Turhamainen säveltäjä

Säveltäjä Offenbach matkasi kerran Reiniä pitkin jokilaivalla. Samalla höyryaluksella oli matkassa myös Rassaun herttua, mutta tästä matkalaisesta oli säveltäjämme täysin tietämätön.

Kun alus pääsi määränpäähänsä, oli sitä laiturilla vastassa suuri väkijoukko. Se tervehti laivaa eläköönhuudoilla ja liinoja heiluttamalla. Soittokuntakin oli tuotu paikalle ja se loihti ilmoille marssin eräästä Offenbachin operetista.

Offenbach tunki itsensä reelingin ääreen ja tervehti ihmisjoukkoa sanoen vierustoverilleen "ihanata todellakin on tulla tällä tavalla vastaanotetuksi".

Mutta samassa astui herttuan adjutantti esiin ärjähtäen Offenbachille: "Pois edestä, että hänen Ylhäisyytensä pääsee maihin!"


Musiikillisiin tunnelmiin vie myös tämän viikonlopun kuva-arvoitus: etsi piirroksesta siihen piiloutunut viulisti!

Valekuollut Lassi

Iisalmen maaseurakuntaan kuuluneella Sonkajärvellä, talossa numero viisi, syntyi syyskuun toisena päivänä 1841 poikalapsi. Hän sai vanhemmiltaan, isäntä Lassi Juho Huttuselta ja Anna Revolta nimen Lassi Juho. Lars Juho ja Anna oli vihitty vuoden 1834 lopulla. Isä Lassi oli kotoisin Sonkajärveltä, kun taas Anna oli Svänninmäeltä. Poika Lassi Juho oli perheen kymmenestä lapsesta järjestyksessä neljäs.

Lassi Juho Huttunen löysi puolisokseen itseään yhdeksän vuotta nuoremman Sohvi Kumpulaisen, joka taasen oli Marttisenjärven taloa viisi asuneen Juho K:n ja vaimonsa Riitta Heiskasen tytär. Juho Kumpulainen kuoli 1866 ja Riitta meni uusiin naimisiin Simo Rönkän kanssa. He asuivat samassa talossa, kunnes vävypoika Lassi Juho otti isännyyden joskus 1880- ja 1890-lukujen vaihteessa.

Yksi Lassin ja Sohvin vävyistä oli muuan Heikki Halonen, jonka luo appiukko oli mennyt kyläilemään joskus loppukeväästä 1896. Iltapuhteella, kello yhdentoista aikoihin oli Lassi tuntenut itsensä huonovointiseksi. Hän oli riisunut itsensä alusvaatteisilleen, mutta hetken päästä mennyt tyysten tajuttomaksi. Muu perhe luuli Lassin kuolleen siihen paikkaan.

Niinpä he lähtivät hakemaan pesumiestä vainajan pesemistä varten. Vaimoväki pesumiehen kera veisasi virsiä useita tunteja, kunnes työmies Juho Savolainen epäili vainajan kasvoissa elonmerkkejä. Juho halusi mennä liikuttamaan vainajaa, mutta pesumies ei tähän suostunut. Hän sanoi vanhojen kertoneen, että kuolevata ei saa liikuttaa, sillä muutoin kuolema keskeytyisi.

Juho Savolainen nosti kuitenkin Lassin jalkaa, josta seurasi ihmeellinen asia; kuolleeksi luultu Huttunen tointui ja heräsi täysin eloon. Näin tuli todistetuksi, että vanhan kansan viisaus piti paikkansa. Ellei Savolainen olisi ollut tottelematon ja uskonut pesumiehen kieltoa, olisi Huttunen saatettu haudata elävältä. Jälkeenpäin Lassi kertoi kuulleensa kaikki toimet, mutta ei pystynyt itse tekemään mitään ennen kuin Savolainen kosketti hänen jalkaansa.

Puhelintoimintaa kolmella vuosisadalla

Joulukuun kuudentena päivänä 1897 raportoitiin Uusi Aura -lehdelle Marttilan pitäjästä seuraavaa;

"Jopa Marttilassakin jotain kuuluu, hymähtelee kai monikin nähdessään tämän kirjeen. Ehkäpä sieltä kuuluukin jotain uutta ja erinomaista, kun kerran kuuluu. Niin hyvät lukijat, uutta ja Marttilan kehittymiseen nähden erinomaista täältä kuuluukin. Näin päivinä on, näet, saatu Marttilan kaukopuhelinverkko (telefooniverkko) valmiiksi ja nyt ovat marttilalaiset lähemmässä yhteydessä "ison maailman" kanssa.

Eikö ole jotain uutta?

Osallisia tähän verkkoon ei tosin vielä ole monta, vaan kipinästä tuli syttyy. Alkunsa se saa Kosken kappelista, jossa keskusasema on Tuimalan kylässä. Toinen keskusasema on Marttilan apteekissa ja kolmas Euran kappelin (myöh. Tarvasjoen) Euran kylässä.

Haaralinjoja keskusasemiin tulee kaikkiaan 14, joista Kosken kappelin keskukseen kuusi, Marttilaan viisi ja loput Euralle.

Vaikka Marttilan kaukopuhelinverkko on vasta eilispäivän ilmiö, on se saanut jo kestää vastuksia. Lukuun ottamatta niitä pienempiä vastuksia, joita perustustöissä ilmaantui, tekivät viimeiset myrskyt tuntuvia vaurioita. Mitä muutoin tähän laitokseen tulee, luulen että kaikki sen osakkaat ovat siihen varsin tyytyväisiä ja toivonkin, että tämä saisi vireämmän yhteistoiminnan pitäjäläisten kesken aikaan."


Yhteistoiminnan jatko olisi toisen tekstin paikka, mutta mainittu puhelinyhtiö elää ja voi edelleen hyvin. Monen muun suomalaisen, lähinnä asiakkaidensa omistuksessa pysyneiden puhelinyhtiöiden tavoin, on se ollut olemassa jo kolmella eri vuosisadalla.

Marttilan Telefooniosakeyhtiön varsinainen perustamiskokous pidettiin 8.12.1897 eli vain kaksi päivää sen jälkeen, kun em. lukijakirje oli lehdessä ilmestynyt. Kokouksessa olivat paikalla tuomari Edvard Edlund, kruununnimismies Edvard Sjöman, maatilanhaltija Johannes Nyberg, tilalliset Magnus Grönfors, Oskar Puras, Juho Laurinen Ylitalo, Mikko Wanhatalo ja Heikki Ali-Liipola sekä Kauppaliike C. G. Penttisen puolesta Edvard Penttinen. Kaikki muut olivat tulleet henkilökohtaisesti paikalle, paitsi Yliliipola, jota edusti hänen poikansa, puutarhuri Onni Liipola.

Kokouspaikkana oli Talon tila Hirvaksen kylässä ja lopputuloksena oli pöytäkirja, jonka mukaan perustettavan yhtiön "tarkoituksena on rakentaa ja ylläpitää telefooni verkkoa Turun kaupungin ja Kosken kappelin välillä läpi Euran kappelin ja Marttilan kunnan". Mielenkiintoa herättää erityisesti tapa, jolla päätettiin kerätä maksuja ulkopuolisilta puhelimenkäyttäjiltä;

"Kullakin telefoonin tilaajalla pitää olla lukulla varustettu säästölaatikko, johonka kootaan maksut puhumisesta niiltä henkilöiltä, joilla ei ole osaa telefooniin eikä muutenkaan oikeutta sen käyttämiseen. Maksu puhumisesta on kaikilta, joilla ei ole itsellä telefoonia kymmenen penniä, kuin puhutaan yhtiön piirissä; ulkopuolella sitä kaksikymmentäviisi penniä kultakin eri kerralta, mikä maksu on heti suoritettava ja säilytettävä säästölaatikossa".

Puhelinverkko ei toiminnan ensimmäisten vuosikymmenien aikana juuri muuttunut, jonka voi todeta kuvan piirroksista. Ne kuvaavat tilannetta Marttilan Telefooniyhtiön osalta perustamisen aikaan 1897 sekä yleisemmin Turun aluetta 27 vuotta myöhemmin.

Kekseliäs puhelinasentaja

Vaikka suomalainen puhelintoiminta alkoi jo 1880-luvulla, kesti vuosikymmeniä ennen kuin kuka tahansa saattoi käyttää tätä tiedonkulkua merkittävästi parantanutta laitetta. Joskus 1900-luvun alussa oli tyypillistä, että puhelimen omisti maaseutupitäjässä lähinnä kirkkoherra, nimismies, kauppias ja muutama suuremman maatilan omistaja tai säätyläinen.

Osin tämän takia ei ollut ihme, että seuraava tapaus sai julkisuutta kesällä 1909 ainakin pääkaupunkiseudulla. Kävi nimittäin niin, että eräs Sörnäisten vankilassa tuomiotaan istunut vanki löysi laitoksen pihalla olleesta roskaläjästä vanhan, rikkinäisen puhelimen. Tuomitulla välähti heti, että tästä satunnaisesta löydöstä saattaisi olla hyötyä.

Teknisesti lahjakkaana miehenä vanki korjasi tuota pikaa koneen ja sai sen myös toimimaan. Seuraava ongelma oli saada puhelinkone yhteyteen ulkomaailman kanssa. Mies oli onnekas, sillä heti vankilan katon yläpuolella kulki käytössä oleva puhelinlanka. Niinpä vankimme kiipesi katolle muka korjaustyötä tekemään kiinnittäen samalla em. romuläjästä ottamansa metallilangan puhelinjohtoon.

Korjaamansa puhelinkoneen vanki oli piilottanut erään käytävän nurkkaukseen, mihin hän nyt veti johdon muiden näkemättä. Kaiken huipuksi yritteliäs vanki teki oman, pienen puhelinluettelon kopioimalla nimiä jostain vanhasta kataloogista.

Näin hän pystyi lopulta soittelemaan vapaasti kaupungin eri puolille ja ensimmäiseksi hänen kerrottiin jutelleen eräiden palvelustyttöjen kanssa. Eräällä kerralla hän otti jopa yhteyttä oman vankilansa johtajaan puhelimellaan. Nämä soittamiset herättivät vähitellen vankitoverien ja ennen kaikkea vartijoiden huomion. Koko lysti päättyi vartijan yllätettyä vangin, joka oli juuri vilkkaassa keskustelussa erään heilansa kanssa. Tästä lemmenpuhelusta tulikin kekseliään vankimme viimeinen puhelu vankilassa olon aikana.

Maakauppias Johansson

Tammikuussa 1895 kuoli Suomusjärvellä maakauppias Johan Albert Johansson sairastettuaan tätä ennen pitkään. Hän oli syntynyt Ahtialan kylän Siukun talossa vuonna 1848. Suku oli asunut jo vuosikymmeniä Siukulla. Johan Albertin - itseasiassa kastettujen luettelossa pelkkä Albert - sisaruksia olivat Ulrika Matilda, Ida Vilhelmiina ja Erik.

Heistä Ida kuoli aivan pienenä. Ulrika Matilda meni naimisiin Laidikkeen kylän Jusalan l. Jussilan talon isännän, Juho Juseliuksen kanssa. Juhon sukujuurista löytyy yhteyksiä mm. Elias Lönnrotin esivanhempiin. Erik puolestaan nai Karjalohjan Karkalinniemessä syntyneen Eeva Kristinan, jonka perniöläissyntyinen isä Karl Karlsson oli tullut tämän yksinäistalon isännäksi 1830-luvulla.

Johan Albertin sydämen vei 1870-luvun alussa Teijon tehtaalla syntynyt Maria Josefa Ljungqvist, mylläri Johan Adolf Ljungdelllin ja Josefa Matsdotterin tytär. Maria Josefa oli ennen Suomusjärvelle tuloaan asunut Saloon tuolloin kuuluneella Kirjakkalan ruukilla, jossa hänen isänsä harjoitti em. ammattia.

Johan Albert ja Maria Josefa asuivat Siukulla, jossa heille syntyivät lapset Johan Edvard, Jenny Maria Matilda ja Aksel Albert. Näistä tytär Jenny menehtyi lapsena. Isä Johan Albert oli jo hyvin nuorena miehenä ryhtynyt maakauppiaaksi ja vähitellen hänen onnistui tarmokkaana miehenä kasvattaa liiketoimintansa seudun laajimmaksi yritykseksi alallaan. Pienenä osoituksena tästä oli se, että hän panetti vuonna 1886 sanomalehteen ilmoituksen avoimesta työpaikasta otsikolla "Palwelukseen halutaan". Siinä patronyymistään sukunimen muodostanut J. A. Johansson halusi palkata "siiwon nuorukaisen, joka myöskin on harjoittanut räätälin ammattia sekä taitaa kirjoittaa ja luvunlaskentaa". Tämä nuorukainen saisi Johanssonilta "edullisen paikan".

Maakauppias Johanssonia arvostettiin muutenkin paikkakunnalla ja niinpä mm. lakisääteisiä maakäräjiä istuttiin Ahtialan Siukun talossa vielä hänen kuolemansa jälkeenkin. Tosin nämä käräjien pitopaikat olivat hyvin vanhaa perua ja pikemminkin paikka- kuin isäntäsidonnaisia.


Maakauppiaita alkoi tulla vuoden 1859 jälkeen, sillä tuolloin kauppojen perustaminen maaseudulle sallittiin. Siihen saakka maaseutuväestön oli pitänyt tehdä ostoksensa markkinoilla tai harvalukuisilla kaupunkimatkoillaan. Nyt valtiovallan tarkoituksena oli helpottaa maalaisten elämää ja ehkä myös parantaa heidän mahdollisuuksiaan saada omia tuotteitaan myyntiin. Aluksi kauppa toimi vaihtoperiaatteella eli asiakas halusi vaikkapa kilon suolaa ja lupasi tuoda vastapalveluna muutaman riekon metsästysreissultaan. Vähitellen rahatalous tuli kuitenkin hallitsevaksi.

Itseasiassa maaseudulla oli jo kauan ennen vuotta 1859 ollut maakauppiaita, sillä esimerkiksi Jaakko Ilkan sanotaan olleen rikkaan maakauppiaan ratsutilansa lisäksi.

Sukunsa viimeinen, Eric Babo von Rohr

Suomen ritarihuoneeseen vuonna 1818 introdusoitu aatelissuku nro 65, von Rohr, sai alkunsa 1484 syntyneestä Hans von Rohrista. Hans oli Freienstienin, Meyenburgin, Neuhausen, Dremnitzin ja Leddin lääninherra nykyisen Saksan alueella. Itseasiassa von Rohrit mainitaan ensimmäisen kerran jo 1191, mutta tämän keskiaikaisen suvun yhteyttä Hansista alkavaan ruotsalaiseen haaraan ei ole pystytty osoittamaan. Hans von Rohrin vaimoksi tuli 1545 Lovisa Eleonora von Arnim, jonka syntymävuodeksi on joissain lähteissä sanottu 1494. Tämä ei luultavasti pidä paikkaansa, sillä perheen lapsista Georg syntyi vasta 1550.

Lovisa Eleonora kuoli 1565 ja Hans von Rohr neljä vuotta myöhemmin. Edellä mainittu Georg von Rohr oli naimisissa kahdesti, ensin Ludovica Chemnitzin ja sitten Margareta von Fleetenin kanssa. Georg kuoli 1632 Siuntion Suitian kartanossa. Hänen poikansa Joakim Georg Fredrik von Rohr jatkoi sukua Suomessa. Joakimin pojanpojan poika oli Fredrik Gustaf von Rohr, joka syntyi Porvoossa 1740 ja kuoli ampumahaavoihin Anjalan taistelussa 1790. Hän oli kahdesti naimisissa, ensin vuonna 1772 kuolleena Hedvig Elisabetin Ekmanin kanssa naiden sitten Ebba Maria Möllersvärdin, joka oli kotoisin Mäntsälän kartanosta.

Fredrik Gustafilla ja Ebba Marialla oli vain yksi lapsi, toukokuun 17. päivänä 1783 syntynyt Eric Babo. Tämän Suomen oloissa harvinaisen etunimen saaneen miehen elämä oli hyvin sotilaallinen. Hänestä tuli kadetti jo 1794 ja vänrikki henkirakuunarykmentissä 1800. Nelisen vuotta myöhemmin hänestä tuli luutnantti Adlercreutzin kevyeen jalkaväkirykmenttiin. Suomen sodassa 1808-1809 hän oli Adlercreutzin adjutanttina, mutta joutui Tampereen tienoilla sotavangiksi. Hänet vietiin Volgan varrella sijainneeseen Kostroman kaupunkiin.

Kun rauha oli saatu aikaan, pääsi von Rohr palaamaan Suomeen. Hän jatkoi matkaansa Ruotsin armeijaan palvellen mm. Ranskaa vastaan käydyissä sodissa vuosina 1813 ja 1814. Otettuaan eron armeijasta asettui Eric Babo von Rohr asumaan Porvooseen, syntymäkartanoonsa Hommanäsiin. Siellä hän myös kuoli helmikuussa 1854. Hänen mukaan sammui Suomessa tämä aatelissuku ja niinpä perheen vaakuna kaiverrettiin hautaristiin.

Äitinsä Ebba Maria Möllersvärdin kautta Eric Babolla oli lukuisia yhteyksiä suomalaisiin aatelis- ja säätyläissukuihin. Taustalla häämöttävät mm. von Wellingkit, Nassokinit, Juustenit ja Gyllenhjertat. Löydät Eric Babon esimerkiksi kotisivujeni linkeistä Juusten ja Wellingk. Jälkimmäisen tauluston olen tosin päivittänyt viimeksi vuonna 2007, joten se lienee melko puutteellinen.

Veljessurma

Vuoden 1832 alussa kauhistutti nykyisen Pöytyän ja silloisen Karinaisten pitäjäläisiä Suutarlan kylässä sattunut hyvin ikävä tapaus. Peltolan torppari Matti Matinpoika sattui tuolloin törmäämään veljeensä Kustaaseen. Tämä työskenteli jossain lähitalossa renkinä tuohon aikaan.

Syystä tai toisesta oli veljesten välille syttynyt jotain kahinaa ja Kustaa oli lyönyt Mattia oikein olan takaa. Tämä ehkä äkkipikaisuuden puuskassa hutaistu isku oli niin kova, että Matti heitti henkensä puolen tunnin kuluttua siitä.

Kustaa otettiin pian tämän jälkeen kiinni kuulusteluja varten. Maallinen oikeus varmasti huolehti asian jatkotoimista ja Kustaalle langetettiin tuomio. Tuohon aikaan olivat kuolemantuomiotkin vielä mahdollisia, mutta käytännössä ne muunnettiin aina esimerkiksi karkotukseksi Siperiaan.

Sen sijaan kirkollisessa mielessä murha tahi tappo oli aina huomattavasti hankalampi tapaus. Ensinnäkin jälkeen jääville vainajan asianmukainen hautaaminen muodosti eräänlaisen rituaalin, jolla oli merkitystä sekä eläville että kuolleille. Reilut sata vuotta sitten kirkkolaki määritteli poikkeuksellisella tavoilla kuolleilla kolme erilaista hautaustapaa; hiljaiset, paheelliset ja häpeälliset hautajaiset.

Hiljainen hautaus kohtasi niitä, jotka olivat kuolleet esimerkiksi juopottelun takia tai olivat pikaistuksissaan tehneet itsemurhan. Paheellisen hautauksen saivat äkkipikaisuuden puuskassa toisensa tappaneet, murhatut lapset ja vankeudessa kuolleet. Häpeällisen hautauksen saivat tietoisen itsemurhan tehneet tai teloitetut.

Kansanperinne piti esimerkiksi surmattuja lapsia tai murhatuiksi joutuneita aikuisia ns. sijattomina vainajina. Näitä vainajia ei voitu perinteistä johtuen haudata samalla tavalla kuin muita kuolleita. Niinpä heidän viimeiseksi leposijakseen tuli yleensä kirkkotarhan aidan ulkopuolella oleva, siunaamaton maa. Itse hautauksessa ei toimitettu normaaleita kristillisen uskon mukaisia toimia. Tämä kaikki näkyi Matti Matinpojan tapauksessa siinä, että vaikka murha tapahtui 26. päivä helmikuuta, vainaja haudattiin vasta marraskuun lopulla.

Ennen Peltolan torppariksi tuloaan oli Matti ehtinyt olla renkinä Tarvasjoen Killalan Iisakin talossa sekä Suurilan Mikkolasta. Viimeistään 1829 hän asui vaimonsa Maria Heikintyttären kera Kallelan kylässä. Maria oli Horisten Hakamäen talollisen tytär, kun taas Matin ja Kustaan sukuperää en ole selvitellyt. Lesken tuskaa lisäsi varmasti se, että vain hieman ennen Matin onnetonta kuolemaa oli perheen poika Vilhelmi menehtynyt punatautiin eli veriseen ripuliin. Lohdutusta tähän kaikkeen toi varmastikin avioituminen Heikolan kylässä asuneen renki Juho Matinpojan kanssa marraskuussa 1833.

Isaac Newtonin elämänkerta nyt netissä

Illallisen jälkeen menimme puutarhaan. Sää oli lämmin ja nautiskelimme teetä omenapuun varjossa. Muun keskustelun lomassa Newton kertoi minulle, että hän oli ollut täsmälleen samanlaisessa tilanteessa tehdessään aikaisemmin huomion painovoimasta. Miksi omena tippuu aina pystysuoraan alas, Maan keskipistettä kohti?

The Royal Society on julkaissut sivuillaan vapaasti ladattavaksi William Stukeleyn teoksen "Life of Newton". Yllä oleva pätkä on Helsingin Sanomissa tänään julkaistu vapaa suomennos merkittävimmästä Newtoniin liittyvästä anekdootista. Oheista kuvaa klikkaamalla pääset tutustumaan tähän käsinkirjoitettuun teokseen. Teksti on suhteellisen helppolukuista, joten englantia taitaville avautuu mukava mahdollisuus kurkistaa kolmisen sataa vuotta sitten eläneen neron maineen ansainneen miehen elämään.

Tarmokas Iisalmen kehittäjä tuli Turusta

Iisalmen kauppalan ja myöhemmän kaupungin kehitykseen vaikutti merkittävällä tavalla Turussa 1838 syntynyt lääninagronomi Alfred Wilhelm Sjöström. Erityisesti hän otti asiakseen entisestään parantaa Kuopion läänin hyväksi tunnettua voita. Niinpä hän oli mukana, kun Peltosalmelle avattiin 1875 karjanhoito- ja meijerikoulu.

Iisalmessa hänen merkittävän jälkensä löytyy kauppalan asemakaavasta, jonka hän laati vuonna 1876. Tuolloin voimassa olleesta vuoden 1861 asemakaavasta oli rakennettu vasta noin kymmenesosa. Sjöströmin suunnitelman mukaan Iisalmea laajentuisi lähinnä itään sekä pohjoiseen, paikallisen pappilan maiden suuntaan. Hän ehdotti rakentamista myös Paloistilan maille sekä Luuniemen tyveen.

Edellä mainittu pappila oli tuttu paikka Sjöströmille, sillä hän avioitui 1871 kirkkoherra ja rovasti Laguksen tyttären, Sigridin kanssa. Alfred Wilhelmin ja Sigridin lapsia olivat mm. arkkitehti Einar ja taidemaalari Frans Wilhelm Sjöström. Perhe asettui asumaan lankomies Johan Laguksen naapuriin Peltoniemelle. Sinne Sjöström suunnitteli oman talon ns. vanhan säästöpankin tienoille. Arkkitehtuurista hyvin kiinnostuneen Sjöströmin muita tuotoksia ovat Sandelsin muistomerkki (1885), kansakoulun lisäosa (1886) ja Karvisen kirkko eli ruiskuhuone (1887). Jo omaa taloa ennen oli valmistunut laivalaituri vuonna 1875.

Alfred Sjöströmillä oli useita luottamustoimia, kuten palotoimikunta, Iisalmen Höyrylaiva Oy:n johtokunta, Kaupunkien yleisen palovakuutusyhtiön Iisalmen asiamiehen työ sekä paikallisen oluttehtaan johtokunnan ensimmäinen puheenjohtajuus. Viimeksi mainitussa johtokunnassa istui samaan aikaan myös hänen vävynsä, apteekkari Ignatius.


Alfred Wilhelm Sjöströmin vanhemmat olivat vanginvartija Fredrik Wilhelm S. ja vaimonsa Anna Lovisa Ahlblad. Hän oli perheen seitsemästä lapsesta järjestyksessä kolmas. Fredrik Wilhelm ja Anna Lovisa oli vihitty elokuussa 1834. Tuolloin Fredrik työskenteli kamaripalvelijana, joten työnkuva varmaan muuttui vuosien mittaan seurapiireistä hieman koruttomampiin ympyröihin.

Alfredrin äiti Anna Lovisa oli syntynyt Jokioisten tehtaalla sepänrenki Erik A:n ja Eva Westgöthen esikoisena. Anna Lovisan nuorin sisar syntyi samana vuonna, kun hän itse meni naimisiin. Tuolloin isä Erik oli jo ylennyt ruukkihierarkiassa vasarasepäksi ja seppämestarin lähimmäksi apumieheksi. Anna Lovisa Ahlblad kuoli 78 vuoden iässä syksyllä 1889.

Hän oli tuolloin elänyt leskenä jo noin 40 vuoden ajan, sillä kruununnimismieheksi ehtinyt Fredrik Wilhelm menehtyi jo huhtikuussa 1849 kovaan kuumeeseen. Isä Sjöströmin sukuperää en ole selvittänyt, mutta joka tapauksessa Alfred Wilhelmin suvussa näyttäisi olleen halua itsensä kehittämiseen sekä lisäksi loputonta tarmoa kohdata elämän haasteet.

Apteekkarina Iisalmessa

Gustaf Fredrik Ignatius syntyi Porissa tammikuussa 1844. Jo 19 vuoden iässä hän valmistui farmaseutiksi ja sai saman tien työpaikan Iisalmen maaseurakunnan Bergmanin apteekista. Siellä hän viihtyi vuoteen 1865. Proviisorin tutkinnon Ignatius suoritti 1867 saaden oikeuden perustaa oman apteekin Kotkaan. Kun Bergman kuoli 1873, osti Ignatius tutuksi tulleen liikkeen itselleen.

Iisalmen apteekki sijaitsi Bergmanin rakennuttamassa talossa Ilvolankadun ja Kauppakadun kulmauksessa. Vielä nykyäänkin kulmakunta kantaa nimeä Apteekinmäki. Apteekkitoiminnan lisäksi Ignatius hoiti myös kirjakauppaa, jonka senkin oli Bergman pistänyt alulle. Edelleen hänen johdossaan oli Nilsiän haara-apteekki. Asessorin arvon Gustaf Fredrik Ignatius sai vuonna 1891. Hän muutti Helsinkiin vuonna 1903 ja kuoli siellä 1931.

Ignatius antoi merkittävän panoksen Iisalmen kehittymiselle. Hän oli jäsenenä kauppalan ensimmäisessä terveydenhoitolautakunnassa sekä vaivaishoitokunnan johtokunnassa. Iisalmen kauppalan ohjesääntöä valmisteleva toimikunta sai hänestä innokkaan vetäjän, mutta merkittävin toimi lienee ollut rahatoimikamarin esimies. Hän oli alullepanijana paikallisessa kansakoulussa ja työskenteli sen rahastonhoitajana vuodesta 1877 lähtien. Hän ehti myös kolme vuotta myöhemmin perustetun Iisalmen Säästöpankin johtokunnan ensimmäiseksi puheenjohtajaksi. Vuonna 1878 hän oli ollut puheenjohtajana kokouksessa, jossa Iisalmen Oluttehdas Oy perustettiin. Luonnollisesti hänestä tuli yhtiön osakas ja johtokunnan jäsen.

Ignatiuksen puoliso oli rovasti Laguksen tytär Selma, jonka kanssa hänellä oli kahdeksan lasta. Esikoispoika Väinö seurasi isäänsä Iisalmen apteekkarina. Hän ja myöhemmin hänen perillisensä omistivat Wilhelmsdal-Runnin terveyskylpylätilan 1920- ja 1930-luvuilla.

Kasvitieteilijä Mårten Magnus Brenner

Mårten Magnus Wilhelm Brenner syntyi Helsingissä toukokuussa 1843. Yhdeksän vuoden iässä hän lähti opintielle kaupungin ylempään kansakouluun ja sieltä jo vuoden päästä Porvoon kymnaasiin. Opiskelut jatkuivat Helsingin Yliopistossa syksyllä 1861 ja vajaat kuusi vuotta myöhemmin Magnus -nimeä käyttänyt nuori herra tuli filosofian kandidaatiksi. Vielä saman vuoden puolella oli vuorossa kasvatustieteiden kandidaatin arvo. Ahkera opiskelija promovoitiin lopulta 1869 filosofian maisteriksi.

Samoihin aikoihin eli vuosina 1867-68 oli Magnus Brenner ollut opettajakokelaana Helsingin normaalikoulussa opettaen luonnonhistoriaa ylemmille luokille. Seuraavien vuosien aikana Brenner opetti kasvitiedettä, fysiikka ja geometriaa Helsingin lyseossa sekä alemmassa kansakoulussa.

Jo vuonna 1863 oli Magnus liittynyt "Societas pro Fauna et Flora Fennica" -yhdistyksen jäseneksi ja asialleen omistautuneena miehenä hänestä tuli yhdistyksen sihteeri ja kirjastonhoitaja vuosiksi 1866-1876. Edelleen hän oli 1870-1872 sihteerinä ja 1874-1877 varapuheenjohtajana Helsingin kasvi- ja eläintieteellisessä yhdistyksessä. Vuonna 1869 hän oli lisäksi ollut perustamassa yhdistystä Botaniska bytesföreningen, joka omistautui nimensä mukaisesti taimien vaihtoon. Magnus Brenner teki yhdistyksen ensimmäisen luettelon.

Sukulaistensa tavoin Magnus oli kiinnostunut myös merielämästä ja hän olikin Nylands Jaktklubbenin varakommodori 1876-1877. Brenner ehti olla myös vuosikausia Helsingin Vapaaehtoisen Palokunnan johtotehtävissä kaiken muun lisäksi. Vuosien mittaan Magnus työskenteli niin monen eri yhdistyksen parissa tärkeissä tehtävissä, että hänen tarmoaan voi vain hämmästellä.

Vuodesta 1862 lähtien Magnus Brennerillä riitti aikaa myös kasvitieteellisiin tutkimusmatkoihin, jotka hän aloitti Ahvenanmaalta. Hän kävi mm. Pohjois-Pohjanmaalla, Venäjän Lapissa, eteläisessä Espanjassa, Ruotsissa, Norjassa, Tanskassa, Saksassa, Sveitsissä, Pohjois-Italiassa ja Ranskassa. Samoin hän ehti mukaan A. E. Nordenskiöldin matkalle Jenisei-joelle Pohjois-Siperiassa. Matkojensa aikana Brenner keräsi erittäin merkittävän kasvikokoelman, josta tosin osa on hävinnyt ajan mittaan.

Magnus Brennerin kynästä lähti myös merkittävä määrä kirjallisuutta. Näistä mainittakoon teokset "Floristisk handbok för läröverken i Finland", "Bidrag till kännedom of Lichenologin i Finland 1673-1896" ja "Några kommentarier till Östsvenska Taraxaca af Hugo Dahlstedt i K. Svenska Vet. Akademies i Stockholm Arkiv för Botanik". Hän kirjoitti myös lukuisia artikkeleita erilaisiin oman alansa tai pitäisikö pikemminkin todeta omien alojensa julkaisuihin. Siksi monessa hän ehti olla mukana.


Magnus Brenner asui vaimonsa Emmy Sofia Lindströmin ja lastensa kanssa Helsingissä, Unioninkatu viidessä. Vuodesta 1908 lähtien he kuitenkin muuttivat Inkooseen, minne Brenner oli ehtinyt rakentaa huvilan. Magnuksen ja Emmyn lapsia olivat isänsä jälkiä elämässään seurannut Magnus Widar, lapsena kuolleet Yngve Elias ja Halfdan Mathias sekä Thord Johannes, Alf Martin ja Carl Ola Brenner.

Kuvassa on Mårten Magnus Wilhelm Brennerin syntymäkoti Unioninkadulla.

Viktor Julius Brenner

Lähinnä Kirkkonummella ja Espoossa vaikuttaneeseen Brenner -sivistyneistösukuun kuulunut Viktor Julius Brenner syntyi Kirkkonummen Vårnäsin kartanossa 18.1.1845. Hänen vanhempansa Anders Oskar Napoleon Brenner ja Maria Charlotta Wessell.

Vuodesta 1864 lähtien Viktor Julius työskenteli notaarina Helsingin postikonttorilla, kunnes 1873 hän sai ylennyksen nuoremmaksi kirjanpitäjäksi ja 1876 nuoremmaksi ekspeditööriksi. Koko mainitun ajan hän palveli samassa toimipisteessä.

Viktor Julius Brenner kuoli vain 41 vuoden ikäisenä elokuussa 1886. Hänen kerrotaan olleen luonteeltaan hiljaisen, hyväntahtoisen ja humaanin. Näin totesivat kaikki Viktor Juliuksen työtoverit.

Kaipaamaan jäivät isoveli, tullitarkastaja Oskar Benedikt sekä nuorempi veli, kauppias Axel Rudolf. Perheen muut lapset Maria Charlotta, Axel Magnus ja Karl Arthur Konrad olivat kaikki kuolleet jo lapsena. Lisäksi Anders Oskar Napoleonin ja Maria Charlottan esikoispoika oli menehtynyt heti synnyttyään.

Viktor Julius ei ollut koskaan naimisissa eikä hänellä ollut jälkeläisiä. Hänen veljensäkin olivat poikamiehiä ja Brennereitten tämä sukuhaara sammui näihin kolmeen poikaan.

Arkeologisia yleisökaivauksia Kiskossa

Tervehdys Kiikalasta!

Salon seudun Kivikauden arkeologinen yleisökaivaus siirtyy Kiskoon ensi kesänä.

Viime kesän kaivaus Kiikalassa täytti odotukset. Yleisöä oli kaivamassa optimimäärä, yleisöä oli katsomassa mukavasti. Niin ja se kivikausikin löydettiin.

Kaivauksen julkisuudessa pitämisessäkin onnistuttiin sekä lisäksi on blogi, joka toimii vielä ja täydennän sitä jälkeenpäinkin kun laboratoriotulokset ja loppuraportti valmistuvat.

Kiikalan blogin löydät täältä!

Tarmokas Porthen

Marraskuun viimeisenä päivänä 1907 menehtyi Marttilan Loven kylän Knaapin ratsutilan isäntä Matti Porthen äkillisesti. Hän oli syntynyt samassa talossa 50 vuotta aikaisemmin ja ottanut tilan isännyyden vuoden 1887 paikkeilla. Hänen vanhempansa Matti Matinpoika Porthen ja Anna Lisa Hemberg olivat lähettäneet Matin nuorena poikana Jyväskylän seminaariin, mutta opintie ei maistunut hänelle. Näin koulunkäynti jäi kesken ja Matti Porthen päätti jäädä kotipitäjäänsä.

Isä Matin valistuneisuutta osoittaa sekin että hän oli toinen marttilalainen paikallisen paloapuyhdistyksen eli nykyisen Lähivakuutuksen perustamiskomitean jäsenistä Hirvaksen Mikko Erkinpojan kera. Tämä tapahtui heinäkuussa 1868 poika Matin ollessa 11 vuoden ikäinen. Lähivakuutus onkin pitäjän vanhin yritys ja yksi koko maamme vanhimmista.

Äiti Anna Lisa Hemberg oli sen Israel Hembergin tytär, joka aikanaan osti Kosken Tl Tuimalan Isotalon rusthollin kolmanneksen ja hieman myöhemmin Liedon Vanhalinnan ikivanhan tilan. Israel Hembergin neljästä tyttärestä Amanda meni naimisiin erään Gabriel Löyhän kanssa, joka myöhemmin muutti sukunimensä Vanhalinnaksi.

Matti Porthen nuorempi opittiin pian tuntemaan hiljaisena sekä vaatimattomana miehenä, joka saavutti kanssaihmistensä luottamuksen. Hänen eittämättömiä kykyjään hyödynnettiin lukuisissa yksityisissä ja kunnallisissa luottamustoimissa. Hän ehti olla jäsenenä kansakoulun johtokunnassa, säästöpankin hallituksessa, kirkkoraadissa sekä toimia kihlakunnan lautamiehenä ja lainakirjaston hoitajana. Nuorsuomalainen puolue oli lähellä hänen sydäntään ja hänen esimerkkinsä sai monet marttilalaiset tajuamaan laillisuuden merkityksen sortovuosien aika ajoin ankarissa oloissa.

Kun viesti kuolemasta oli levinnyt, piti paikallisen säästöpankin hallinnon puheenjohtaja E. Sjöman muistopuheen hallituksen kokouksessa. Näitä muistosanoja kerrotaan hallituksen jäsenten kuunnelleen seisaaltaan. Matti Porthenin kuolemaa jäi suremaan vaimo Ida Wanhalinna, kuusi lasta sekä erittäin laaja ystäväpiiri.

Ison Knaapin tilan hoitaminen oli vaativaa työtä ja leski Ida päättikin seuraavan vuoden alkusyksystä pistää talon myyntiin. Esimerkiksi Turun Sanomissa julkaistussa ilmoituksessa kerrottiin tilan tulevan kaupattavaksi julkisella, vapaaehtoisella huutokaupalla. Kahteen osaan jaetun Knaapin kokonaisala oli 60 tynnyriä viljelyskelpoista savi- ja multamaata, jonka lisäksi tuli päätilan 100 tynnyrinalan osuus.

Muistelmia Suomen sodasta 1808, osa kaksi

Kosken Tl Jättälän Uudentalon tienoilla eräs Matti -niminen vanhempi mies hakkasi halkoja vihollisten lähetessä. Vaikka kylänväki oli peloissaan, jatkoi Matti hätäilemättä työtään. Kun venäläiset olivat jo aivan kylän vierellä, oli Matti kirves kädessään mennyt talon portille katselemaan ohi marssivia miehiä. Joukkojen komentaja oli yllättäen käskenyt paria sotilasta retuuttamaan Matin marssiryhmän etumieheksi. Hänen taakseen jäi kaksi raipoilla varustettua miestä kolonnan jatkaessa matkaansa Turun suuntaan.

Vaikka Matti ei ollut tämän maailman hätäisimpiä miehiä, nosti marssiminen vihollisten etunenässä kylmän hien hänen ohimoilleen. Jos Matti yritti hieman vilkuilla taakseen, sai hän tuta ruoskaniskuja raippamiehiltä. Näin edettiin aina Prunkilaan saakka, jossa joukko asettui lepäämään tien varteen. Ehkä tarkoituksella tai ehkä huolimattomuuttaan jättivät venäläiset Matin hetkeksi vaille vartiota. Tämä ei kauaa odotellut, vaan juoksi nopeasti peltoja pitkin lähimmän metsän suojaan. Sieltä hän suuntasi kulkunsa täyttä vauhtia aina Jättälään saakka.

Siellä hän kipusi kylän korkeimmalle kohdalle kiiveten aidalle seisomaan. Vasta nyt, lähes läkähtyneenä, Matti katsoi ensimmäisen kerran taakseen. Kieli ulkona hän tähysi pitkän aikaa mahdollisia takaa-ajajia, mutta kun näitä ei näkynyt, palasi Matti takaisin halkopinonsa ääreen.

Matin naapurissa Paavolla saatiin myös vastaanottaa venäläiset sotajoukot. Taloon tullessaan nämä olivat laittaneet kiväärinsä porstuan nurkkaan. Paavon isäntä oli aikansa tunnetuimpia metsästäjiä ja Hevonjärven tekemistään kalanistutuksista hän oli saanut hopeamitalinkin. Niinpä hän ammattimiehen silmillään havaitsi tilaisuutensa tulleen ja sotilaiden huomaamatta hän sujautti yhden kivääreistä eräästä aukosta ullakolle. Joukkojen tehdessä lähtöä jäikin yksi sotamies ilman asetta. Tälle annettiin nyt "isän kädestä" asetovereiden toimesta.

Sen sijaan ullakolle nakattu kivääri säilyi Paavon suvussa pitkään ja sen kerrotaan käyneen monen suden sekä ilveksen turmaksi tarkkuutensa takia.

Paljon ikävämmin päättyi eräs selkkaus Lohelan metsässä, hieman matkaa Tarvasjoelta Lietoon päin. Metsän länsipuolella asui eräs äijä, jossa sanottiin tietäjän hengen asustavan. Mies väitti pystyvänsä pelottelemaan ryssät tiehensä koko pitäjästä, jos he vain sinne erehtyisivät tulemaan. Tarkemmin hän ei ollut kenellekään aikeistaan kertonut.

Eräänä talvisena kuutamoyönä olivat venäläiset sitten marssineet Härkätietä pitkin halki lumisen Lohelan metsän. Kenenkään aavistamatta oli tietäjä-äijä hiipinyt Kiusalan niitylle, pienen matkan päähän maantiestä. Siellä hän oli laittanut harteilleen vanhat vällyt nurinpäin ja ryöminyt nelinkontin pitkin hankea ulvahdellen "huu-uhhuu!". Venäläisjoukkojen komentaja oli huomannut tämän ja sanonut lähimmälle miehelleen "volki" (susia). Sotilas nosti kiväärin, laukaisi sen ja ulvominen loppui. Mies juoksi niitylle, nosti vällyjä hieman ja huusi suuttuneena "ah tii tsuhna turak", jonka jälkeen joukot jatkoivat matkaansa Turkuun päin.

Vasta seuraavana kesänä heinänteon aikaan löysivät niittäjät tietäjän rikkinäiset vällyt ja muutamat susien jäljelle jättämät luut. Näin onnettomasti päättyi äijän aikomus pelottaa viholliset Liedosta pois.

Kuvassa kesäistä maisemaa Lohelan metsän läpi kulkevalta Hämeen Härkätieltä, joka nykyisellään on vaatimaton metsätie.

Muistelmia Suomen sodasta 1808, osa yksi

Vaikka Suomen vuosien 1808-1809 sotaa on viime aikoina käsitelty runsaasti, sallittakoon vielä yksi muistelma. Someron korpimailla ei Ruotsin ja Venäjän välisistä konflikteista paljoa tiedetty. Marttilalaisen opettaja Ansaksen kotitalon vanha torpan vaari kertoi aikoinaan, miten Somerolla kaskea kaadettiin ja poltettiin sekä kylvettiin mehevään tuhkaan ruis. Särpimeksi perheen isä pudotteli teeriä ja metsoja piilukkoisella pyssyllään. Kotiaskareita tehtiin hiljaisissa oloissa, kunnes kyliltä saapui viesti "jo on ryssä tulossa kyläänkin!".

Nopeasti tämän jälkeen viholliset saapuivat mainittuun torppaankin ja asujaimille ei jäänyt aikaa paeta. Onneksi isä keksi pelastaa niukat elintarpeet nerokkaasti. Hän sulki uunin savupellin, kipusi katolle torpan leivät mukanaan laskien ne savupiipusta nätisti piiloon. Vastoin odotuksia venäläiset eivät tehneet väkivaltaa. Sen sijaan he ryhtyivät tutkimaan paikkoja nälissään ja asettivat torpan ainoan padan liedelle keittääkseen velliä. Kun joku sotilaista sitten avasi pellit, niin kaikki torpan leivät tippuivat vellipataan.

Tästä kokit olivat säikähtäneet kovin ja tehneet ristimerkkejä. Ongittuaan sitten leivät padasta oli vellinkeitto jatkunut ongelmitta. Ateriansa jälkeen he olivat huomanneet torpan nurkassa pelokkaana tapahtumia seuranneen silloisen pikkupojan, edellä mainitun torpan vaarin. Miehet olivat vetäneet kauhusta puolikuolleen poikasen padan äärelle osoittaen velliä ja sanoen "suimi, suimi". Tämän jälkeen joukko poistui torpasta ilman suurempia vahingontekoja.

Kosken Tl Myllykylässä puolestaan asui tuohon aikaan kaksi "löylyn lyömää" miestä, jotka uhosivat karkoittavansa ryssät mailtaan vaikka yksinään. He varustautuivat etukäteen vanhalla miekkarämällä ja paremman puutteessa tavallisella kirveellä. Jättälän kylään käveltyään he huomasivat Halikkolasta päin lähenevän vihollisryhmän. Kun sankarimme tajusivat venäläisten todellakin lähestyvän, lensivät miekka ja kirves kaaressa lumihankeen. Samalla hetkellä veljekset loikkivat kuin jänikset piiloon läheiseen metsään.


jatkuu huomenna

Kuva: Fänriks Ståls sägner - Helsingfors : G. W. Edlund 1883 : Stockholm, Central-tryckeriet

Kirjan kuvituksen, noin 100 kuvaa, on tehnyt ruotsalainen taidemaalari Johan August Malmström, s. 246-247 taiteilijan jälkisanat. - Kirja ilmestyi vihkopainoksena

Pöytyän kirkkoherra Matias

Pöytyän kirkkoherraksi vuonna 1707 nimitetty Matias Salinius oli syntynyt joskus 1670-luvun alussa Halikon lukkarina kuolleen Sigfrid Henrikssonin ja Elisabet Jöransdotterin perheeseen. Isä lähetti poikansa Turun katedraalikouluun maaliskuussa 1683. Oppilaitoksen kirjoihin hänet merkittiin latinalaiseen tyyliin nimellä Matthias Sigfridi Halickoens. Filius Aeditui.

Vajaan kymmenen vuoden päästä Matias kirjoitti itsensä ylioppilaaksi ja sai pappisvihkimyksen Turun hiippakunnassa marraskuun lopulla 1704. Tätä ennen hänet oli nimitetty Turun katedraalikoulun alimmaksi kollegaksi 1698 ja ylimmäksi 1701. Kirkkoherran viran saatuaan hänet mainitaan puhujana Turun pappeinkokouksessa 1708 ja saarnaajana 1726. Hän piti huolta pöytyäläisistä kolmenkymmenen vuoden ajan ja kuoli seurakuntalaisten rakastamana heinäkuussa 1737. Aika-ajoin Matiaksen työ oli hyvin vaivalloista, sillä hänellä oli vuosikausia vaivanaan eräs jukuripäinen pitäjänapulainen.

Vuonna 1705 Matias oli mennyt naimisiin Pöytyän edellisen kirkkoherran, Sigfrid Bergiuksen tyttären, Marian kanssa. Pariskunnan pojista Gabriel oli kirkkoherrana Uskelassa, Samuel kielenkääntäjänä Tukholmassa ja Mikael kappalaisena Yläneellä. Johan -niminen poika kävi Turun katedraalikoulua ja kuoli ennen ylioppilaaksi tuloaan.

Matiaksen ja Marian vävyjä olivat Mynämäen kirkkoherra Anders Lizelius, Yläneen kappalainen Simon sipelius ja Loimaan kappalainen Anders Wagnbeck. Lisäksi Antrean koulumestari Jakob Salinus saattoi olla jotain sukua Matiakselle, vaikkakaan ei välttämättä hänen oma poikansa.

Johan Adolf Oxeniuksen isoisän isoäiti isovihan aikaan

Vihdin Niuhalan kylän Myyrin talossa vuonna 1825 syntynyt Johan Adolf Oxenius löysi vaimonsa, piika Eva Sofia Dahlmanin Helsingin pitäjän Tikkurilasta vuonna 1856. Samoihin aikoihin Johan Adolf työskenteli renkivoutina samassa kylässä.

Pariskunnalla oli yksi poika isä Johanin menehtyessä "rintatautiin" vuoden 1874 huhtikuun viimeisenä päivänä. Renkivoudin titteli oli vaihtunut inspehtoriksi jossain välissä ja tämä on myös kaiverrettu miehen ammatiksi Helsingin pitäjän kirkon hautausmaalla olevaan kiveen.

Johan Adolfin isänpuoleinen suku oli asunut jo pari sataa vuotta Myyrillä. Omiin selvityksiini ja sukuuni johtava reitti löytyy hänen isoisänsä isoäidistä, Karjalohjalla joskus 1600-luvun loppupuolella syntyneestä Sofia Henriksdotterista. Sofian isoisä Henrik oli Katteluksen kylästä lähteneen Tallqvist -suvun varsinainen kantaisä.

Sofian elämä ei ollut helppoa, sillä hänen puolisonsa Johan Oxenius oli Vihdin kappalaisena isovihan ankarina vuosina. Kaarle Soikkeli kertoo Vihdin historia -teoksen kakkososassa ajalle tyypillisestä tapauksesta seuraavasti;


Ison vihan aika Vihdissä.

Kirkon hopeiden ja kassan kohtalo oli vieläkin surullisempi (...viittaa kirkon muuhun omaisuuteen). Ne olivat alkuaan kätketyt muutamaan Vanjärven metsään vuorenkoloon. Mutta uudenvuoden aattona 1713 oli rovasti Thauvonius käskenyt kappalaisen Johan Oxeniuksen tuomaan pienemmän kalkin ja molemmat pateenit takaisin, mutta hopeakannu ja suurempi kalkki saivat jäädä kesään asti piilopaikkaansa, kunnes maa paljastuisi. Mutta samana iltana, kun mainitut esineet oli ehditty tuoda kappalaisen pappilaan, oli komendantti Bils y.m. seuruetta saapunut Vanhalaan. He ajoivat pappilan väen tuvasta, niin ettei kukaan talonväestä saanut sinä yönä nukkua. Tuodut kirkonesineet oli kyllä saatu talon omien kalleuksien (s.o. muutamien hopealusikkojen ja kahden pikarin) kanssa kätketyiksi kirstuun lattian alle. Aamulla kuitenkin, kun yöpyjät olivat talosta poistuneet, havaittiin, että tuolta kätköstä oli varastettu molemmat pateenit sekä pikarit kuin myös pari lusikkaa, mutta kalkki ja muutamia lusikoita oli jätetty kirstuun. Komendantti Bilsiä oli heti pyydetty asiaa tutkimaan, mutta mainittu Bils ei ollut ymmärtänyt kieltä, ja piika, joka oli hänen tulkkinaan, oli matkustanut pois.

Kappalaisen rouva oli sitten lähettänyt sanan miehelleen, joka oli viety joukon kanssa, että tämä kyselisi esineitä, saamatta kuitenkaan mitään tietoa, vaikka komendanttikin oli luvannut joukoltaan asiaa tiedustella. Hopeakannun oli kappalaisen joukko ottanut keväällä 1714 kotiinsa ja piilottanut ruoka-aittaan viljan sekaan, mutta kun taas oli väitetty, etteivät ne olisi varmassa tallessa, harkittiin paremmaksi kätkeä ne metsään. Sen sai tehtäväksi kappalaisen tytär, joka oli Ylöstalon emäntänä, Anna Sofia ja ratsumiehenvaimo Karin Antintytär, jota pidettiin luotettavana henkilönä.

Siten kätkettiin vuorenkoloon, joka oli lähellä pappilaa vastapäätä kirkkoa olevalla niemellä, hopeakannu ja molemmat kalkit, yksi pikari ja 2 lusikkaa, mitkä olivat siellä kesästä lokakuuhun asti. Mutta ristimessun aikana tahtoi rovastivainaja käydä ehtollisella, ja sen tähden käytiin yöllä, niin ettei kukaan näkisi, hakemassa pienempi kalkki; muut esineet olivat tallella ja jäivät edelleen sinne. Mainittu kalkki taas jätettiin kirkkoon kätkettynä.

Kun sitten vähää ennen pyhäinmiestenpäivää tahdottiin tuoda pois muut esineet ja säilyttää ne muualla, olivat ne poissa, eikä kukaan tietänyt, mihin ne olivat joutuneet.

Kirkon varoista oli kappalais-Oxenius-vainajalla ollut osa mukanaan ja osa Vanjärven metsässä, missä hän väkineen oli ollut paossa. Siellä oli kappalainen kätkenyt kukkaron, jossa oli muutama sata taalaria, erään kaatuneen puun alle, mistä hän ei niitä enää löytänyt, vaikka hän ja koko hänen väkensä olivat niitä hakeneet. Tämä asia oli esillä ensi kerran vuoden 1723 talvikäräjillä ja sitten saman vuoden syyskäräjillä, jolloin kirkkoherra Henrik Malm esitti kappalaisen Johan Oxeniuksen leskelle Sofia Tallqvistille vaatimuksen, että tämä viime rovastitarkastuksen päätöksen mukaisesti todistaisi oikeudessa venäläisten vieneen kirkolle kuuluvat yhden hopeakannun ja kullatun pateenin, jotka hän oli kätkenyt ja antanut hävitä, tahi suorittaisi niiden arvon sekä että muuten tekisi tiliä kirkon varoista, nim. 1,500 taalarista kuparirahaa, mitkä olivat olleet hänen miehensä hoidossa.

Kappalaisenleski itse ei ollut saapunut tähän istuntoon, mutta hänen vävynsä Jakob Ilmeen ilmoitti, ettei ensiksi mainittu ollut saanut haastetta kirkkoväärti Rennerfeltiltä. Asia lykkäytyi seuraaviin talvikäräjiin, joilla kappalaisen Oxeniuksen leski kertoi esineiden katoamisesta siten, kuin yllä olemme hänen kuvauksensa mukaan esittäneet.

Kirkkoherra Malm silloin huomautti, että kappalaisen Oxeniuksen olisi aikanaan pitänyt neuvotella pitäjän vanhimpain ja kirkon isännän kanssa, kun asia oli niin tärkeä. Leski ilmoitti siihen, että siten oli tapahtunutkin Jaakko Eerikinpoika Kaharlan y.m. kanssa. Muille vanhemmille hänen miesvainajansa ei ollut voinut asiaa esittää, koska siihen aikaan ihmiset oleskelivat siellä täällä metsissä eivätkä tulleet mihinkään koolle. Mutta he olivat heti siitä saaneet tietää, kuten ratsumestari Rennerfelt totesi.

Kun vielä muutamat henkilöt olivat kappalaisen lesken kertomuksen mukaisesti asiasta todistaneet, lykättiin asia vielä seuraaviin käräjiin. Näissäkään ei se vielä päättynyt, vaan jätettiin erään kuulustelun varaan. Oli näet kulkupuheena käynyt tieto, että Lohjan Roution rustitilallinen Henrik Mikkelinpoika oli antanut Oxeniukselle lainan jotakin hopeaesinettä vastaan.

Asiassa oli siis mainittua rustitilallista kuultava. Muuten päätti oikeus, että kirkon rahoihin nähden oli lesken suoritettava, minkä hänen miehensä oli pitäjäläisiltä kantanut, sekä vaadittava loput heiltä, jollei hän itse tahtonut olla niistä vastaamassa.

Lopullinen päätös ei ole toistaiseksi tunnettu

Vanha isäntä Puras

Tammikuussa 1908 kuoli Kosken Tl kunnan siihen asti vanhin asukas, Hongiston kylän Purhaan talon entinen isäntä Juho Heikinpoika. Ikää hänelle oli kertynyt kunnioitettavat 89 vuotta ja 10 kuukautta.

Hän oli syntynyt Purhaan talon vanhimpana poikana maaliskuussa 1818 Heikki Heikinpojalle ja Anna Matintyttärelle. Isä Heikin suku oli asunut Purhaalla jo pitkään, kun taas äiti Anna oli syntynyt Hongiston Mäen rusthollissa. Omaa isäänsä, Matti Antinpoikaa ei Anna ehtinyt koskaan nähdä, sillä tämä oli kuollut ennen tyttärensä syntymää.

Juhoa ennen oli ehtinyt syntyä perheen esikoistytär Anna Liisa ja myöhemmin lapsikatrasta täydensivät Heikki, Jooseppi, Helena ja Kalle Kustaa. Pitkäaikaisten perinteiden tapaan Purhaan isännyys periytyi vanhimmalle pojalle. Näin Juhosta ja hänen vaimostaan Helena Matintyttärestä tuli Purhaan uusi isäntäpari Heikin sekä Annan jälkeen. Kaiken kaikkiaan Juho oli noin 50 vuotta talon isäntänä.

Ikäännyttyään Juho myi Purhaan tilan nuorimmalle tyttärelleen Aurora Lovisalle ja tämän miehelle Oskari Kaapo Purakselle. Itse hän jäi vaimonsa kanssa syytingille kotitaloonsa. Juholla ja Helenalla oli itsellään ollut kaksitoista lasta, joista tosin ainakin kahdeksan menehtyi jo lapsena.

Juho Heikinpojalle kerrotaan olleen erinomaisen terveyden ja harvinaisen säännölliset elämäntavat. Ruualla ja juomalla sekä työnteolla ja nukkumisella oli kullakin joka päivä samat, määrätyt aikansa. Vuonna 1907 Juho sairastui ja lopulta pitäjässä riehunut influenssatauti iski kohtalokkain seurauksin vanhaan isäntään loppiaisena 1908. Pitäjän kuudennusmiehenäkin toiminutta Juhoa jäivät kaipaamaan perilliset aina viidenteen sukupolven saakka.

Juhon esipolvia voi osin seurata jopa 1500-luvulle saakka ja hieman yllättävään suuntaankin. Hänen isänäitinsä oli Anna Laurintytär Tuimalan Isotalosta. Annan isänäiti puolestaan oli Christina, Maskun Kankaisten kartanon vuokraajan, Olof Warellin tytär. Tämän Olofin isä Niilo oli syntynyt Länsi-Uudenmaan Lohjalla, Varolan talossa. Tätä sukua voi seurata henkikirjoista aina vuoteen 1557 saakka, jolloin eräs Pietari perusti uuden talon siihen asti kaksitaloiseen Varolan kylään. Tarkempia tietoja tästä polveutumisesta saa kotisivujeni Warelius -taulustosta.

Eräs Stålt -suku Kiskon pitäjästä

Kiskon Kajalan kylän Pyölin torpassa asui 1700-luvun loppupuolelta lähtien sotilas Lars Stålt, joka oli naimisissa Kajalan Tinolla syntyneen Ester Johansdotterin kanssa. Pariskunta oli mennyt naimisiin alkusyksystä 1780 ja vuoteen 1797 mennessä heille oli syntynyt seitsemän lasta, joista osa kuoli pienenä. Isä Lars oli Kiskon rippikirjojen mukaan syntynyt 1752 ja äiti Ester 11 vuotta myöhemmin. Esterin vanhemmat olivat olleet Tinon isäntäparina, mutta Larsin sukuperästä en ole ottanut selkoa. Hän on todennäköisesti kotoisin jostain lähiseudulta, vaikkakaan ei Kiskosta.

Sotilasnimi Ståltia esiintyy pitkin Varsinais-Suomea ilman kokoavaa tekijää, kuten tämän tapaiselle "sukunimelle" onkin ominaista. Larsin jälkeläisten joukossa nimi muuntuu vähitellen todelliseksi sukunimeksi ja sukuun kuuluvia Ståltejä tavataan vielä 1900-luvullakin.


Larsin ja Esterin lapsista 1781 syntynyt Anders Johan oli isänsä jälkeen kajalan Pyölin torpparina työskennellen kuitenkin välillä Orijärven kaivoksella. Vuoden 1804 lopulla Anders Johan meni naimisiin Pyölin tuolloisen torpparin, Johan Michelssonin ja Hedvig Michelsdotterin tyttären, Lovisan kanssa. Appi Johan menehtyi pian tämän jälkeen ja näin Anders Johanista tuli siis Pyölin "isäntä". Lovisa oli tullut vanhempiensa kanssa Kiskoon Bromarvista.

Hänellä ja Anders Johanilla oli kolme poikaa, Anders Johan, Gabriel ja Isak sekä tytär Lovisa. Avioliitto loppui Lovisan kuolemaan vuoden 1816 lopulla. Ehkäpä taipaleella Kajalasta Orijärvelle leski Anders Johan tutustui pitäjänmylläri Erik Burmanin nuoreen tyttäreen, Lovisaan. Joka tapauksessa Lovisa ja Anders Johan vihittiin 1817 morsiamen ollessa noin 16 vuotta sulhastaan nuoremman. Vuosien mittaan perhe kasvoi peräti yhdeksällä lapsella, joista nuorimmainen syntyi 1841.

Torppari ja kaivosrenki Ståltin kolmestatoista lapsesta tytär Lovisalla oli kaksi aviotonta lasta. Poika Isakista tuli puuseppämestari ja hän oli naimisissa Lohjan Hermalan Niklan talosta kotoisin olleen Maija Stina Öhmanin kanssa. Maija Stinan sukujuurista löytyy lukuisia joukko Karjalohjan ja Lohjan rusthollareita sekä talollisia.


Isakin nuorempi velipoika Emanuel työskenteli Orijärven vierellä sijainneessa Malmbergin kaivoksessa ja oli jo 30 vuoden iässä kaivosmiesten oltermannina. Myöhemmin hänestä tuli kaivoksen vouti ja tämä muistetaan mainita myös Emanuelin kuolinilmoituksessa. Puoliso Gustava Nicklen oli Kiskon rippikirjojen mukaan kotoisin Lohjalta, mutta hänen tarkempi syntyperänsä on selvittämättä.

Matthias Hacklin - Myrskylän kirkkoherra

Matthias Jacobi Hacklin (Hacklijn) tuli ylioppilaaksi Turussa 1699, hämäläisen osakunnan jäsenenä. Matthiaksen alkuperä jää hämärään. Vaikka Hacklin -nimi myöhemmin oli melko yleinen mm. sotilasnimenä, ei se kuitenkaan vielä 1600- tai 1700-luvun alussa ollut sitä. Matthiaksen nimi on todennäköisesti johdettu jostakin Hak -alkuisesta asutusnimestä, todennäköisesti Urjalan Hakkilasta, sillä ollessaan Turun katedraalikoulun jäsenenä mainittin Matthias nimellä ”Matthias Jacobi Urdialis”. Toinen vaihtoehto voisi olla esim. Hattulan Hakinmäki (esim. erään 1692 syntyneen vanhan kirkkoväärtin Fredrik Hacklinin mainitaan kuolleen Hattulan Rahkolassa 1762).

Oltuaan ensin rykmentinpastori, ryhtyi Matthias taistoon Myrskylän kirkkoherranvirasta erään maisteri Nappeniuksen kanssa. Virka oli jäänyt vapaaksi marraskuussa 1711, kun edellinen viranhaltija Samuel Weckman kuoli. Weckman jätti jälkeensä lesken, Maria Elisabet Blanckenhagenin sekä neljä lasta. Asia sai ratkaisunsa Matthiaksen eduksi siten, että Matthias nai lesken ja lupasi kasvattaa lapset. Tällainen oli melko tavallinen tapa, ja kaikkien osapuolten eduksi, myös seurakunnan jäsenille. Piispakin oli sanonut kirjeessään: ”Olisi suotavaa, että kurja kuolinpesä tulisi huolletuksi”. Hän sanoi myös Hacklinilla olevan hyviä ansioita.

Matthiaksen alkuaikojen toiminnasta kirkkoherrana (1712 alkaen) on vain vähän tietoa. Alkoihan heti parin vuoden sisällä venäläisten miehitysvalta, Isoviha. Myöhempien tietojen perusteella tuntuu siltä kuin Matthias olisi ollut kaikin tavoin voimakasluontoinen mies, jonka päähuolena oli taloudellisen asemansa korjaaminen maanviljelyksen avulla. Hän omisti Hannula -nimisen talon - se oli kartanon maitten naapurina, jonka vuoksi Matthias sai alituiseen käräjöidä sekä pappilan maitten että oman tilansa eduista.

Hänellä oli ainakin 16 käräjäjuttua, esim. everstiluutnantti Lorentz Melliniä vastaan Hannulalle vanhastaan kuuluneista Kynnerin pellosta (Kynnes) ja Sillanpäänpellosta. Lopulta he sopivat ja Mellin lupasi kirkkoherralle kaikkea kunnioitusta, koska heidän välillään oli tehty kristillinen ja laillinen sopimus. Toisella kerralla Matthias vaatii Anttilan talolta useita niittyjä, mm. Koirankorpea, Lakiasuota, Jussinsuota, Suvasuota, Pyanpaloa. Lisäksi hän hankki kartanon torppareille kiellon käyttää kylän yhteismaita ja metsiä ja kielsi oikopolkujen tekemistä pappilan maiden läpi kirkkomatkalla.

Useaan kertaan hän vaati oikeudessa seurakuntaansa täyttämään velvollisuutensa kirkonkorjaustöissä ja pappilan rakennusten huollossa, jossa hän sanoi rahvaan osoittavan suurta vastahakoisuutta. Kihlakunnanoikeus tiesi kait kirkkoherran vaativaiseksi mieheksi, koskapa pappilan rakennusten suhteen määrättiin, että jos eivät seurakuntalaiset sovi asioista keskenään, niin maaherran on tutkittava, mitä pappila rakennussuhteessa kaipaa. Matthias valitti myös, että seurakuntalaiset eivät osoita tarpeellista kunnioitusta papilleen. Entinen nimismies Kristoffer Ståle sanoi kirkkoherrasta että "hän on monta sielua surmannut", viitaten tällä nähtävästi kohdehenkilön vähemmän kristillisiin toimintatapoihin.

Matthias ei aina itse ollut syyttävänä osapuolena. Niinpä kerrankin antoi lautamies Erik Jöransson Jaakkolasta haastaa Matthiaksen kihlakunnanoikeuteen, koska hän epäili, että kirkkoherra oli 1713 kehoittanut venäläisiä rakuunoja tulemaan hänen taloonsa. He olivat ryöstäneet mm. 11 tynnyriä rukiita, joita hän nyt vaati kirkkoherraa maksamaan. Oikeus katsoi, ettei asiaa voitu toteen näyttää. Olihan kirkkoherralta itseltäänkin ryöstetty viljaa.

Matthias kuoli vuoteen 1732 mennessä, sillä silloin leski valvoi käräjillä kuolinpesän maksamatta jääneitä saatavia. Maria Elisabet kuoli 13.1.1742 ja haudattiin kirkkoon. Heillä oli lapset:

1. Karin Hacklin.
2. Maria Hacklijn, joka avioitu viimeistään 1735 Pyhtään kappalaisen Jonas Solitanderin kanssa (Maria kuoli nähtävästi Vehkalahdella kirkkoherran leskenä 62 vuoden iässä 4.5.1780).
3. Kristina Hacklin, jonka puoliso 29.6.1739 oli Myrskylän pitäjänapulainen Jakob Ammelin.
4. Jakob Hackelin, joka tuli ylioppilaaksi Turussa 1739 (opiskeltuaan sitä ennen Porvoossa), oli osallinen kapteeni Beckmanin tappoon Myrskylän pappilassa 1741 ja pakeni Rääveliin; mahdollisesti sama joka oli aviottoman lapsen isä Pernajan Isnäsissä 14.4.1746, mahdollisesti sama kuin porvari Jakob Hackelin, joka 1748 avioitui itseään 17 vuotta vanhemman lesken Elisabet Lundborgin kanssa Porvoossa ja kuoli siellä 55 vuoden ikäisenä 1773.

Kiitos RR!

Luovaa tietokirjoittamista

Avoin luentosarja keväällä 2010
Torstaisin klo 18.00 Tauno Nurmela -salissa 11.2. alkaen

Luovan kirjallisuuden luentosarjassa esseistit, oppikirjailijat ja muut tietokirjailijat kertovat työstään.

Tietokirjailijan työtä ei ehkä mielletä samalla tavalla luovaksi toiminnaksi kuin kaunokirjallisuuden kirjoittamista. Sen ajatellaan koostuvan lähinnä tiedon keräämisestä, järjestelemisestä ja esittämisestä. Tietokirjailijat tekevät kuitenkin kirjoittaessaan jatkuvasti valintoja, joista osa on luonteeltaan sisällöllisiä, osa taas selvästi retorisia tai esteettisiä.

Miten viestin saa välitettyä lukijalle? Miten lukijan mielipiteeseen voisi vaikuttaa? Miten esitykseen saisi rakennettua draamallisen kaaren? Suomen eturivin tietokirjailijat avaavat luennoillaan työnsä arkea pohtimalla mm. aiheenvalintaa ja kirjoittamisen kauhua & hurmaa. Luentosarjalla nostetaan esiin myös kysymys tietokirjallisuuden tutkimisesta. Millainen ilmiö tietokirjallisuus on ja millaisista näkökulmista sitä voisi lähestyä tutkimuksen keinoin?

Kurssin ovat järjestäneet yhteistyössä Turun yliopiston luova kirjoittaminen ja Kotimainen kirjallisuus sekä Suomen tietokirjailijat ry.


HELMIKUU
11.2. Olli Löytty "Tieteen popularisoimisesta", Hannu Lauerma "Pahuuden anatomia, voiko pahuutta ymmärtää kirjoittamalla?"
18.2. Markku Löytönen "Tutkimusmatkalla, tietokirjoittamista lapsille"

MAALISKUU
4.3. Jaakko Hämeen-Anttila "Voiko kirjoittamalla ymmärtää vieraita kulttuureita?"
11.3. Satu Itkonen "Selkokieli kirjoittajan työvälineenä"
18.3. Jaakko Heinimäki ja Arto Kivimäki "Kuinka kirjoittaa antiikin ja raamatun tarinoita lapsille?"
25.3. Mirkka Lappalainen "Herääkö historia kirjoittamalla eloon?"


HUHTIKUU
8.4. Anna Kortelainen "Tietokirjoittamisen hurmio"
22.4. Timo Harakka "Yli hilseen - miten monimutkaisista asioista tehdään selko"
29.4. Pirjo Hiidenmaa ja Maaria Linko "Tietokirjallisuuden tutkimuksesta"
6.5. Antti Nylen ""Essee, tieto- vai kaunolaji?"

Luentosarja tapahtuu Turun yliopistossa Tauno Nurmela -salissa torstaisin 11.2. kello 18.15. alkaen.

Lisätiedot: Niina Repo Turun yliopiston luova kirjoittaminen (tarepo@utu.fi) ja/tai Olli Löytty Turun yliopisto, Kotimainen kirjalllisuus (olselo@utu.fi)

Miesten suhteen epäonninen Engla Gustava

Kaukainen serkkutyttöni Engla Gustava Hemming ei ollut kovinkaan onnekas aviomiestensä suhteen. Hän oli syntynyt Kiskon Orijärven kaivosyhteisössä malmin erottelijana toimineen Michel Hemmingin ja Anna Lisa Törnqvistin kolmantena lapsena kesällä 1807. Englan jälkeen perheeseen ilmestyi vielä neljä lasta. Molempien vanhempien sukujuurissa oli runsaastilähiseudun rautaruukkien työntekijöitä.

Engla Gustava avioitui ensimmäisen kerran toukokuussa 1828. Sulhanen Elias Lindroos oli Orijärven ja Malmbergin kaivosrenkeja, mutta oli syntynyt Suomusjärven Arpalahden rusthollin torpassa. Nuori pari asui vaimon vanhempien tavoin Orijärven kaivosyhteisössä ja vuoteen 1835 mennessä heille syntyivät lapset Edla Gustava, Elias, Gustaf Adolf ja Johan Jacob. Liitto päättyi murheellisesti maaliskuussa 1837 Eliaksen kuollessa vain 30 vuoden ikäisenä.

Näin Engla Gustava jäi yksin neljän lapsensa kanssa. Toimeentulo oli varmasti hyvin niukkaa, vaikkakin kaivoksen omstajien taholta oli järjestetty tukea omaisensa menettäneille. Pidemmän päälle oli selvää, että lesken oli syytä etsiä itselleen uusi aviomies. Tämä löytyikin naapuripitäjä Perniöstä, jossa Tesverin kylässä asunut renki Henrik Gabriel Söderström meni joskus vuoden 1838 tai 1839 paikkeilla kihloihin Englan kanssa.

Kovin lupaava ei uuden avioelämän alku ollut, sillä viimeistään 1839 Henrik Gabriel lähti merille. Siellä hän myös viihtyi tai ainakin joutui viipymään, sillä vuoteen 1845 mennessä oli Engla Gustavan mitta tullut ns. täyteen. Hän ilmoitti Finlands Allmänna Tidning -lehdessä tuon syksyllä odottavansa vielä yhden vuoden ja yön Söderströmiä takaisin. Tuon ajan jälkeen hän katsoi olevansa vapaa menemään uusiin naimisiin.

Luonnollisesti Englalla oli myös laki puolellaan ja vaikka sulhasta ei heti löytynyt, oli hän vapaa kihlauksestaan Henrik Gabrielin kanssa. Miehen myöhemmistä vaiheista ei itselläni ole selkoa, mutta hänhän saattoi kuolla jossain kaukaisessa maassa.

Lopulta maaliskuussa 1851 leskivaimo Engla Gustava avioitui toisen kerran. Uusi mies oli Orijärven suutari Abraham Lindroth, joka rippikirjan mukaan oli kotoisin Karjalohjalta ja syntynyt 1812. Näillä tiedoilla hänen syntyperänsä pitäisi selvitä helposti ja pienen selaamisen jälkeen Puujärven kylästä löytyykin muonatorppari Abraham Nilsson Lindroth ja vaimonsa Eva Stina Spof. Heidän esikoisensa on em. suutari Lindroth. Hän ei kuitenkaan rippikirjatiedoista poiketen syntynyt Karjalohjalla, vaan Kiskon Orijärvellä.

Engla Gustavan huono onni jatkui, sillä Abraham menehtyi jo syyskuun lopulla 1851. Näin Engla jäi jo kolmannen kerran yksin, mutta toki hänen lapsensa olivat tässä vaiheessa toistakymmentä vuotta vanhempia kuin isänsä kuollessa 1837. Viimeinen havainto leskestä on vuodelta 1862, jolloin hän asui edelleen Orijärven kaivoksella.

Kuva-arvoitus 3.1.2010

Matthew Buchinger Nurembergistä

Matthew Buchinger syntyi Nurembergissä kesäkuun toisena päivänä vuonna 1674. Hän oli järjestyksessä perheen viimeinen eli yhdeksäs lapsi. Aikaisemmin vanhemmat olivat saaneet iloita seitsemästä pojasta ja yhdestä tyttärestä. Pienen Matthew'n erotti sisaruksistaan helposti - hän syntyi kädettömänä ja jalattomana. Hänen lantionsakaan ei ollut kehittynyt.

Hänen lapsuudestaan ei ole säilynyt kuvauksia, mutta vartuttuaan miehen ikään hän herätti laajalti huomiota ympäri Manner-Eurooppaa. Suurta yleisöä kiinnosti se, miten fyysisesti hyvin vajavainen henkilö saattoi persoonana olla niin mielenkiintoinen.

Herra Buchinger herätti ihastusta taidoilla, joiden sanottiin olevan todella ainutkertaisia. Hän pystyi soittamaan sujuvasti säkkipilliä, trumpettia ja dulcimeria. Buchinger myös suunnitteli mekaanisia apuvälineitä, joiden avulla hän pystyi kädentynkiensä avulla musisoimaan erilaisilla instrumenteilla. Hän osasi myös luovia musiikkityylien aallokossa.

Paitsi musiikillisia oli Buchingerillä myös muita taiteellisia kykyjä. Hän maalasi vaakunoita ja luonnoksia kynällään. Lisäksi hän oli taitava kortinpelaaja ja noppien heittäjä. Yleisölle Buchinger esiintyi lintujen kera, teki pieniä taikatemppuja ja hurmasi keilapeleillään. Vaatimattoman, alle metrin mittaisen varren sisälle kätkeytyi toiminnan mies, joka ehti olla elämänsä aikana peräti neljästi naimisissa. Näistä avioista hänellä oli kaikkiaan yksitoista lasta.

Jälkimaailmalle hän jätti ainakin yhden suurenmoisen taideteoksen, muotokuvan itsestään. Oheinen kuva on kopio alkuperäisestä maalauksesta. Alkuperäisessä teoksessa peruukin kiharoista pystyi lukemaan muutamien psalmien sanoja, näiden joukossa Isä Meidän -rukouksen.