Kraappalan vaivaistalo

1860-luvun katovuodet jättivät Hämeen Härkätien varrelle Marttilaan raskaita muistoja. Koska Härkätie oli yksi valtakunnan pääväylistä, täyttyi se päivä päivältä suuremmista kerjäläisjoukoista. Paikalliset muistelivat 1900-luvun alussa, että jos emäntä talosta vain tunnin verrankin istui rukkinsa ääressä, niin kokoontui sillä aikaa kerjäläisiä tupa täyteen. Talojen saunat olivat jatkuvasti lämpiminä ja täynnä kerjäläisiä. Kaikille yritettiin antaa apua niin paljon kuin omistsa köyhistä oloista riitti. Kerjäläiset söivät jopa sioille vietävien perunoiden kuoretkin.

Sen sijaan oman pitäjän köyhiä kohtaan ei Marttilassa aina osattu suhtautua samalla lähimmäisenrakkaudella. Pitäjänkokous oli toki perustanut "waiwaishuoneen" köyhäinhoitoa varten ja erityisen komitean voimin sille oli tehty säännöt. Ne hyväksyttiin syyskuussa 1867, jolloin komitean esimiehenä oli kappalainen Gustaf Grandström.

Pitäjänkokouksen ajatuksena oli ollut pitää omat köyhät omassa pitäjässä työtä tekemässä. Vaivaistaloon oli tätä silmällä pitäen ostettu rohtimia, pellavia, rukki, niinimattoja, karvoja ja muuta asiaan kuuluvaa. Työn tulokset olisi sitten myyty huutokaupalla.

Vaivaisten ruokaan oli määrätty pantavaksi "puoliksi rukiita, puoliksi sammalia, joista tulee soweliasta ja terweellistä rawintoa", kuten komitean pöytäkirjoista selviää.

Vaivaishuoneeksi vuokrattiin Kraappalan talo, jossa oli 10 huonetta. Marraskuussa 1867 muuttivat ensimmäiset asukkaat sisään ja hoitajaksi otettiin jahtivouti Lindberg vaimoineen. Asukkaita, kaikenikäisiä, oli alkuvaiheessa noin 60. Sänkyjen virkaa toimittavat pukkien päälle nostetut levyt, joille oli levitelty hieman olkia. Ainoat petivaatteet olivat vaivaisten ja sairaiden mukanaan tuomat, osin likaiset rievut. Lindberg ja hänen vaimonsa olivat täysin kokemattomia toimeensa. Huoneet olivat jatkuvasti likaisia ja kirjavanaan syöpäläisiä.

Erityisen pahasti ontui ruokailun järjestely. Pitäjäläisten yhteneväisten kertomusten mukaan ruokaa oli yksinkertaisesti niin vähän, että ihmisiä kuoli nälkään. Leipää oli aluksi tehty seulomattomista kaurajauhoista ja pavunvarsista. Rukiita oli hieman taikinan siteenä. Näistä leivottu leipä pysyi vain vaivoin koossa.

Velli keitettiin herneenvarsista ja kaurajauhoista. Joka toinen päivä pystyttiin sen mukaan laittamaan muutama perunanpala. Kahden silakan ateria oli suoranainen juhla ja näitä sinttejä hoidokit imeskelivät "kuten kuoleva oljenkortta". Joulun aikaan leipätaikinaan ilmaantui jäkäliä ja mäkisammalta hernevarsien kera. Rukiinjyviä oli taas vain siteeksi, vaikka kaikki pitäjän ruotujyvät (kolme kappaa talolta) oli tuotu vaivaishuoneelle. Lisäksi oli ostettu parikymmentä tynnyriä rukiita varalle.

Leipä ei noilla ainesosilla pysynyt koossa, vaan se täytyy vetää uunista ulos luudalla palasina tai murusina. Ulkonäkökin oli tietysti ikävä. Koska sekä leipä että velli sisälsivät jopa kokonaisia tähkiä, turmeli se syöjän sisuskalut pahasti. Monet vaivaiset tai jo ennestään sairaat kärsivät tulehduksista. Sairastuneet vaipuivat vaatimattomien sänkyjensä pohjalle ja heidän vatsansa turposivat luonnottomiksi. Monet saivat ankaria polttoja ja ummetusta, joka johti nopeasti kuolemaan. Sairastuneita ei hoidettu millään tavalla. Lindbergin kerrotaan päinvastoin vedättäneen vettä joesta sairastuneilla vaivaisilla.

Ison reen päälle oli Lindberg laittanut vesiammeen ja reen keulaan hän kiinnitti kymmenkunta köyttä. Näistä vaivaiset vetivät viimeisillä voimillaan vesikuormaa Paimionjoelta Kraappalaan. Jos joku valitti ja hangoitteli vastaan, lyötiin häntä kepillä ja haukuttiin. Sama kohtalo tuli kaikille, jotka uskalsivat arvostella entistä jahtivoutia. Sairaiden kuollessa tuskaisesti lihoivat Lindbergin hevonen ja lehmät hyvin ruokittuina.

Vain kuukausi sen jälkeen, kun Kraappalan vaivaistalo oli avattu, kuolivat ensimmäiset asukit. Siitä lähtien talo oli jokapäiväinen ruumishuone. Jopa neljä ruumista saatettiin toimittaa saman päivän aikana Marttilan kirkkomaalle. Yhden takia ei matkaa kirkolle tosin tehty, vaan vainajat joutuivat odottamaan liiterin seinustalla arkuissaan, kunnes kuolleita oli riittävä määrä.

Arkut oli lyönyt eräs Nyby -niminen mies kokoon höyläämättömistä, maalaamattomista laudoista. Sairaat pyysivät toinen toistaan toimittamaan itsensä arkkuun. Jotkut laitettiin arkkuihinsa niissä ryysyissä, missä sattuivat kuollessaan olemaan. Jos vaivaiset jaksoivat, he yrittivät ajan tapojen mukaan pestä vainajan ennen arkkuun laittoa. Mitään puhtaita vaatteita, joilla vainajia olisi kunnioitettu, ei käytetty koskaan.

Herneenvarsia ja sammalia kuivatettiin kaikissa lähitalojen riihissä. Tämän työn valvonta kuului kappalaiselle, herra Grandströmille ja kirkkoväärti Ristimäelle.

Varsinkin nälkiintyneet pojat yrittivät tuon tuosta karata Kraappalasta lähitaloihin pyytämään oikean leivän palasta. Karkurit saatiin yleensä heti kiinni ja heitä rangaistiin seisottomalla kylmässä putkassa tai antamalla vain puolikkaita (!) annoksia. Tätä vaativat vaivaistalon säännöt. Pienemmmät lapset olivat talossa alasti ja hieman isommilla pojilla oli joku likainen paita päällä. Vanhoilla tai sairailla ei ollut mitään lohtua elämässään, vaan he joutuivat odottamaan viikatemiestä ilman toivoa maanpäällisestä pelastuksesta.

Vihdoin vappupäivänä 1868 saapui Marttilaan köyhien ja sairaiden pelastaja, kirkkoherra Matias Laurillius Naantalista. Kun uusi pappi saapui, lähti Kraappalasta kolmen vaivaisen lähetystö tapaamaan tätä mukanaan laitoksen leipää ja velliä. Maistettuaan näitä ruokia oli kirkkoherra kiivastuneena heittänyt leivän tuolille ja sanonut; "näitä ruokia ei syö siatkaan".

Laurillius käski Lindbergin vaimoineen häipymään heti paikalla talosta. Ruoka muuttui siitä hetkestä alkaen. Herneenvarret, sammaleet ja tähkät ajettiin kasoihin mätänemään ja leipä leivottiin oikeista jauhoista. Myös talon siivousta parannettiin tarmokkaasti.

Melko pian voitiin huomata hoidokkien yleiskunnon paranevan ja kuoleman talosta tuli oikea hyväntekeväisyyslaitos. Se lopetettiin kuitenkin jo seuraavana syksynä, sillä kesän sato oli ollut Marttilassa hyvä.

Nykyajan ihmisen on vaikea arvostella tapahtumia objektiivisesti, mutta Lindbergin johdolla Kraappalassa ei voitu puhua vaivaishoidosta millään tasolla. Kunnan johtomiehiltä näyttäisi puuttuneen inhimillisyyttä ja käytännöllisyyttä, siksi kauan ongelmat jatkuivat. On tosin muistettava, että pitäjän läpi virranneet kerjäläislaumat veivät helposti kunnan voimavarat pois omista hoidokeista. Kraappalassa vallinnut kurjuus oli ehkä eniten kokemattoman ja itsekkään Lindbergin syytä. Kokonaisuutena kunnassa ei ollut läheskään niin suuri kurjuus tai hätä kuin pitäjän ensimmäisessä vaivaistalossa.

Kommentit

Suositut tekstit