviljelykseen, puutarhanhoitoon ja floristiikkaan keskittynyt oppilaitos. Kesäisin siellä toimii myös majatalo eikä sovi unohtaa naapurissa olevaa Turun Yliopiston tähtitornia.

Tuorlan läpi kulkee ikivanha Turun ja Viipurin välisen Kuninkaantien linjaus. Turusta päin tuleva kulkija voi muutama kymmenen metriä Tuorlan ohi käveltyään huomata matkaavansa syvälle menneisyyteen. Tie muuttuu vähitellen pelkäksi metsäpoluksi, joka muistuttaa todennäköisesti melko lailla sitä näkymää, mikä kohtasi esimerkiksi 1700-luvulla Kuninkaantietä vaeltanutta matkaajaa.

Tien varrella on edelleen pystyssä kivisiä kaidepaasia ja löytyipä tarkkaan katsoessa yksi siltarumpukin - tosin tulkintani tästä oheisessa kuvassa olevasta rakenteesta on täysin omani.

Naantali, tuo Turun elättilapsi

Kaivohuoneen ja Merisalin lisäksi tämä näkötorni
on ainoa jäänne Naantalin vanhasta kylpylästä

Naantalin kylpylä on ollut käsite jo 1800-luvun lopulta alkaen. Vuonna 1871 eräs toimittaja kirjoitti sanomalehti Keski-Suomessa, miten "Naantalille on kylpylä semmoinen laitos, jota paitsi sen suonet kokonaan kuihtuisivat". Tälle Raision Armonlaaksoon perustetun luostarin ympärille kasvaneelle kaupungille kylpylä toikin kokonaan uuden, vilkkaan elämän. Sairaiden ja vanhuuden vaivojen riivamien kerrottiin muuttavan Naantaliin viettämään eläkepäiviään, sillä sen ilmaston uskottiin parantavan vointia. Sanottiin jopa kaupungissa syntyneiden elävän keskimääräistä vanhemmiksi.

Pahat kielet tosin totesivat kaupungin erinomaisuuden perustuvan vain kylpylään. Sananlasku kertoi asian suoraan; "Älä sure naantalilaisen köyhyyttä, kyll' on Turussa tavaraa". Naantalia pidettiin eräänlaisena Turun elättinä.

Aikoinaan sukkien kudonta muodostin merkittävän elinkeinon kaupungille. Tästä oli kuulemma sekin hyöty, että miehet pysyivät kotona kutimen varressa eivätkä etsiytyneet pahoille teille kapakoihin ja krouveihin. Myöhemmin kudonta tapahtui ympäröivällä maaseudulla myynnin kulkiessa Naantalin "matamien" kautta.

Vuonna 1896 eräs kulkija pistäytyi kylpylässä raportoiden mm. paikallisesta, parantavasta vedestä. Sitä saattoi ostaa 15 pennillä pullo ellei halunnut itse kävellä puolentoista kilometrin matkaa terveyslähteelle. Kylpylä sai pikku hiljaa seurakseen vuokrattavia asuntoja, joiden hintoja satunnainen matkailija piti arvokkaina. Pienen huoneen eli kammion sai viikoksi noin 15 markalla ruoan kustantaessa erikseen 14 markkaa. Ravintoiloita oli paljon ja ne keskittyivät erilaisten terveysaterioiden tarjoamiseen.

Hinnoista huolimatta vieraita riitti. Kesällä 1896 varsinaisia kylpijöitä oli nelisensataa, minkä lisäksi kaupunkia kansoittivat kesävieraat. Mukaan mahtui ruotsalaisia, venäläisiä, saksalaisia, norjalaisia ja jopa ranskalaisia. Aamulla kello seitsemän torvisoittokunta herättää vieraat uuteen aamuun minkä lisäksi pitkin päivää on mahdollista kuulla useitakin eri konsertteja mielen virkistykseksi. Kaivohuoneen suuressa salissa tanssitaan iloisesti, mutta aikalaisten riemuksi juopuneita ei näy missään....

Sonck -epitafi

Lyhyt jatko 7.9.2010 ilmestyneeseen tarinaan "Sananen Sonck -suvun tiimoilta";


Poika Henrik Henrikinpoika Sonck lahjoitti 1653 Rauman kirkkoon teettämänsä epitafin, muistotaulun, jonka alaosaan on perheenjäsenet maalattu rintakuvina.



Epitafin lahjoittajan kauppias Henrik Henrikinpoika Sonckin tiedetään olleen mukana Tanskan sodassa ja jääneen vangiksi. Myöhemmin hän asettui asumaan Tukholmaan. Mahdollisesti Sonckin suvun muotokuvia on ollut myös Oulun tuomiokirkossa: vuonna 1658 Henrik Sonck lahjoitti Oulun kirkkoon kolme muotokuvaa (conterpheior).



Sonckin perheen epitafimaalauksesta on todettu, että se on pystytetty lahjoittajan isän Henrik Andersinpoika Sonckin muistoksi. Itse teoksessa on säilynyt merkintä lahjoittajasta ja lahjoitusvuodesta. Siinä ei sitä vastoin ole merkintää siitä, kenen muistoksi epitafi on teetetty. Myös 1700-luvun puolivälissä tehdyssä Rauman kirkon muinaismuistojen inventoinnissa mainitaan vain lahjoittaja ja toistetaan epitafilaitteessa oleva teksti: ”thetta Epithaphium skiänckt och förärdt Henric Sonck”. Inventointikertomuksesta käy ilmi, että Sonckin epitafi oli kirkon eteläseinällä. Kirkon eteläpuolella, sakastin oven edessä kuorissa, sijaitsi myös Sonckin suvulle perimyksen kautta kuulunut muurihauta.



Keskellä olevien aikuisten poikien on tulkittu esittävän Henrik Andersinpoika Sonckin poikia laivuri Mattsia ja sotapappi Abrahamia. Reunimmaiseksi oikealle kuvatun hahmon on tulkittu esittävän epitafin lahjoittajaa Henrik Sonckia. Lähteenoja on vuonna 1932 luetellut vasemmanpuoleiseen predellaan sijoittuvat henkilöt seuraavassa järjestyksessä: raatimies Henrik Antinpoika Sonkki sekä hänen poikansa sotapappi Abraham Henrici, laivuri Matti Henrikinpoika ja lahjoittaja Henrik Henrikinpoika. Tekstistä ei kuitenkaan käy ilmi, kummasta reunasta kirjoittaja aloittaa luettelon tai onko figuureja ylipäätään pyritty identifioimaan.

Auran Nahkatehdas Oy

Veljekset Onni Kullervo ja Kalle Rentto hankkivat vuonna 1927 omistukseensa Auran keskustassa sijainneen nahkatehtaan, jonka nimi oli yksinkertaisesti Auran Nahkatehdas Oy. Tärkeimpiä tuotteita tälle 1970-luvulla lopettaneelle tehtaalle olivat sota-ajan saappaat armeijalle sekä myöhemmin vientituotteet itäblokin maihin.

Tehdasrakennus pystytettiin joskus 1920-luvulla ja nahkatehtaan mentyä nurin viereinen kumitehdas (Nahkatehtaan omistajien perustama) käytti sen tiloja varastona. Lopulta kaikki toiminta hiljeni tässä Auranjoen rannalle rakennetussa laitoksessa ja se jäi hiljalleen rapistumaan. Vuonna 2012 pihalla rehottaa metrinen rikkakasvusto, paikat ovat täynnä lasinsirpaleita ja epämääräistä jätettä ja viereinen piharakennuskin on rappiolla.

Auran Nahkatehdas Oy myi suuruuden aikoinaan oman esitteensä mukaan;

Pohjanahkaa, eri lajitteluja
Juhtia
Päällisnahkaa, mustaa ja värillistä
Lampaan-, vasikan-, sänkiäisen- ja kipsinahkaa sekä vuotia
Plattia
Vääristettyjä varsia, takasaumaisia
Vääristettyjä teriä
Spalttia
Suuvuorinahkoja
Rukkasnahkoja
Huonekalunahkoja

Itseasiassa vuonna 1942 Auran Nahkatehdas yhdistettiin samojen miesten omistuksessa olleeseen Hyvinkään Kenkätehtaaseen. Samalla nimeksi tuli Rentto Oy, josta sitten myöhemmin tuli Reka Oy. Tämä Reka Oy toimii edelleen vastapäätä Auran hylättyä funkkiskiinteistöä.

Paimion Vakkavuorella

Noin kolme kilometriä Paimionjoesta länteen ja 700 metriä vanhasta Valtatie yhdestä sijaitsee mahtava Vakkavuori, jonka laella on pronssikautinen hautaröykkiö. Tämä hautakumpu on kooltaan noin 9,5*9 metriä ja korkeudeltaan enää nelisenkymmentä senttiä. Se on kuitenkin säilynyt melko hyvin, mutta röykkiön keskellä on avoin kuoppa. Haudan kiviä on selvästi käytetty vierelle rakennettuun kehäkivetykseen.

Vakkavuoren laelta on äärettömän kaunis näköala moneen ilmansuuntaan. Koska osa kalliosta on aivan paljaana, voi ainakin kiikarilla nähdä kymmenien kilometrien päähän. Tosin näkökentässä on paljain silmin katsottuna lähinnä loputonta metsämaisemaa, mutta kaukaisuudessa voi erottaa merenlahden. Toisessa suunnassa voi seurata nykyisen Ykköstien liikennettä.

Kallion läheisyydessä on laavu, jossa voi halutessaan vaikka yöpyä. Heikkojalkaisilla tai -kuntoisilla ei Vakkavuorelle ole mitään asiaa, sillä polku kulkee paikoin lähes pystysuoraan. Kallio on erinomainen retkikohde, mutta pienimmät lapset voi jättää siksi aikaa hoitoon. Jyrkät seinämät ovat turhan vaaralliset pikku pilteille, mutta aikuisten kannattaa kerran elämässään kokea tämä paikka. Ei ole mikään ihme, että esivanhempamme hautasivat vainajansa tänne. He ovat varmaan ajatelleet vainajiensa "näkevän" haudoistaan aina Viroon tai Ruotsiin saakka - mistä nämä sitten ikinä olivat alunperin tulleetkaan!

Prunkkalan papin saarna

Auran kirkko 2.7.2010

Tarvasjoella kerrotaan kansantarinaa naapurissa sijainneen Prunkkalan kappelin eli nykyisen Auran papista, joka oli sunnuntaina kirkkoon mennessään löytänyt elävän pääskysen aidan raosta. Hän oli ottanut sen mukaansa taskunsa pohjalle.

Saarnatessaan sitten kirkossa Pyhästä Hengestä oli hän todennut seurakunnalleen;

"Te epäuskoiset pakanat, te ette koskaan usko minun sanojani. Jos minä sanon, että Isä on, niin te ette usko sitä. Jos minä sanon, että Poika on, niin te ette usko sitä. Jos minä sanon, että Pyhä Henki on, niin te ette usko sitäkään,

Jos minä sanon, että Pyhä Henki on, niin te ette usko sitäkään. Mutta jotta te uskoisitte, minä tahdon näyttää teille elävän Pyhän Hengen. Ja minä näytän teille elävän Pyhän Hengen."

Samalla pappi otti taskustaan pääskysen aikoen laskea sen lentoon, mutta lintuparka olikin tällä välin kuollut. Silloin pappi lisäsi äskeiseen lauseeseen; "Perkele, se onkin jo kuollut!"

Prunkkala oli suhteellisen nuori kappeli, sillä se tuli erotetuksi Liedon emäseurakunnasta vasta vuonna 1636. Vasta 1908 se määrättiin erotettavaksi itsenäiseksi seurakunnaksi, mutta tämä toteutui vasta 1917. Varsinaista virkapappia Prunkkalalla ei koskaan ollut, sillä ensimmäinen oma sielunpaimen oli vuosina 1777-1819 kappalaisena työskennellyt Samuel Montin. Hänen jälkeen ehtivät kappalaisina ollut herrat Johan Strandell, Erik Almberg, Gustaf Granström, Matias Waldstedt, Johan Holmberg, Isak Tamminen, Juho Koskinen ja viran viimeinen haltija Otto Tupala. Virka nimittäin lakkautettiin 1908. Kappalaisen apuna tai tilalla työskenteli vuosien 1805-1896 välillä 16 ylimääräistä pappia, kukin vain vuoden pari kerrallaan.

Kuvassa näkyvä Auran nykyinen kirkko on vuodelta 180. Sillä oli ainakin kaksi edeltäjää, joista ensimmäinen saattoi olla rakennettu jo 1500-luvun puolella. Järjestyksessä toinen kirkko oli hirsistä salvottu pitkäkirkko. Mainituista hirsistä tehtiin aikanaan asuinrakennus, joka sijaitsee vielä nykyisinkin Turun Kakskerrassa. Kuvan kirkon suunnitteli ja piirsi A. Almfeld Tukholmassa, mutta rakennusmestarina toimi legendaarinen Mikael Piimänen.

Outo löytö Saaren kartanolla

Tammelassa sijaitsevaan Saaren kansanpuistoon kirkonkylästä johtova tie on niin kaunis, että superlatiivit alkavat loppua kesken. Ennen muinoin niin mahtava Saaren kartano jää nykyisestä tielinjauksesta jonkin verran sivuun eikä siitä oikein saa kunnon valokuvia yksityisyyttä loukkaamatta. Suomen maatilat -kirjasarjan kakkososa vuodelta 1932 tietää kertoa paikasta seuraavaa;

Käsittää Saaren ratsuvelvollisen säterin sekä sen kanssa yhdysviljelyksessä olevat Kankaisten ja Miekon ulkotilat. Saaren kartano kuului alkujaan Mustialan kuninkaan kartanoon ja oli v:sta 1563 Joensuun Horneilla, jotka kuitenkin menettivät sen Kaarle Herttuan ja Sigismundin välisten riitojen aikana. Tila annettiin 1612 rälssimies Martti Jaakonpojalle, jolta se siirtyi hänen vaimonsa jälkimmäiselle miehelle skotlantilaissukuiselle Frans Johnstonelle. Myöhemmin 1600-luvulla tila oli uudelleen Horneilla. Sen jälkeen mainitaan omistajina sekä Lauritsa Creutz vanhempi että nuorempi ja Pistolhjelm suku, jolta tila naimisen kautta periytyi Kuhlman suvulle ja tältä Borgström ja Lepsen suvuille, sekä viimemainitulta 1900 vuosisadan puolivälissä de la Chapelle suvulle, jonka hallussa se oli v:een 1930. Omistajat v:sta 1930 insinööri Erik v. Frenckell ja puolisonsa fil. maisteri Ester (o.s. Lindberg).

Vuoden 1900 kesällä kartanon mailla tehtiin ihmeellinen löytö. Maantien varrella hiekkaa kaivettaessa törmättiin ihmisten sääriluihin ja pääkalloihin. Yhdessä näistä kalloista voitiin havaita selkeä kuulan tekemä reikä. Osuttuaan päähän oli kuula tunkeutunut oikean puoleisesta ohimosta sisään ja tullut sitten vasemmasta ohimosta ulos. Samalla se oli repäissyt luusta siruja ja laikkoja ulostuloaukon kohdalla. Kyse oli ollut ilmeisesti hieman vanhemmasta aseesta, sillä reiän suuruus viittaasi suurempaan kaliperiin kuin mitä 1900-luvun alun  aseissa oli. Pitäjäläiset muistelivat löydön jälkeen, että samoilta seuduilta olisi aiemminkin kaivettu esiin ihmisten luita.

Vaikka en onnistunut vanhoista sanomalehdistä kaivamaan enempää tietoa tästä tapauksesta, voisi kyseisten jäänteiden olettaa olevan esimerkiksi Suomen Sodan ajoilta. Toinen mahdollisuus on Isoviha, jonka kuluessa useat suomalaispitäjät kokivat kovia.

Oheinen kuva on otettu Saaren kansanpuiston uimarannalta kartanoon päin.

Kuormurin historia

Henkilöhistorian lisäksi on itseäni alkanut viime vuosina kiehtoa yhä enemmän esineiden menneisyys. Mihin tiettyä tavaraa tarvittiin, kuka sen perheelle hankki, mitä se maksoi, mistä se ostettiin, miten saatiin ylipäätänsä maksettua, missä ja miten sitä käytettiin sekä lopuksi se kaikista mielenkiintoisin asia; miksi kyseinen esine tai laite hävitettiin, unohdettiin, rikottiiin tai hukattiin.

Esimerkkinä voisi olla tämä kotipitäjän metsässä makaava kuormurin ohjaamo. Chevrolet-merkkinen auto on varmasti kustantanut aikaan ihan merkittävän summan, mutta nyt siitä on jäljellä vain kasa ruosteista metallia ja muutama muovin palanen. Kuka tietäisi ensimmäisen ja viimeisen kuskin nimen, kuormurin reitin ja mitä sillä aikanaan kuljetettiin.

Autoharrastajat auttanevat tunnistamaan tarkemman vuosimallin - lisää kuvia täällä!