Sotamuistoja Salon seudulta

200 vuotta sitten päättynyt "Suomen sota" jätti kansan muistiin lukuisia tarinoita sekä sota- että kotirintamalta. Varsinais-Suomen Salon seutu jäi melko lailla ulkopuolelle suoranaisista sotatoimista, mutta toki sielläkin nähtiin venäläisiä joukkoja.

Perimätiedon mukaan ensimmäiset venäläisjoukot tulivat seudulle pitkäperjantaina. Matkallaan Helsingistä päin sotaväki kulki Kiskon ja Muurlan halki laskeutuen ns. Tupurin mäkeä alaspäin. Vihollisten tulo aiheutti pakokauhua paikallisessa asujaimistossa. Miehet pakenivat, naiset ja lapset piiloutuivat itkien ja rukoillen. Rahat ja arvotavarat kätkettiin pahimman varalta. Rohkeimmat tosin ottivat aseen käsiinsä uhaten käydä vihollista vastaan.

Samaan aikaan oli Marttilan pitäjässä eräs torppa syttynyt tuleen. Tieto tästä kulki nopeasti ja yleisesti luultiin ryssien nyt polttavan seutukunnan. Tosiasiassa venäläiset eivät syyllistyneet väkivallantekoihin, sillä joukkojen kuri oli kova. Ilkivallasta ja laittomuuksista rangaistiin ankarasti. Vihollisjoukot kärsivät kovasta puutteesta ja nälästä. Erityisesti tämä koski sotatoimien alkuvaihetta, kun huoltojoukot eivät vielä olleet ehtineet kunnoolla mukaan. Venäläisten kerrotaan pyytäneen paikallisilta suolaa ja taikinaa.

Närvelän kylässä, pari kilometriä Salon kauppalasta oli eräs venäläinen tullut varastamaan perunoita Langin torpasta. Torpparin vaimo oli paikalla ja onnistui kirveellä uhkaamalla karkottamaan voron. Muu torpan väki oli sotajoukon lähetessä paennut erääseen kalliononkaloon, ns. Ilmusvuoren luhtiin. Siellä he piileskelivät jonkin aikaa susien ahdistamina.

Ainoa suurempi taistelu lähistöllä oli Perttelin Haalin kartanon kahakka. Venäläisten joukkojen kerrottiin olleen matkalla joko Hämeenlinnasta Saloon päin tai sitten juuri päinvastaiseen suuntaan. Eräs kiikalalainen Moberg -niminen mies olisi tuohon aikaan, sodan loppupuolella, surmannut kaksi kasakkaa Rekijoen ja Hirvelän kylien välisellä nummella. Tämän teon halusivat muut kasakat kostaa, mutta Moberg heittäytyi maahan teeskennellen kuollutta. Yksi kasakoista ratsasti Mobergin yli, mutta mies jäi henkiin ja pääsi lopulta pakoon.

Tämän jälkeen toistasataa Kiikalan miestä kokoontui seipäillä ja viikatteilla varustautuneina vastaanottamaan venäläisiä. Miehet joutuivat perääntymään, sillä viholliset olivat sotilaallisesti ylivoimaisia. Perttelissä, Haalin sillalla tapahtui joukkojen toinen kohtaaminen. Tässä taistelussa kaatui miehiä molemmin puolin rintamaa ja venäläisiä kerrotaan heitetyn sillalta alas.

Taistelusta kiivastunut venäläisten päällikkö uhkasi viimein polttaa Haalin kartanon ja vielä koko Rekijoen kylänkin. Kartanonisännälle tuli nyt kiire. Hän riensi venäläisten luo ja sai aikaan kuuden tunnin tulitauon. Tämän ajan hän käytti ajamalla hevosella Turkuun anomaan armoa Venäjän armeijan ylipäälliköltä, kreivi Friedrich Wilhelm von Buxhoevdenilta. Isännän sanotaan rientäneen niin hurjaa vauhtia, että toinen hänen hevosistaan kuoli matkalla liikarasitukseen.

Tämä kaikki kannatti, sillä von Buxhoevden suostui armonanomukseen. Hän lähetti oman kuriirinsa viemään viestiä joukoille ja näin estettiin välikohtauksen laajeneminen. Haalin kartanon omisti vuodet 180-1814 kamreeri Kaarle Benjamin Fabrell, jonka jälkeen se jäi kapteenin leski Albertina Baerille vuoteen 1835.

Hieman vähemmän vauhdikkaita muistoja jätti eräs Hämmäisten mailla asunut sotilas. Mies oli palveluksessa Hämeenlinnassa ja hänen äitinsä lähti tapaamaan poikaansa jalkaisin. Päästyään perille varuskunnan vahtisotilas kysyi äidiltä pojan sotilasarvoa, jotta olisi voinut auttaa tätä löytämään oikean miehen. Äiti ei ollut tiennyt, oliko poika kenraali vai korpraali, mutta joku "raali" kuitenkin. Näiden tuntomerkkien avulla eräs korpraali sai vieraan äidistään.

Lukkarinmäellä Salon kauppalan vierellä taasen asui eräs leskivaimo, joka oli ihastunut tiettyyn venäläissotilaaseen. Eräs räätäli Petrel (jota ei kylläkään löydy alueen rippikirjoista), löysi jostain venäjänkielisen paperilappusen lähettäen sen leskelle mukan rakkauskirjeenä. Lesken sulhasenhakureissu Turkuun päättyi luonnollisesti suureen pettymykseen.

Eniten näitä 200 vuoden takaisin sotamuistoja on jälkipolville välittänyt kirkonvartija Blomberg, joka oli syntynyt pertteliläisen rakuunan poikana 1773. Blomberg oli hyvin tiedonhaluinen mies ja opiskeli omatoimisesti kirjoitustaidon. Hänen tyttärensä oli elossa 1900-luvun alussa välittäen isänsä kertomia juttuja jälkipolville.

Kuva osa Johan August Malmströmin piirustuksesta J.L. Runebergin teokseen "Fänrik Ståls sägner", Helsingfors 1883