Johan Mårten Strömmer syntyi Pielisjärvellä 1772. Hänen vanhempansa olivat Kuhmon kappalainen Jakob S. ja vaimonsa Sofia Stenius, jotka pian pojan syntymän jälkeen muuttivat Kuhmoon. Johan Mårten opiskeli Oulun triviaalikoulussa ja tuli ylioppilaaksi Turussa 1793. Hänet vihittiin papiksi 1801 ja samalla hänestä tehtiin armovuodensaarnaaja Juuan pitäjään. Sieltä hän siirtyi Pielisjärven kirkkoherran apulaiseksi jo samana vuonna. Vuoden 1814 hän oli armovuodensaarnaajana Liperissä, kunnes palasi hetkeksi Pielijärvelle, tällä kertaa kappalaisen virkaan. Sieltä hän muutti 1816 nykyiseen Jyväskylään, jossa hän oli kappalaisena kuolemaansa saakka 1839. Johan Mårten Strömmerin puolisoksi tuli 1805 Magdalena Kristina Backman. Perheessä oli ainakin kaksi aikuiseksi elänyttä tytärtä.Strömmeriä kuvattiin aikalaisten toimesta rakastetuksi papiksi ja taitavaksi lääkäriksi, vaikka hän ei muutoin ollut mikään merkkihenkilö. Matkoillaan Pielisjärven ja Liperin erämaissa hän joutui välillä seikkailuihin, jotka hänen tuttavansa merkitsi muistiin suurin piirtein seuraavaan tapaan;
Vuoden 1808 sodan aikaan Strömmer oli varapastorina Pielisjärvellä. Eräänä kauniina kesäaamuna hän sai kutsun lähteä sairaan seurakuntalaisen luo, joka halusi lopun lähestyessä lohdutusta sielulleen. Strömmer lähti matkaan veneellä sillä aamu oli hyvin selkeä. Yht'äkkiä nousi ankara sumu ja näkyvyys tippui olemattomaksi. Varapastori oli jo puolimatkassa Pielisjärven poikki ja ympäriltä, sumun keskeltä alkoi kuulumaan airojen ja sitten ihmisten ääniä. Sanoista ei saanut selvää, mutta lopulta Strömmeriä ympäröi parikymmentä venettä. Veneet olivat täynnä kirvein, viikattein, nuijin, kiväärein ja puukoin aseistautuneita miehiä.
Strömmer kysyi hämmästyneenä matkalaisten määränpäätä. Miehet totesivat olevansa menossa "venäläisiä pieksämään". Varapastori käski miehiä lopettamaan hullutuksensa ja palaamaan hoitamaan maitaan sekä jättämään sodan hallitukselle. Tämä sai miesjoukon kimpaantumaan, sillä he luulivat Strömmerin puolustavan venäläisiä. Nyt varapastoria vaadittiin seuraamaan joukkoa kohti taistelua.
Strömmerin ei auttanut vastustella, vaan sotaisat talonpojat veivät hänet mukanaan. Järven ylitettyään miehet jatkoivat koko päivän kestäneellä marssilla ja vasta illalla Strömmerin onnistui paeta heiltä. Varapastori oli koko ajan ollut pahoillaan siitä, että sairas ihminen oli jäänyt miesten tempauksen takia pappia vaille.
Muutamien päivien päästä saatiin tieto, että em. miesjoukko oli, matkan varrella lisää sotureita värvättyään, kohdannut venäläiset. Suomalaiset olivat voittaneet taistelun ja vieneet venäläisten ison tavarakuormaston. Tässä vaiheessa sotajoukon päälliköksi oli tullut Strömmerin entinen renki, Tiainen. Tämä oli kyllästynyt talon töihin ja liittynyt sissijoukkoon kohoten heidän johtajakseen.
Viikon päästä em. uutisista oli Strömmerin nato istunut hoitamassa sisarensa ja lankonsa lapsia, kun ovesta oli astunut partasuinen mies venäläisen upseerin puvussa. Upseeri oli vaatinut kahvia. Mamselli oli hieman hämmentyneenä valitellut kahvin puutetta ja udellut venäläisten joukkojen määrää. Upseeri sanoi tulevansa yksin.
Samassa papin rouva tuli taloon säikähtäen kovasti odottamatonta vierasta, joka seisoi hattu päässä huutaen kahvia. Rouva laittoi pannun heti tulelle tehden kahvista mahdollisimman väkevää. Kun tätä sitten tarjottiin vieraalle, oli upseeri kironnut ja huutanut suomen sekä venäjän sekoitusta. Upseeri ei halunnut mitään litkua, vaan vellin tapaista kahvia. Saatuaan sitten poroja enemmän ja maistettuaan niitä, oli upseeri katsellut vapisevia naisia kysyen "ettekö enää minua tunne?"
"No sinä ilviö kuin meitä niin säikytit!" vastasi rouva, sillä sisarusten tarkemmin katsellessa upseeria, huomasivat hänen olevankin sissipäällikkö Tiaisen. Venäläisupseerin puvun tämä oli ottanut joltain kaatuneelta viholliselta. Nyt Tiainen oli matkalla kotiinsa.
Sissipäällikkö ei viihtynyt kauaa kotonaan, sillä hän värväytyi nopeasti Suomen armeijaan ja oli sen mukana aina antautumiseen saakka 1809. Sodan jälkeen Tiainen kulkeutui aina Ruotsin Mariefredin kaupunkiin, missä hän työskenteli palovartijana. Hän odotti yleistä armahdusta palatakseensa Pielisjärvelle. Venäläiset pelkäsivät Tiaista paljon ja hänen päästään oli luvattu merkittävä palkkio.
Kerran kotona vielä ollessaan olivat venäläiset saada tilaisuuden hänen vangitsemikseen. Tiainen istui eräässä torpassa suomalainen kapteeni Nilssonin kanssa. Miehet onneksi huomasivat lähestyvän kasakkajoukon ja Nilsson sanoi Tiaiselle "me emme pääse pakoon - minä annan itseni vangiksi vapaaehtoisesti, sillä upseereita venäläiset kohtelevat hyvin. Mutta sinua he varsinaisesti hakevat".
Tiainen riensi nyt uunin luo ja viskasi päälleen hiiliä, roskia ja tuhkaa. Kasakkaupseeri astui tupaan ja Nilsson antautui vangiksi. Pöydällä lojui päivällinen, minkä miehet olivat jo aloittaneet. Nilsson tarjosi kohteliaasti aterian jäämiä kasakalle, joka ei jäänyt odottamaan toista kutsua. Nyt takahuoneesta tuli tupaan likainen ja nokinen mies, joka alkoi tarjoamaan nuuskaa talonväelle ja molemmille upseereille. Venäläinen ei nuuskaa halunnut ja Nilsson oli olevinaan vihainen mokomalle nokinenälle, joka tunkeutuu ihmisten koteihin. Hän ajoi miehen samantien ulos talosta potkaisten tätä jäähyväisiksi.
Pihalla Tiainen yritti tarjota nuuskaansa kasakkasotilaille, mutta nämä eivät olleet likaisesta kulkurista kiinnostuneita. Torpan sisällä jo hieman humaltunut kasakkaupseeri kysyi Nilssonilta, oliko tämä nähnyt kirottua Tiaista.
Nilsson vastasi rohkeasti "olen kyllä, ja tekin näitte hänen äsken. Se oli hän joka teille tarjosi nuuskaa ja jonka minä ajoin ulos sen tähden että hän oli niin hirveän likainen".
Asian tajuttuaan venäläinen istui vähän aikaa tuijottaen pihalle ikkunasta. Pian hän jo juoksi ulos käskien kasakat Tiaista hakemaan.
Tällä välin Tiainen oli koonnut kylässä olleita miehiään ja hyökkäsi näiden kera takaa-ajajien kimppuun ottaen useita vankeja. Kasakkaupseeri joutui perääntymään kymmenen miehensä kanssa. Mukaan hän otti kapteeni Nilssonin. Oikopolkuja kulkeneet Tiaisen sissit ehtivät kasakkajoukon eteen ja saivat pelastettua Nilssonin näiltä.
Kun keisari Aleksanteri I kierteli 1810-luvun lopulla Suomea, halusi hän ehdottomasti nähdä tämän Tiaisen. Kun kohtaaminen tapahtui, kohteli keisari häntä hyvin ystävällisesti antaen tarjota tälle viiniä. Keisari ihmetteli sitä, miten niin pieni ja hoikka mies kuin Tiainen saattoi olla niin vaarallinen vihollisilleen.
Tapaamisen jälkeen sai Tiainen pienen, vuotuisen eläkkeen loppuiäkseen ja hänen tyttärensä lisäksi muutamia satoja ruplia morsiuslahjoikseen.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti