Sateenvarjotappo

Heinäkuussa 1909 joutuivat Paimiossa syntynyt teurastaja Juho Otto Peltola ja Marttilassa syntynyt kivityömies Juho Kustaa Salonen kohtalokkaaseen kahnaukseen. Nämä lähes kolmekymppiset miehet olivat viettäneet lauantai-iltaansa parin naisen luona Rauhankadulla Turussa. Samalla he kumosivat itseensä kelpo määrän olutta joutuen lopulta päihtyneitä riitelemään keskenään. Tämä temppuilu jatkui parivaljakon kesken, kunnes mukaan tapahtumin tempautui myös Peltolan veli. Veljekset yrittivät yhdessä pitää Salosta paikoillaan, mutta tämä riuhtaisi itsensä irti.

Hän astui muutaman askeleen, mutta kääntyi äkisti iskien mukanaan olleella sateenvarjolla Juho Ottoa. Varjon terävä, metallinen kärkipiikki tunkeutui Peltolan vasemmasta silmäkulmasta tämän päähän saakka. Mies tietenkin kaatui maahan, josta velipoika kantoi hänet talon seinustalle suojaan. Verta tuli aluksi runsaasti ja paikalle heti kutsuttu poliisi vei Peltolan aluksi lähimmälle poliisiasemalle sekä sieltä edellen lääkäriin. Perille päästyään oli Juho Otto Peltola kuollut saamiinsa vammoihin.

Poliisi arveli kuoleman johtuneen sateenvarjolla annetusta iskusta, mutta lääkäri halusi tutkituttaa vainajan tarkemmin. Peltola oli ollut rajusti juovuksissa, joten vasta ruumiinavaus antaisi varman vastauksen kuolinsyyhyn.

Juho Kustaa Salonen oli paennut heti teon tehtyään erään naisystävänsä luokse, josta virkavalta hänet lopulta pidätti. Mies ei ollut kertonut naiselle mitään tapahtuneesta, mutta oli ollut "kowin lewottomana".

Poliisi kuulusteli seuraavina päivinä noin kymmentä henkilöä lauantain tapahtumista, mutta mitään kovin olennaista ei saatu selville. Salonen itse sanoi kaiken johtuneen väkijuomista. Hän oli kiivastunut veljeksille, koska nämä yrittivät pitää häntä kiini. Äkkipikaisena miehenä hän oli lainassa olleella sateenvarjollaan huitaissut Peltolaa täysin ilman vahingoittamisen tarkoitusta. Hänen mukaansa kärki osui aivan vahingossa niin arkaan paikkaan.


Turun raastuvanoikeus tuomitsi Salosen kahden vuoden vankeuteen tässä tekosesta, mutta sekä hän itse että vainajan omaiset valittivat hovioikeuteen. Korkeampi oikeusaste ei nähnyt mitään syytä muuttaa tätä tuomiota ja vahvisti sen sellaisenaan. Näin Marttilassa 1882 syntynyt Juho Kustaa lähetettiin lukemaan tiilenpäitä vuotta nuoremman ryyppykaverinsa taposta tuomittuna.

Kyrön asemalta

Kyrön asema 24.7.2010

Kun Turusta Toijalaan kulkeva rautatie avattiin liikenteelle vuonna 1876, oli yksi sen alkuperäisistä asemista Kyrön taajamassa. Tosin aivan aluksi tämän pienen seisakkeen nimeksi määrättiin Kumila, mutta se muutettiin jo ennen liikennöinnin aloittamista. Asemarakennuksen suunnitteli todennäkösesti Knut Nylander ja se edusti ns. IV luokkaa. Näitä luokkia oli viisi ja ensimmäisen asteen statuksen saivat ainoastaan Helsingin ja Pietarin asemat. Kyrön pysäkki oli hieman syrjässä Karinaisten kappeliseurakunnan sydämestä eli kirkonkylästä.

Hyvin pian rautatien tulon jälkeen alkoi teollisuus ja sen myötä asutus hakeutua aseman lähistölle. Niinpä 1900-luvun alkuun mennessä oli Kyröön ilmestynyt saha ja mylly sekä lastuvilla- ja huonekalutehtaat. Tulevina vuosina nousi paikalle myös konepajoja ja viljavarastoja väkiluvun lähetessä 1000 henkeä 1960-luvulla. Samalla taajama kasvoi naapuripitäjä Pöytyän puolelle. Tällä hetkellä koko alue onkin sitten jo Pöytyää ja asemaseudulla asuu noin 1700 henkeä.

Henkilöliikenne Kyrössä loppui 1991, mutta aseman raiteita hyödynnetään nykyisin kohtaus- ja kuormauspaikkana mm. edelleen toimivan sahan tarpeisiin. Asema-alue on Museoviraston luokittelema valtakunnallisesti merkittävä suojelukohde. Itse asemarakennus ei luonnollisesti enää ole käytössä, mutta se on pidetty suhteellisen hyvässä kunnossa.


Kyrön ensimmäinen asemapäällikkö oli Pieksämäen maaseurakunnassa heinäkuussa 1839 syntynyt Klas William Lindeberg. Hänen vanhempansa olivat henkikirjoittaja Karl Wilhelm L. ja vaimonsa Katarina Charlotta Roschier. Klas William kävi Porvoon kymnaasissa ylioppilaaksi, jonka jälkeen hän lyhyiden lakiopintojen myötä antautui rautatievirkamieheksi. Hänen uransa Kyrössä oli noin 15 vuoden mittainen, sillä herra Lindeberg kuoli helmikuussa 1891 halvaukseen. Hän sai viimeisen leposijansa Karinaisten kirkon vanhalta hautausmaalta.

Asemapäällikkö oli koko ikänsä pysynyt naimattomana. Kaipaamaan jäivät lähinnä sisarukset, joiden tarkkaa määrää tämän kirjoittaja ei tiedä. Kaiken kaikkiaan henkikirjoittaja Lindebergillä ja rouva Roschierilla oli ollut kahdeksan lasta. Näistä Hilda Sofia, Augusta Olivia, Ida Alexandra, Karl Leonard, Linda Elvira ja Emma Otelia syntyivät Klas Villiamin lisäksi Pieksämäen Pyhityssä. Perheen kuopus Frans syntyi nykyisessä Savonlinnassa, minne perhe oli muuttanut vuonna 1843.

Jakob Olsinpoika Skeper eli Gammal-suvusta muutama rivi

Cornelis Anthonisz, ”Dit is die Caerte

vander See om Oost ende West te

zeylen..., Anno 1566”,  Amsterdam.

Jakob Olsinpoika Skeper, Scheper, oli laivuri ja kauppias Turussa. Vuosina 1549-59 hänen laivansa teki vähintään kuusi matkaa: kerran Rääveliin, Narvaan, Danzigiin, Stralsundiin sekä kaksi kertaa Lyypekkiin; mahdollisesti myös kerran Tanskaan. Vuonna 1554 mainittiin Jakob raatimiehenä Turussa sekä pormestarina mm. 26.11.1561 ja 5.3.1562, jona päivänä on päivätty kauppakirje Jakobin ja Juhana-herttuan välisestä tonttikaupasta. Kyseinen tontti, Luostarikorttelin no. 8 sijaitsi sillan ja torin kupeessa, Aurajoen rannalla.

Jakob kuoli vuoteen 1583 mennessä. Hänen vaimonsa oli nimeltään Elin. Leski selvästi jatkoi miehensä toimintaa, sillä hän lähetti kuninkaalle viestin armollisesti pyytäen korvausta siitä laivasta, jonka oli menettänyt edellisenä vuonna kruunun sotaväen laivauksissa. Kuningas määräsi 5.6.1583 Turun linnanpäällikkö Lasse Henrikinpoikaa tutkimaan asiaa: "...ja jos niin oli että rouva Elin menetti laivansa sillä lailla, tulisi hänen rauhansa vuoksi saada verohelpotusta sen mukaan, mikä sen arvo oli, ettei hän enää meille toisi huolia". Varmaankin oli kyseessä ollut laivan pakko-otto kruunun tarkoituksiin, eikä vapaaehtoisesta, kaupallisesta rahtitoiminnasta.

On oletettu, että Jakob Skeper oli kotoisin itäiseltä Uudeltamaalta, jossa Pernajan pitäjässä esiintyvät sekä Gammelby-niminen kylä ja Skeppars-niminen talo; olivathan nämä molemmat nimet myös suvun käytössä. Pyhtäällä, ei kaukana Pernajasta, on aikakirjoihin merkittu nimet Lars Gamall vuonna 1450, Oloff Gammell 1524 ja Staeffen Gamel 1518. Ainakin Steffen, mahdollisesti myös Oloff, olivat laivureita; Steffen rahtasi suola Räävelin ja Pernajan välillä. Ajallisesti ja patronyymin perusteella voisi Jakob olla edellä mainitun Oloffin poika, mutta mitään asiakirjatodisteita tästä ei ole. Kannattaa myös muistaa, että sekä Gammal että Skeppar olivat jokseenkin yleisiä lisänimiä.

Mathias Jacobi Gammal, Skepperus oli Vöyrin apupapin ominaisuudessa Linköpingin valtiopäivillä 1600, jolloin Kaarle-herttua oli saanut vallan. Vöyrin kirkkoherrana hän oli 1601-31. Apupappimme sai 14.12.1602 verohelpotusta, koska oli juuri tullut virkaan, eikä vielä ollut saanut tuloja siitä. Vuonna 1616 hän sai korjausta majoituskorvauksiinsa, koska pappila oli ison maantien varrella ja sotajoukot majoittuivat siellä usein. Mathiaksesta tuli myös eteläisen Pohjanmaan sopimusrovasti, alueen pappien esimies. Hänen aikanaan rakennettiin nykyinen, järjestyksessä toinen, Vöyrin kirkko. Mathias kuoli 3.6.1633 mennessä. Hänen sinetissä vuodelta 1604 oli teksti M.I./GAM/MAL sekä MISK (Mathaeus Iacobi Skepperus).


jatkuu.....

Florienien tarinan kolmas ja viimeinen osa tällä erää

jatkoa 18.10.2011 ilmestyneelle Florin-tarinan kakkososalle;

Paimion kirkko 29.6.2010

Arvidin veli Henrik Florinus oli astunut kirkkoherran virkaan edellisenä vuonna. Henrik ajoi tarmokkaasti uuden kirkon rakentamisasiaa vedoten kahdesti mm. kuninkaaseen rakennusrahojen saamiseksi. Rakennustyö aloitettiin suurin toivein 1681 Vistan Pietilän, nykyisin Tillin, pellolla. Pyydettyjä varoja ei kuitenkaan saatu. Kun seurakunnan varat loppuivat, käytti Henrik omia varojaan ja velkaantui lopuksi. Työ keskeytyi kahdeksi vuodeksi. Vuonna 1683 valitti Arvid että hänen ratsutilasta Vistan kylän Paltaasta meni peltomaata Paimion uuden kirkkorakennuksen alle. Samoihin aikoihin tuli kappalaisen virkataloksi Tupilan Käppi eli Jokiniemi, joka sijaitsi nykyisen Postikujan varrella.

Kuninkaalta pyydettiin toistuvasti varoja kirkkorakennukseen ja lopulta saatiinkin sellaisia niin, että kirkko valmistui 1689. Alkuperäiseen suunnitelmaan kuuluneet tiiliholvit jouduttiin kuitenkin korvaamaan puuholvein. Paimiossa vietettiin jouluaattona 1689 suurta seurakuntajuhlaa. Narvan superintendentti, sittemmin Turun piispa Juhana Gezelius nuorempi vihki Paimion nykyisen Pyhän Mikaelin kirkon tehtäväänsä. Arvid nimitettiin Akaan kirkkoherraksi 1693 ja hän kuoli 1707. Hänellä ja Susannalla oli lapsi Mårten Florinus.

***

Mårten Florinus tuli ylioppilaaksi Turussa 1690. Hän väitteli 1695 ja tuli maisteriksi 1697. Joskus näihin aikoihin hän solmi avioliiton. Morsian oli tulli-inspehtorin tytär Katarina Edhner. Mårten omisti Lempäälän Viialan ratsutilan viimeistään 1700. Hän sai pappisvihkimyksen 1702. Tämän jälkeen hän oli 26.9.1703 rykmentin pappi Uudenmaan jalkarykmentissä ja lähti rykmentin mukana Kuurinmaalle.

Vuonna 1705 Mårten nimitettiin Hämeenlinnan linna- ja kaupunkiseurakunnan kirkkoherraksi ja 1708 Janakkalan kirkkoherraksi. Janakkalan aika oli Mårtenin kannalta huono, perhe nimittäin menetti pappilan palossa yöllä 20.10.1709 suurimman osan irtaimistostaan. Isovihan miehityksen aikana Mårten ja perhe jäivät ensin Suomeen. Miehittäjän kanssa syntyi kuitenkin vaikeuksia mm. verotuksesta. Niinpä 1714 päätti perhe lähteä pakoon Ruotsiin. Venäläiset saavuttivat kuitenkin pakolaiset ja veivät heidät Hämeenlinnaan. Maksettuaan vapaudestaan pakeni Mårten lopulta ryöstettynä ja pahoinpideltynä perheensä kanssa Ruotsiin. Siellä pakolaiskomissio maksoi 1714-16 tukea ”Kyrkioherde Martinus Florinukselle” ja hänen viidelle lapselle. Loppuajan pakolaiskaudesta Mårten oli Ruotsin Södermanlandin Toresundin kirkkoherra Strängnäsin lähistöllä.
Isovihan jälkeen perhe palasi ja Mårten nimitettiin Kangasalan kirkkoherraksi 3.11.1721 – myöhemmin, 12.11.1722, hänet nimitettiin vielä lääninrovastiksi.

Vaimo Katarina kuoli 2.2.1724. Kangasalan syyskäräjillä 22.9.1724 antoi Mårten kullekin lapselleen 100 kuparitaalaria äidinperintönä, sillä ajatuksella että "lapset tätä tekoa osaisi arvostaa sitä suuremmalla kiitollisuudella, kun ymmärtävät, että mitä Jumalan siunauksella ennen venäläisten hyökkäystä oli saatu, silloin kuitenkin menetettiin". Ehkä Mårtenilla jo silloin oli suunnitelmissa uusi avioliitto, sillä sellainen solmittiin vielä saman vuoden joulukuussa. Uusi vaimo oli Gertrud Gyllén, mutta tämä toinen liitto jäi lapsettomaksi.
Mårten kuoli 20.12.1731. Liitostaan Katarinan kanssa hänellä oli lapset:

1. Paul Florin, synt. noin 1699, raatimies Oulussa, 1.pso. Elisabet Lithovius, 2.pso. Brita Bogman.
2. Arvid Florin, s. Akaalla 1700, kävi pakolaisaikana koulua Strängnäsissä, ylioppilas Turussa 1722, k. 1724.
3. Susanna Florin, s. Akaalla 1702, 1.pso. Espoon kappalainen Isak Tammelin, 2.pso. Sammatin kappalainen Ivar Wallenius.
4. Anna Katarina Florin, s. Hämeenlinnassa 10.8.1707, pso. Kangasalan khra Gustaf Allenius.
5. Mårten Florin, s. 1709, Kangasalan kappalainen, 1.pso. Anna Vanaeus, 2.pso. Helena Amnorin.
6. Alexander Florin(us), ratsutilallinen.
7. Isak Florin(us), kirkkoherra.
8. Elisabet Florin(us), s. 1717, 2.pso.(?) Hattulan kirkkoherra Gustaf Polviander.
9. Lisäksi 2 poikaa ja 2 tytärtä, kuolleet ennen vuotta 1724.


Kiitos RR!

Rymättylän Ruotsalaisen talo

Herra Väinö Angervo julkaisi vuonna 1928 pienen kirjasen nimeltä "Sukuluettelo Rymättylän pitäjän Ruotsalaisten suvusta". Siinä hän kokosi yhteen Rymättylän kirkolta noin 10 kilometriä länteen olevalla saarella sijaitsevan Ruotsalaisten talon jälkipolvia. Tämä talo oli kulkenut suurin piirtein 250 vuoden ajan perintönä suoraan isältä pojalle.

Alun perin tämä saaristolaistila kuului Flemingien suvulle, sillä Herman F. oli saanut sen läänityksenä 1569. Kahta vuotta myöhemmin hän hankki sille rälssivapauden "ikuisiksi ajoiksi". Kuningas Kaarle XI:n suuressa reduktionissa tila joutui uudestaan kruunulle vuonna 1685, mutta silloinen omistaja, Elisabet Fleming sai oikeuden hallita tilaa kuolemaansa saakka. Tämä lienee tapahtunut melko pian reduktionin jälkeen, sillä jo 1690 Ruotsalainen oli kruununtilana.



Ruotsalaisen talon pihapiiriä vuonna 1928



Samoihin aikoihin talon lampuodiksi tuli muuan Erkki Klemetinpoika yhdessä vaimonsa Valpurin kanssa. Heidän sukuperästään ei Angervo esitä edes arveluita. Joka tapauksessa heidät tapaa Rymättylästä ensimmäinen kerran 2.5.1678 pidetyssä henkikirjoituksessa. Koska edellisvuoden kirjoissa talon haltijana on joku muu, ovat Erkki ja Valpuri tulleet sinne todennäköisesti marraskuun ensimmäisenä päivänä 1677. Kuten piikojen ja renkien kohdalla, oli loka- ja marraskuun vaihteessa vuosittaisten sopimusten uusimisen vuoro.

Erkki Klemetinpoika piti Ruotsalaisten tilaa lopulta peräti 28 vuoden ajan luovuttaen sen sitten pojalleen Abrahamille marraskuussa 1705. Vanha isäntä kuoli vasta 1724 haudattujen luettelon ilmoituksen mukaan 94 vuoden iässä. Vaimo Valpuri oli kuollut jo 1692 tai 1693. Niinpä Erkki ehti ikämiehenä toisen kerran naimisiin Taivassalon Kurjalasta kotoisin olleen Liisa Heikintyttären kanssa syksyllä 1699. Liisa oli elossa 1712, mutta hän lienee kuollut ennen vuotta 1716. Ainakaan häntä ei mainita 1716 alkavissa Rymättylän haudattujen luetteloissa.

Erkillä ja Valpurilla oli Abrahamin lisäksi viisi muuta lasta;

Valpuri, pso Antti Matinpoika Montolasta
Liisa, pso Jooseppi Matinpoika Ahteentakaa
Mikko
Erkki
Agnes, pso Matti Erkinpoika Metsäpoikossa.

Suvun yhdeksäs isäntäpolvi, joka hallitsi Ruotsalaista vuonna 1928, oli Abrahamin ja tämä vaimon, Riitta Heikintyttären jälkeläisiä.
Suuri Maatilakirja I, vuodelta 1963 kertoo Ruotsalaisen talosta seuraavaa;

tilan omistavat vsta 1948 Oiva Sulho Ferdinand Ruotslahti s. 6. 8. -13, puoliso Toini Tekla o.s. Saarisalo s. 23. 9. -12 ja tytär Liisa Toini Helena -49 sekä puolet tilasta isännän sisar leskirouva Laina Inkeri Vesterholm o.s. Ruotslahti s. 29. 11. -07, lapset Terttu Antonia -35 ja Pekka Antero -45. Tila on vanha suku- ja kantatila, kuulunut omistajien suvulle vsta 1677, aik. isäntiä Iisak Ferdinand Montola 1903—13 ja Iisak Ferdinand Ruotslahti 1913—48. Se sijaitsee 10 km kirkolta Ruotsalaisten saaren itäpäässä 0,3 km meren rannasta, talouskeskus on lahden poukamassa kumpareella eteläpuolellaan puutarha. Kokonaispinta-alasta 239,42 ha on metsää 144,2 ha ja peltoa 16,91 ha, puutarhaa 0,74 ha, luonnonlaidunta 4,81 ha, tonttia 1,32 ha sekä tie- ja joutomaita 71,44 ha. Hirsinen päärakennus on vlta 1904, 5 huonetta, toinen hirsi- ja lautarakenteinen asuinrakennus on vlta 1950, 5 huonetta. Tiilinen karjarakennus 1926 sis. navetan, sikalan, tallin sekä työ-, kalusto- ja rehutilat. Hirsinen talousrakennus vlta 1831 sis. 2 luhtia, aitan, työtiloja, traktoritallin sekä saunan. Edelleen on tiilinen vilja-aitta 1910, ent. riihi puimalana sekä hirsinen kalusto- ja puusuoja. Leikkuupuimurin lisäksi on traktori, viljankuivuri, kotitarvemylly ja hevonen. Pellot ovat hiekkasavi- ja hiekkamultamaita, viljeltiin 1962 vehnää 3 ha, sokerijuurikasta 0,5 ha, ruista 0,4 ha ja avomaan kurkkua 0,5 ha sekä kauraa 3 ha, heinää 7,5 ha, ohraa 0,5 ha sekä hernettä ja perunaa 1 ha, kesantona oli 1,5 ha:n ala. Mäntyvaltainen havumetsä on hoidettu, kylvetty mäntyä 1 ha 1962 ja leimaukset suoritettu metsänhoidollisesti. Ay-karja, 8 lypsävää ja 9 nuorta. Lihotussikoja on 2 ja lampaita 14. — Isäntä kuuluu säästöpankin isännistöön. Emäntä Toini Ruotslahti on käynyt kansanopiston. — Tilan rakennukset ovat palaneet 1894. — Tilalla on kalavesiosuus 900 ha.

Pellavankutojien sukua

Pöytyän rippikirja 1757-1765, sivu 106

Marttilan Prunkilan kylään oli 1750-luvulla tullut kaukaa Hämeen perukoilta eli Hollolasta pellavankutojakisälliksi muuan Olavi Kallenpoika. Hän oli syntynyt 1733 ja Tiipilän kylästä hän löysi itselleen vaimoksi kahta vuotta nuoremman Liisa Yrjöntyttären.

Nuori pari ei jäänyt kauaksi aikaa Paimionjoen rantamaille, vaan muutti vaatimattomine omaisuuksineen Pöytyän Kirkonkylään. Siellä he asettuivat pellavankutojan torppaan, jonka naapurissa oli lukkarin mökki. Seuraavien vuosien aikana perheeseen syntyivät lapset Saara (1759), Anna Kaisa (1761) ja Saara (1765).

Vanhempi Saara-nimen saanut tytär kuoli joulukuun 27. päivänä vuonna 1765. Saman vuoden heinäkuun 11. päivänä syntynyt tytär sai jostain syystä saman nimen kuin isosiskonsa, mutta päivä oli muutenkin hyvin omituinen. Isä Olavi, nimittäin kuoli Pöytyän haudattujen luettelon mukaan keuhkotautiin vain kaksi tuntia ennen nuorimman lapsensa syntymää. Näin Liisa Yrjöntytär jäi yksin kolmen lapsensa kanssa, joista nuorin oli siis vastasyntynyt.

Koska yksinäisen naisen osa ei ollut helppo, pääsi Liisa onnekseen uusiin naimisiin. Vuonna 1767 hänet vei vihille turkulainen pellavankutoja Kristian Rosenblad. Hän oli vaimoaan tasan kymmenen vuotta nuorempi, mutta avioliitosta tuli varmaan hyvin onnellinen. Ainakin Kristian ja Liisa saivat neljä yhteistä lasta; Antin (1768), Kristianin (1770), Johanneksen (1773) ja Gabrielin (1775). Heistä poika Kristian jatkoi isänsä jalanjäljillä pellavankutojana Antin ja Johanneksen kuollessa jo hyvin pieninä. Gabriel menehtyi naimattomana 1837, kun taas nuorempi Kristian Rosenblad oli kuollut jo 1823 isä Kristianin seuratessa häntä 1829. Liisa Yrjöntytär kuoli "vanhuuden heikkouteen" jo 1808.

Kahdesta Saarasta nuorempi, jouluna 1765 syntynyt, asui kotitorpassaan naimattomana ja lapsettomana kuollen isänsä tavoin keuhkotautiin helmikuun ensimmäisenä päivänä 1794. Isosisko Anna Kaisan mainitaan kotitorpassaan vielä vuodesta 1778 alkavassa rippikirjassa, mutta nimen päälle on vedetty viiva. Koska toisaalta kuolinmerkintää ei löydy ao. sivulta, on Anna luultavasti muuttanut muualle. Asia onkin juuri näin, sillä pellavankutojan tytär Anna Kaisa Lundgren vihittiin toukokuussa 1782 Ordenojan Junnilan Juho Juhonpojan kanssa.

Sukunimensä Anna Kaisa on varmaan saanut isänsä puolelta, sillä kotitorpassa asui 1760-luvun alussa kutojamestari Juho Kallenpoika Lundgren. Hän oli Olavi Kallenpojan veli ja asui vaimonsa Stina Johanna Saurenin kanssa myöhemmin Säkylässä. Juho Juhonpoika käytti puolestaan sukunimeä Orden asuen vaimonsa Anna Kaisan kera Oripäässä ainakin 1780-luvun lopulta lähtien. Hän työskenteli pitäjän lukkarina. Anna Kaisa kuoli 1788, ehkäpä lapsivuoteeseen. Juho meni uudelleen naimisiin leskimiehenä jo lokakuussa 1789.Yhteisiä lapsia Juholle ja Anna Kaisalle oli ehtinyt syntyä kolme. Esikoispoika Johannes kuoli lapsena, samoin hänen 1788 syntynyt kaimansa. Oripäässä 1787 kastettu Samuel sen sijaan oli elossa vielä vuonna 1800.

Kuten niin usein käsityöläisammattien kohdalla, velvoitti suvun perinne vahvasti. Veljekset Juho ja Olavi olivat kutojia samoin kuin Olavin lesken uusi puoliso Kristian Rosenblad sekä heidän poikansa Kristian. Jäljelle tästä pienestä perhekatsauksesta jää se arvoitus, miksi Lundgrenin veljekset tulivat Hollolasta Marttilaan ja Pöytyälle. Selitys saattaa olla hyvin mutkaton. Mikäli Hämeestä halusi tulla Turkuun markkinoille, kulki reitti Tiipilän ja Prunkilan kylien kautta Härkätietä pitkin. Ehkäpä Olavi sai reissullaan tarjouksen kutojan työstä, sillä Prunkilassa mainitaan jo 1740-luvulta alkaen tämän ammatin harjoittajia. Kun mies asettui aloilleen, oli luonnollista etsiä morsianta lähikylistä. Velipoika Juho löysi sitten oman tiensä Auranmaalle Olavin jalanjäljissä.

Susijahdissa

Suomen metsästyslehti nro 1 - 1.1.1908
venäläisen taiteilijan näkemys susijahdista,
jossa käytetään vaateriepuja sumputtamaan
pedot ampumalinjalle

Reilut 120 vuotta eli kesällä 1880 sitten määrättiin Liedon, Marttilan ja Pöytyän pitäjiin yleinen sudenajo. Tämän oli määrä alkaa kesäkuun 20. päivän illalla kello kuuden aikoihin ja päättyä seuraavana aamuna samoin kuudelta. Marttilalaiset metsästäjät lähtivät jahtiin pitäjän itä- ja etelärajalta kohdaten Pöytyän miehet Kumilan kylän takametsässä. Lietolaiset taasen yhytettäisiin Laurilan(?) kylän metsärajalla. Liedon miesten tarkoituksena oli puhdistaa metsästä susista aina Karinaisten kulmakunnalle saakka. Karinaisissa kaikkien kolmen pääryhmän jahti päättyisi maanantaiaamun varhaisina hetkinä.

Susien jahtaamiseen oli saatu uutta puhtia toukokuun puolessa välissä samana vuonna sattuneesta ikävästä turmasta. Prunkkalan Karviaisten kylän torpparin, Jaakko Latvan kolmevuotias tytär oli tuolloin joutunut pedon kitaan. Hän oli ollut kotimökkinsä liepeillä leikkimässä, kun susi oli hyökännyt. Takaa-ajoon lähdettiin heti tytön kadottua, mutta ainoastaan muutamia vaatteiden riekaleita oli jäänyt jäljelle. Luultavasti sama peto oli yrittänyt saalistaa myös Karviaisten Ristimäellä aiemmin samana päivänä, mutta tuolloin lapsijoukon vanhemmat onnistuivat karkottamaan suden.

Toisaalta nelisen vuotta myöhemmin, kevättalvella 1884 ilmoitettiin Marttilan Ollilasta hieman erilaisesta susisurmasta. Suutari Antti Sahlsten oli asettanut eräälle niitylle myrkkysyöttejä kettuja varten. Kun Ollilassa sitten maaliskuun alkupuolella vaelsi susilauma, oli niistä pari pistellyt poskeensa näitä syöttejä. Sahlsten oli huomannut tämän lumessa näkyneistä oksennuksista sekä piehtarointien jäljistä. Koska sää oli mitä kurjin, ei näitä sairastuneita susia voitu seurata. Päivää myöhemmin eräs kyläläinen kuitenkin osui metsässä paikkaan, jossa oli runsaasti susien jälkiä, verta ja runsaasti karvoja. Mies tietysti ajatteli, että pedot olivat surmanneet tuossa paikassa peuran tai jonkin muun eläimen. Joka tapauksessa sudet olivat sitten raahanneet saaliinsa muutamia kymmeniä metrejä eteenpäin. Tästä paikasta löytyi vain vähäisiä nahanriekaleita, joiden todettiin olevan peräisin sudesta. Herra Lukashi Isotov ja tunnettu sudenajaja Pero tulivat maaliskuun 18. päivänä paikalle varmistaen omilla havainnoillaan kyläläisten toteamuksen.

Venäläinen Isotov oli mestarillinen metsämies ja toimi joskus opettajana Evon Metsänvartijakoulussa Lammilla. Vaikka oppilaat eivät ymmärtäneet venäjää ja Lukashi ei osannut suomen kieltä, sujui opetus silti mainiosti. Hän nimittäin osasi ulvoa kuin susi konsanaan ja pitkillä metsästysretkillä Varsinais-Suomen ja Hämeen erämaissa Isotov kaatoi oppilaineen kahden talven aikana yhteensä kymmenen sutta.

Vastasyntyneen kohtalo Somerniemellä

Somerniemen kappeliseurakunnassa paljastui lokakuussa 1899 lapsenmurha. Someron piirin nimismies lähetti tuolloin Nummen pitäjän Leppäkorven kylässä asuneen piika Vilhelmiina Lehtosen lääninvankilaan poliisitutkinnassa esiin tulleiden seikkojen takia.

Piika Lehtonen oli kuulusteluissa kertonut, että hän oli ollut kylässä Oinasjärvellä äitinsä Vilhelmiina Dahlin luona ja synnyttänyt lokakuun kolmannen päivän iltana kello yhdeksän maissa kamarin lattialle elävän tyttölapsen. Koska Vilhelmiina oli tuolloin omien sanojensa mukaan "kowin kipeä ja heikko", hän vähän toivuttuaan nousi sänkyyn nukkumaan jättäen vastasyntyneen yksin lattialle. Kun hän sitten seuraavana aamunna kymmenen maissa nousi ylös, oli lapsi kuollut.

Vilhelmiina kääri ruumiin vaateriepuihin kätkien sen äitinsä tuvan permannon alla olleeseen perunakuoppaan. Sieltä hän vei käärön parin päivän päästä läheiselle Aliniityn pellolle piilottaen sen siellä turpeiden alle. Sieltä poliisit myös löysivät ruumiin.

Luonnollisesti asiassa toimitettiin täydelliset tutkimukset sekä äidin että lapsen osalta ja lopputuloksena Vilhelmiina Lehtonen lähetettiin kärsimään rangaistusta Hämeenlinnan kuritushuoneeseen. Sieltä hän pääsi ehdolliseen vapauteen senaatin määräyksellä helmikuun 22. päivänä vuonna 1904.


Vilhelmiina Lehtonen oli saanut yhden aviottoman lapsen jo syyskuussa 1897. "Äpärä" Emi Aksel syntyi äidin ollessa piikana Nummen Oinolan kylän Nupuisen talossa. Vilhelmiina itse oli syntynyt Somerniemen Oinasjärven Kuritun talon Dahlin torpassa vuonna 1869. Äiti Vilhelmiina Erkintyttären vanhemmat olivat torppari Erkki Heikinpoika Dahl ja vaimonsa Anna Liisa Matintytär. Erkki oli patronyymistään huolimatta avioton lapsi, jonka äiti oli sotilas Ahlrothin tytär Stiina Oinasjärveltä. Anna Liisa oli taasen Kosken Tl kappeliseurakunnan Halikkolaisten kylän Pietilän talollisen, Matti Juhonpojan ja vaimonsa Leena Heikintyttären lapsi. Sekä Erkki että Anna Liisa olivat syntyneet vuonna 1812.

Florinien tarina jatkuu

Paimion Räpälän kirkonpaikka heinäkuun ensimmäisenä 2010

Mathaeus Erici Florinus, Mathias, oli kappalainen Paimiossa 1632 ja tuli kirkkoherraksi enonsa jälkeen 1660. Hänen vaimonsa oli Elisabet Henrikintytär, Paimion sitä edellisen kirkkoherran Henricus Martinin tytär. Appivanhemmat testamenttasivat jo 1597 tyttärelleen Elisabetille tilan Paimion Räpälässä. Mathias esiintyi Räpälän isäntäluettelossa 1634-72 ja hän teki siitä sinä aikana ratsutilan. Vuonna 1639 Mathias otti lisäksi viljelyyn autiotalon Paimion Keskikalevan kylässä.

Matias kuoli 27.2.1669. Elisabet antoi 6.6.1670 nuorimmalle pojalleen Jakobille Räpälän ratsutilan koska hän itse ei "vanhuutensa ja sairautensa vuoksi" kyennyt sitä hoitamaan, huomioiden että Jakob "päivittäin joutui palvelemaan ja auttamaan äitiään" ja koska "muiden lasten koulutukseen oli suuri osa uloslaitettu", mutta "mainitulle Jakobille ei muuta menoa sen lisäksi ollut tullut". Tila oli ollut hänen äitinsä, joten Elisabet saattoi tehdä äidinperinnölleen mitä halusi. Hän oli liittänyt alkuperäiseen tilaan vielä lisää maata "omalla kustannuksellaan ja autiosta korjannut ja parantanut" .

Mathaeuksella ja Elisabetilla oli lapset:

1. Henrik Florinus, Paimion kirkkoherra 1671, rovasti, 1.pso. Beata Gyllenbögel, 2.pso. Katarina Pihl.
2. Erik Florinus, rykmentinsaarnaaja.
3. Anders Mattsinpoika Blom, nimismies.
4. Arvid Florinus, Paimion kappalainen, Akaan khra, k. 1707.
5. Jakob Florinus, myöhemmin Blom, 1646-1731, tullimies, Räpälä, 1.pso. Maria Spencenia, 2.pso. Ingeborg Hästesko.
6. Brita Florinus, pso. kapteeni Jöran Lagus.

***

Arvid Florinus tuli ylioppilaaksi Turussa 1658, väitteli 10.4.1668 ja tuli kappalaiseksi Paimioon viimeistään 1669. Hän avioitui 1670, puoliso oli hovioikeuden asessorin tytär Susanna Schilling. Arvid asui 1670 Tammistossa, mutta tuore avioliitto ehkä aiheutti sen, että hän 3.1.1671 osti Immaisten ja Vuohenmäen kruununtilojen varusteluoikeuden.
Kesäkäräjillä 1672 todettiin, että vanha, vuoteen 1385 mennessä valmistunut Paimion Räpälän kirkko oli korjauskelvoton, vaarallinen ja huonolla paikalla. Oli rakennettava uuteen paikkaan uusi kirkko, mieluimmin kivistä, sillä niiden saanti oli hyvä, mutta puukirkon tarvittavien hirsien saatavuus huono


jatkuu.....

Florinit

Paimion kirkko kesällä 2010

Florinien vanhin tunnettu esi-isä oli Tomas Eskilinpoika, linnankirjurina Turun linnassa. Siinä ominaisuudessaa hänet mainittiin henki- ja laskukirjoissa vuosina 1602-1603. Hänen sinetissään oli kirjaimet TE. Lapsia:

1. Thomas Thomae Florinus, maisteri Wittenbergissä v. 1621, teologian tohtori Turun koulussa, Laitilan khra, valtiopäivämies 1624, Pohjanmaan päärovasti (generalprost).
2. Jacobus Florinus, Paimion khra 1628-59.
3. Martinus Florinus, khra.
4. Kristina Blom (Blum), k. 1635, pso. Lemun khra Ericus Henrici.
5. Nimetön tytär, pso. Turun kauppias Rotger von Munster, haud. 1626, Munsterhjelm-suvun kantaisä.
6. Simon Blom, kauppias.

Tomas Eskilinpojan lapset käyttivät nimeä Blom tai sen latinalaista muotoa Florinus. Syy tähän ei ole selvillä, mahdollisesti voisi kyseessä olla Tomas Eskilinpojan isän sukunimi. Blom tai vastaavan nimityyppisiä henkilöitä esiintyi Varsinais-Suomessa jo aikaisemmin, esim. Turussa kauppiaat Hans 1472, Jakob 1504 ja Henrik Blomenow 1530, kaniikki Jakob Blomen 1500-luvun alkupuoliskolla sekä 1542- 1569 mainittu ja 1564 Raumalla asunut "Pohjois-Suomen" (Vehmaa, Uusikirkko, Laitila, Lapin pitäjä ja Rauma) vouti, Vehmaan ja Maskun tuomarinsijainen Kristoffer Blom. Tomas Eskilinpojan veli oli ehkä se Mats Eskilinpoika Blomm, joka mainittiin katselmuskirjurina eversti Rosenkrantzin komppaniassa 1618-21 ja oli voutina Ylisessä Satakunnassa 1625 alkaen.

Kristina Blom (Blum) avioitui Ericus Henricin kanssa. Ericus oli syntynyt n. 1560 ja hän oli kotoisin Porista. Ericus oli ollut kappalainen Askaisissa ja hän allekirjoitti Turussa vuoden 1593 Upsalan päätöksen. Lemun kirkkoherraksi hän tuli 1615.
Avioliitto Kristinan kanssa oli Ericukselle hänen toisensa, mutta ensimmäisen vaimon nimi jää tuntemattomaksi. Kristina oli kaikesta päätellen runsaasti miestään nuorempi. Kristina kuoli Lemulla 21.10.1635, Ericus 12.5.1636. Lemun kirkossa on Ericuksen ja Kristinan epitaafi, muistotaulu. Kristinalla ja Ericuksella oli ainakin kolme lasta, kaikki pappeja. Mathias Erikinpojasta tuli Mathaeus Erici Florinus, Paimion kirkkoherra. Arvid Florinuksestakin, joka kuoli 1677, tuli kirkkoherra. Jakobista, joka kuoli ennen lokakuuta 1683, tuli kappalainen.

jatkuu....

Esitelmä Pullerin talosta

Stubbet Inkoosta

Sinetti Inkoosta;
Kansalliarkiston pergamenttikokoelmasta vuodelta 1447

Länsi-uusimaalainen Inkoon pitäjä (ruots. Ingå) mainittiin nimeltään ensimmäisen kerran asiakirjoissa vuonna 1335. Nimen arvellaan tullen siitä, että joku Inge sai joen nimettyä itsensä mukaan, Inge å, Ingen joki.

1400-luvulla löydetään Inkoosta eräs suku, joka myöhemmin käytti samanlaista lenkistä roikkuvaa metsästys-torvivaakunaa, kun naantalilainen Jägerhorn af Storby –suku. Tapio Vähäkangas arvelee, että suvuilla voisi olla yhteinen esi-isä, sillä Jägerhorn af Storbyn kantaisä oli eräs Jowan (Jöns) Filpunpoika, rälssimies joka mainittiin Maskussa 1405, samoihin aikoihin, kun Inkoossa mainittiin eräs Olof Filpunpoika.
Tämä Olof Filpunpoika osti Inkoossa 1400 1,5 veromarkan maat, jonka myyjä halusi takaisin 1409. Tutkintakäräjillä 1405 Olofilta peruutettiin (otettiin verolle) Inkoon Kullasta rälssimaata 3,5 veromarkan edestä.

Suvun ensimmäinen tunnettu jäsen Olof Andersinpoika (tai Andreaksenpoika) mainittiin Inkoon Bollstadissa 1447, joka myös on kylän ensimmäinen maininta asiakirjoissa. Olof oli ostanut 2,5 veromarkan edestä maata. Koska poikansa Jakobin maanomistusvahvistus osoittaa, että Olof oli perinnyt vain yhden veromarkan maat - ostomaansa lisäksi - Bollstadissa, lienee hän ollut kotoisin muualta. Kotikylä oli ehkä Inkoon Stubböle, josta jälkeläiset 1600-luvulla muodostivat Stubbe-nimensä.
Olofin puoliso oli nimeltään Karin (Kadrin) ja hänetkin mainitaan vain yhden kerran asiakirjoissa, käräjillä Inkoossa heinäkuussa 1453, kun hän haki oikeutta sitä vastaan, että häneltä oli yritetty riistää yksi mökki Inkoon Stubbölessä. Pari lahjoitti Inkoon kirkolle pienemmän Ramsjön saaren, jonka jälkeläiset saivat takaisin 1534. Olofilla ja Karinilla oli pojat Jakob Olofinpoika (Jeppe Olofinpoika) ja Olof Olofinpoika.

Kaksi Ahlman-sukuista Sammatista

Sain yhteydenoton kotisivujeni tiimoilta, kun eräs herra kyseli sammattilaisen Christina Ahlmanin perään. Koska kyseinen henkilö tutki samannimistä sukua muualla Suomessa, ihmetteli hän miksi Christina käytti juuri tuota sukunimeä. Vastatessani lyhyesti huomasin tietokannastani löytyvän erään toisenkin Ahlmanin, joka oli syntynyt Sammatissa.

Christina Ahlman oli syntynyt Leikkilän kylän Jussilassa sen isännän, Gabriel Johanssonin ja vaimonsa Maija Stina Johansdotterin perheeseen tammikuussa 1811. Toinen Ahlman-sukuiseni oli vuonna 1795 Haarjärven Luttarilla syntynyt Nils, jonka vanhemmat olivat renki Erik Nilsson ja vaimonsa Brita Matsdotter.

Yhteistä nimittäjä "Niilolle" ja "Tiinalle" oli Sammatin Haarjärven Luttari. Tiinan isän, Gabriel Johanssonin oma isä oli 1733 syntynyt Johan Nilsson. Renki Erik Nilsson oli sitten tämän Johanin velipoika, vaikka olikin syntynyt vasta 1751. Olisin todennäköisesti huomannut asian jo paljon aiemmin ellen olisi tehnyt tämän perheen kohdalla pelkkää HisKi-tutkimusta. Vuoden 1733 Johan Nilssonia ei nimittäin mainita Sammatin tai Karjalohjan kastettujen luetteloissa. Hänet löytää ainoastaan rippikirjoista.

Syytä sukunimen Ahlman käyttöön en pysty sanomaan, sillä 1700-luvun puolelta ei Sammatista löydy mitään erikoisempaa aihetta tähän. Nimen alkuosa on suomeksi leppä, joten ehkäpä Luttarin ympäristössä tai pihapiirissä oli joku huomattavan korkea tai tuuhea puu.

Sammattilaisista suvuista kiinnostuneen kannattaa ehdottomasti hankkia Toivo Haation kirjoja, sillä hän on tehnyt hämmästyttävän työn kootessaan yksiin kansiin pitäjän torpparit, isännät ja viimeksi sotilaat.Lisäksi tulossa on käsityöläisiä sisältävä kirja.

Seutulan sukua

Vantaalla sijaitseva, n. 1460-luvulla rakennettu

ja 1510 jälkeen koristemaalattu Helsingin pitäjän

kirkko, jossa varmaan Enevaldkin kastettiin.

Sigfrid Larsson eli "Sigfrid i Sötskog" avioitui Kerstin Ragvaldintyttären kanssa, joka oli ns. Dönsby-sukua.

Heidän lapsiaan olivat mm;

1. Anders Sigfridinpoika Seutulassa, mainittiin 1542-85, esiintyi 1557 Helsingin pitäjän maakauppiasluettelossa, varusti 1581 ratsukon verovapautta vastaan, maksoi kolmanneksi eniten veroa Helsingin pitäjässä vuoden 1571 hopeaveroluettelossa, 270 mk.
2. Enevaldus Sigfridi, Viipurin khra, main. 1543 alk.
3. Gertrud Sigfridintytär, pso. Pyhtään khra Henricus Jacobi.
4. Nimetön tytär, jonka toinen puoliso oli nimeltään Jakob.


Enevaldus Sigfridi (Teobaldus, Enevald Sigfridinpoikan) oli ensin koulumestari ja sitten kirkkoherra Viipurissa, jossa hänet mainitaan vuodesta 1543 alkaen. Hänen puolisonsa oli Anna Larsintytär Teit Pernajalta. Enevaldin kuoltua 1570, meni Anna uuteen avioliittoon Viipurin pormestari Tönius Nylanderin kanssa. Heillä oli ainakin tytär Agnes Nylander.
Enevaldille ja Annalle oli syntynyt kaksi poikaa ja neljä tytärtä, mutta näistä kuolivat ruttoon kaikki muut paitsi Kristina Enevaldi, s. 1567. Kristina avioitui jo 15-vuotiaana 1582, hänen puolisonsa oli kauppias Bertel Perinpoika. Bertel oli Ruuth-sukua.

ps. Andersin pojanpoika korpraali Matts Tönnenpoika sanoi 1623, että "hänen esi-isänsä olivat saaneet tilansa Seutulassa ja Riipilässä ohikulkevilta kuninkailta", mutta (rälssivapaus-) kirje oli hävinnyt Venäjän-sodassa ("hans förfäder av framfarna konungar förvärvat i Söteskog en gård och i Ripuby en gård i Helsinge, men breven hade förkommit i ryske fejden"). Tämä voi tarkoittaa verovapauksia, joita isoisä Anders oli saanut 1581 ratsuvarustelua vastaan.

Koivistoiset Savosta

Savolainen Talvi-vaatteissaan,
litografia. C.A. Gottlund 1831.

Koivisto, Koivistoinen, Koivikko, Koivula -tyyppisiä nimiä pidetään asutusnimeen perustuviksi, esim. koivuja kasvavalle alueelle rakennettuun talon nimeen, tai paikkakuntanimestä johdetuiksi, esim. Suomenlahden Koivistosta. Varsinkin nimi Koivisto esiintyy jo varhain koko Suomessa: Taivassalossa v. 1469 Matti Kattinen aff Koiiwisto, v. 1475 Erich Koywosto, Perniössä v. 1477 Peder Coiuiston, Viipurin pitäjässä v. 1569 Lau(ri) Koivisto, Savossa Säämingissä 1563 Ollij Kovijuisten ja Rantasalmella 1614 .
Savon henkikirjat vuodelta 1694 eivät kuitenkaan vielä tunne yhtään Koivistoa, Koivistolaista tai Koivikkoa. Isonvihan (1713-1721) jälkeen heitä oli jo kuitenkin sekä Leppävirralla että nykyisellä Suonenjoella; näiden voidaan olettaa olleen sukua toisilleen. Suonenjoen (silloin vielä osa Pieksämäkeä ) rippi- ja henkikirjoissa mainitaan 1722-25 veljekset Nuutti ja Tuomas Koivistoinen. Heidän leskiäitinsä Maria Jurko kuoli 61-vuotiaana poikansa Nuutin luona 10.2.1726. Veljekset ja heidän jälkeläisensä asuivat Lieteenmäen ja Kärkkäälän kylissä 1700-luvulla. Näistä veljeksistä, Suonenjoen Koivistoisten kantaisistä, polveutuvat pääasiallisesti Suonenjoen, Karttulan, Kuopion ja Rautalammin seutujen sukuhaarat.

Mielenkiintoista on, että runsas kymmenen vuotta aiemmin, 1711, oli sissispäällikkö Taneli Luukkonen ehdottanut ylennyksiä jalkarakuunoiden joukoissa toiminneille inkeriläisveljeksille Nuutti ja Paavo Koivistolaisille (Noth ja Pawo Koiwistolainen). Näillä Nuutilla ja Paavolla ei välttämättä ollut mitään tekemistä myöhempien savolais-Koivistojen kanssa, mutta ei se kuitenkaan ole pois suljettukaan.

Tuomas Koivistoinen, n. 1690 - 7.1.1755 Suonenjoki Kärkkäälä, oli kuollessaan haudattujen luettelon mukaan 73-vuotias talon isäntä, jolloin syntymävuosi olisi 1682; rippikirjoissa syntymävuodeksi mainitaan kuitenkin 1690. Tuomas haudattiin kirkkoon. Rippikirja 1721-24 s. 35, kertoo että perheeltä kuoli 1722 poika, ikää ei mainita. Kylän nimenä oli silloin Suonenjoki. Tilasta käytettiin nimeä Finni ja se on kuulunut milloin Suonenjoen, Kärkkäälän ja Lieteenmäen kyliin. Isojaon jälkeen oli talon nimi Lieteenmäki n:o 26 Kuurtila ja myös Tuomola. Tuomaksen puoliso(t) olivat nimeltään Heta Leinonen, n. 1699 - 11.3.1749 Kärkkäälä; syntyneiden luettelossa myös nimeltään Regina Levotar. Tuomaksella oli lapset:

1. Tuomas Koivistoinen, n. 1716 - 10.6.1759 Lieteenmäki. Suonenjoen Lieteenmäki n:o 8 Finni-talon isäntä. Pso. 1735 Marketta Jalkanen, n. 1710 Suontee - 15.7.1778 Lieteenmäki n:o 8.
2. Maria Koivistoinen, 4.9.1723 Lieteenmäki no. 8 - 25.12.1769 Suonenjoki. Haudattujen luettelossa hän oli 50-vuotias talollisen leski. Pso. Heikki Rossi, s. 1713.
3. Pekka Koivistoinen, 1.6.1726 - k. 15.8.1805 Lieteenm. 8. Pso. 1751 Stiina Jalkanen, s. 15.4.1729.
4. Mikko Koivistoinen, 12.12.1728 Kärkkäälä - 2.7.1785 Rautalampi, Pyhälahti, pso. 1755 Marketta Karjalainen, s. 19.5.1734 Pieksämäki, Tyyrinmäki.


Pekka Koivistoinen, 1.6.1726 - 15.8.1805 Lieteenmäki no. 8. Pekka muutti vaimonsa kanssa 8.4.1797 Karttulasta (?) Suonenjoen Lieteenmäki 8:aan. Pso. 5.5.1751 Pieksämäellä Stiina Jalkanen (Kirstin), 15.4.1729 Suontie - 15.8.1805 Lm. no. 8. Stiinan vanhemmat olivat Lassi Pekanpoika Jalkanen (Lars Pehrss: Jalkain), 1704 - 13.5.1770 Suonenjoki, ja Susanna Tapanintytär Karhunen (Susanna Staffansdotter Karhutar) Kutumäeltä, 1699 - 16.9.1751 Suonenjoki, Sianjalka. He olivat avioituneet 1725. Susannan kotipaikaksi merkityn Kutumäen vieressä on nykyisin paikkakuntanimi Karhulanmäki, jonne ehkä Suonenjoen Karhusten juuret vievät.
Lassi menetti 1761 "villitautiin" ("villsiukan") 3 lehmää, 7 lammasta ja 2 sikaa. Pohjoisesta ja idästä tuli Savoon niihin aikoihin "villikoiria", jotka levittivät kyseistä tautia. Lassin isä oli (talollinen Sianjalassa) Pekka Jalkanen, 30. 3.1681 - 1734, äiti jää nimettömäksi. Jalkasten suku pitää perinteisesti kantaisänään sitä Tuomas Sianjalkaa, joka mainitaan Savossa Juvan hallintopitäjän Vesikansan neljänneksessä vuosina 1545-1555 (myöhemmin Suonenjoen Sianjalan kylä), jonka poika mahdollisesti oli sakkoluetteloissa 1558 ja 1561 mainittu Pekka Sianjalka. Samainen Pekka Jalkanen oli ilmeisesti se 1558 mainittu lautamies, joka veroluettelon mukaan omisti lehmän ja hevosen .

Pekalla ja Stiinalla oli lapset:

1. Tuomas Koivistoinen, 25.12.1752 Lieteenmäki - 21.6.1753 Kärkkäälä.
2. Heta Koivistoinen, n. 1753 Lieteenmäki - 17.5.1755 Kärkkäälä.
3. Pekka Koivistoinen, 25.9.1755 Lieteenmäki - 14.7.1827 Karttula. 1.pso. 1775 Riitta Karhunen, synt. n.1757, 2. pso. 1804 Suonenjoella Regina Lukkarinen, s. 1770 Lieteenmäki.
4. Lassi Koivistoinen, n. 1757 Lieteenmäki no. 8 - 1759 Lieteenmäki no. 8.
5. Mikko Koivistoinen, 2.7.1759 Lm - 28.4.1814 Lieteenmäki no. 8. Pso. Anna Malm, s. 1764.
6. Nuutti Koivistoinen, 20.12.1760 Lieteenmäki - 6.11.1820 Lieteenmäki 8. 1.pso. Kristiina Vilhunen, synt. n. 1769, 2.pso. 1799 Karttulassa Helena Karttunen, s. 1777 Karttula.
7. Susanna Koivistoinen, s. 13.5.1763 Lieteenm., 1. pso. Klemetti Karhunen Karttulan Kuivaniemestä.
8. Juho Koivistoinen, 6.3.1765 Lieteenmäki - 21.12.1825 Karttula. Muuttanut vaimonsa ja kahden lapsensa kanssa Leppävirralta Suonenjoen Lieteenmäkeen. Asui perheineen Leppävirralla Samais no. 3 itsellisenä (omisti 3/6-osaa?). Karttulassa asui Kuivaniemi n:o 2 Leväksessä. Pso. Kaisa Lappalainen, s. 1751.
9. Maria Koivistoinen, 26.6.1767 Lieteenmäki - 29.10.1842 Karttula, Soinlahti. Vihittäessä asui Karttulan Talluksesssa. Pso. 1792 Karttulassa Tapani Karhunen, s. 1762.
10. Sofia Koivistoinen, 25.5.1769 Lieteenmäki - 2.11.1844 Karttula, Soinlahti. Pso. 1809 Karttulassa Johan Kukkonen, s. 1763.
11. Kristiina Koivistoinen, 24.12.1773 Lieteenmäki - 11.4.1841 Karttula, Kuivaniemi. Pso. 1804 Suonenjoella Lassi Korhonen, s. 1776.
12. Katriina Koivistoinen, 24.12.1773 Lieteenmäki - n. 1774 Lieteenmäki.

Lampuodin murha Lopella 1869

Lopen pitäjän Kirkonkylän Mäkilän vänrikin puustellin eli sotilasvirkatalon lampuodiksi tuli vuoden 1840 paikkeilla Janakkalasta kotoisin ollut Heikki Juho Juhonpoika. Hän oli nainut talon edellisen lampuodin tyttären, Maija Stiinan. Sekä sulhanen että morsian olivat molemmat syntyneet 1816.

Lapsia Mäkilän lampuotitilalla syntyi tasaiseen tahtiin ja vuoteen 1859 mennessä olivat päivänvalon nähneet Juho Vihtori (1839), Matilda (1841), Amanda Karoliina (1844), Otto (1845), Kalle Kustaa (1848), Oskari (1854) ja Amalia (1858-1863). Perheen yhteiselo päättyi kymmenen vuotta myöhemmin keväällä 1869 kammottavalla tavalla.

Samassa kylässä asui tuohon aikaan kaksi nahkuria, Karl Johan Lindgren (s. 1845 Lopella) ja Mikko Lindgren (s. 1830 Heinolan msrk:ssa). Sukunimestään huolimatta Karl Johan ja Mikko eivät olleet ainakaan kovin läheistä sukua keskenään. Miehet oli opittu tuntemaan hurjaluontoisina ja toisaalta nahkurin työ oli kaikista aliarvostetuin käsityöläisammatti. Eräänä keväisenä iltana Lindgrenit olivat tulleet lukitun oven läpi Mäkilän taloon tämän ollessa jo nukkumassa.

Lindgrenit raastoivat lampuodin ylös vuoteestaan tupaan pakottaen tämän juomaan viinaa niin paljon, että tämä melkein tukehtui siihen. Vaimo Maija Stiina ehti kuulla miehensä sanovan "älä Lindgren kulta Jumalan tähden minua tapa, anna minun hengähtääkin välillä, ilman minun täytyy tukehtua". Tähän nahkurit vastasivat "juo vaan", jonka jälkeen huoneesta kuului makuukamariin kova kolaus miesten juostessa samalla pois talosta.

Emäntä lähti vikkelästi tarkastamaan tilannetta ja löysi miehensä tuvan lattialta vaahto suupielistä pulputen. Vaikka Heikki Juho kannettiin heti vuoteeseen ja häntä yritettiin elvyttää, oli kaikki turhaa. Mies vain "kuorskui surkeasti kieli vaahdossa ulkona suusta". Kello kävi yhdeksättä illalla ja lampuoti kuoli seuraavana aamuna kahdeksan maissa kärsittyään kovia tuskia koko yön. Jälkeensä hän jätti leski Maija Stiinan sekä kuusi lasta.

Muita blogeja

Tässä tämän blogin kirjoittajan pari kolme muuta kyhäelmää, jotka jäävät usein retuperällä ajan puutteen takia!

• Half Naked Chef - vähän peruskokkausta
• 2400 Fulton Street - musiikkia ja muuta sellaista
• Tarvasjoen Kotiseutuyhdistys - kotipitäjän menneisyyttä ja nykyisyyttä

Polkupyörän tulo Suomeen

Kyläkirjaston Kuvalehti no 5 1.5.1899

Polkupyörä tai pikemminkin sen edeltäjä "pikajalka" rantautui Suomen lehdistöön keväällä 1869. Tuolloin Uusi Suometar uutisoi mm. sorvari F. Paulinin welocipedistä, jota tämä oli esitellyt Helsingin Seurahuoneella huhtikuussa. Etupyörä oli tässä laitteessa noin puolentoista kyynärän korkuinen ja takapyörä vastaavasti hieman matalampi. Paulin oli tehnyt laitteella muutamia pieniä matkoja, jotka eivät "vielä juuri ole onnistuneet, mutta ei kukaan seppä syntyessään".

Polkupyörän edeltäjä oli eräänlainen ratsastuskone, jonka vapaaherra von Drais esitteli vuonna 1816 tai 1817. Vapaaherran nimi jäi elämään rautateillä resiinana, joka aikaisemmin kirjoitettiin muodossa dresina. Varsinaisen polkupyörän katsotaan saaneen alkunsa, kun ranskalainen Michaux asensi etupyörän napaan polkimet. Vähitellen tulivat mukaan ketjuvälitykset polkuvoiman siirtyessä takapyörään. Samoihin aikoihin pyöristä tuli samankokoisia, joka teki ajamisen helpommaksi. Kun John Boyd Dunlop vielä ehti keksiä ilmatäytteisen renkaan 1888, oli nykyaikainen pyörä suurin piirtein valmis.

Joskus 1820-luvulla Euroopassa järjesttiin herrasväelle erityisiä polku- tai pikemminkin potkupyöräkouluja. Edellä mainittu ratsastuskone nimittäin kulki eteenpäin ajajan potkiessa jaloillaan vauhtia aivan kuten potkulautailija tekee nykyään.

Polkupyörät levisivät Ranskasta ensin Englantiin, Yhdysvaltoihin, Italiaan ja mm. Ruotsiin. Suomeen näitä laitteita oli tulossa keväällä 1869 enemmänkin, kunhan "vaan jäät lähtevät ja meri tulee höyrylaivakululle avoimeksi". Pyörien osuudesta paikalliseen historiaan voit lukea parin vuoden takaisesta tarinastani!

Kruununvouti Ferdinand Westerlingin syntymäpitäjästä

Kesäkuussa 1892 kuoli Maskun kihlakunnan kruununvouti Ferdinand Westerling, jonka väitettiin useissa lehtitiedoissa syntyneen Alastaron pitäjässä helmikuun 18. päivänä 1837. Hän oli jo nuoresta miehestä lähtien innokas suomalaisuusmies ottaen osaa mm. Aura-sanomalehden perustamiseen. Tämä julkaisu oli jatkossakin lähellä Ferdinandin sydäntä ja lehden aloitaessa oman kirjapainon vuonna 1887 tuli Westerlingin yksi sen puuhamiehistä. Hän toimi myöhemmin painon johtokunnan puheenjohtajana.

Yllättävää kyllä, kruununvouti oli myös työväen asialla. Viran toimipaikkana oli Turun kaupunki ja niinpä paikallinen työväenyhdistys sai hänestä perustajansa ja pitkäaikaisen puheenjohtajan. Lopulta ankara kivulloisuus pakotti Westerlingin luopumaan viimeksi mainitusta tehtävästä. Kuollessaan hän jätti jälkeensä leski Maria Matintyttären sekä poika Oskar Alexanderin ja tytär Olga Marian. Perheen toinen poika Selim Ferdinand oli kuollut jo 1876 pian ylioppilaaksi tulonsa jälkeen. Oskar Alexander oli myös ylioppilas. Hän työskenteli Loimaan ja sitten Maskun tuomiokunnissa tuomarina saaden lopulta laamannin arvonimen. Oskar kuoli Turussa 1921 jättäen jälkeensä leski Ellen Torckellin. Ferdinandin vaimo, Kiikassa 1822 syntynyt Maria Matintytär oli kuollut Turussa toukokuussa 1890.

Alussa totesin, että monet eri lähteet toteavat Ferdinand Westerlingin syntyneen Alastarolla. Häntä ei kuitenkaan löydy ao. seurakunnan kastettujen luettelosta vuodelta 1837. Rippikirjoja tutkimalla asia selviää pikaisesti. Loimaan vuosien 1859-1865 kirjoissa Westerlingin syntymäpitäjäksi paljastuu satakuntalainen Kangasala. Koska Westerlingien perhe asui tuossa vaiheessa Alastarolla, saattoi sekaannus myöhemmissä tiedoissa johtua tästä. Ferdinandin vanhemmat Kangasalalla eli puuseppä Joosef Vesterling ja sepän tytär Stina Loviisa Färm olivat menneet naimisiin vuonna 1836. Ferdinand oli perheen esikoispoika, joka sai seurakseen pikkusiskot Serafiinan ja Vilhelmiinan. Joosef oli nahkurin poika Kuhmalahdelta, kun taas Stina Lovisan isä työskenteli vihittyjen luettelon mukaan seppänä.

Näin saattoi ollakin, mutta tytön syntyessä 1816 oli isä Mikko Färm Kangasalan Vääksyn kylässä myllärinä. Kuollessaan 1833 hänet on sitten merkitty Suomatkan kylässä asuneeksi sepäksi. Stina Loviisan äiti oli nimeltään Anna Liisa Flinkman. Heidät oli vihitty Hauholla 1801 ja tuolloin Mikko oli Kuhmalahden pitäjänseppänä, kun taas Anna Liisa oli rusthollarin tytär Hauhon Kirkonkylästä.

Joosef Vesterling oli syntynyt Kuhmalahdella 1806 nahkuri Juho Essenin ja Maria Jaakontyttären ainoana lapsena. Erikoista kyllä, Juhosta ja Mariasta ei löydy ainakaan HisKin kautta lisätietoja. Kuhmalahden rippikirjat on digitoitu Arkistolaitoksen toimesta, mutta laiterikon takia heidän palvelunsa eivät tätä kirjoitettaessa oikein toimi.

Neitsyt Pahlman

Oripään kappalaisena vuosina 1821-1834 toiminut Henrik Pahlman aloitti uransa 1813 isä-Henrikin apulaisena Alastarolla. Tämä oli tullut Alastarolle 1791 Lohjalta, missä hän oli syntynyt 1738. Hänen sukunsa on eräiden tietojen mukaan tullut Virosta Länsi-Uudellemaalle. Henrikin ensimmäinen puoliso oli Katarina Asproth, joka kuoli poika Henrikin synnyttyä 1788.


Henrik löysi puolisokseen lokakuussa 1817 Alastaron Tammiaisissa asuneen torpparintytär Valpurin. Ensimmäinen lapsi, Fredrika Karolina oli syntynyt jo edellisenä vuonna. Ehkä aviottomuudesta johtuen tytärtä ei merkitty lainkaan kastettujen luetteloihin, vaan ainoastaan rippikirjaan. Ikävä kyllä Henrik menetti äitinsä jo noin 12 vuoden iässä. Isä Henrik meni uusiin naimisiin Karoliina Elisabet Bergbomin kanssa. Kun kappalainen Pahlman sitten itse kuoli 1834, nai Karoliina Köyliön ja Säkylän kappalaisen, Gustaf Pelanderin, joka oli kotoisin Somerolta.




19.12.1896 Aura



Henrikin ja Valpurin esikoistytär Fredrika Karoliina jäi koko iäkseen naimattomaksi asuen Oripäässä elämänsä loppuun saakka. Voimien heikentyessä ei vanha neiti pärjännyt enää omillaan ja niinpä kunnallislautakunta päätti kokouksessaan syksyllä 1896 hänen olevan kykenemättömän hoitamaan itseään. Näin Fredrika Karoliina otettiin virallisen päätöksen kera kunnalliseen vaivaishoitoon. Siinä hän ehti olla vain muutamia viikkoja, sillä joulukuussa 1896 Fredrika Karoliina Pahlman kuoli 81 vuoden iässä. Itseasiassahan hän oli luultavasti vuotta nuorempi.

Vainajalta jäi lähes 3,000 markkaa rahaa ja tästä summasta syntyi yllättäen riita Oripään kunnan sekä Pahlmanin perillisten välillä. Kunta vetosi vuonna 1879 annettuun vaivaishoitoasetukseen haluten rahat korvaukseksi yhdeksän viikon hoidosta. Kihlakunnanoikeus otti kantaa asiaan todeten seuraavaa; "...se hoito, jonka kunnan vaivaishoitohallitus oli antanut neitsyt Pahlmanille, oli pidettävä olleen ainoastaan tilapäistä eikä sellaista täyttä ja alituista, mistä yllä mainitussa lainpaikassa säädetään, sen tähden tuomittiin riidan alainen jäämistö vainajan perillisille".

Kunta vetosi nyt Turun hovioikeuteen, mutta sai kylmää kyytiä sieltäkin. Hovioikeus totesi, ettei Pahlman ollut syyskuussa 1896 sellaisessa hädän- ja puutteenalaisessa tilassa, mitä em. asetuksessa tarkoitetaan. Näin kunnallislautakunnalla ei ollut alun perinkään laillista syytä ottaa Pahlmania "täyteen ja alituiseen hoitoon". Keisarillinen senaatti vahvisti tämän lopputuloksen ja ja perintö siis meni lopulta laillisille perijöille, joita luultavasti olivat lähinnä sisarusten lapset.

Aivan lähimmät omaiset olivat tuossa vaiheessa joko manan majoilla tai sitten he asuivat muualla, sillä kuolinilmoituksen allekirjoittivat "seurakuntalaiset".

Rahvaaseen vajonneet - pieni erä jäljellä!

LC Tarvasjoen kustantamana kirjan "Rahvaaseen vajonneet ja muita kertomuksia Auranmaalta" painos on loppumassa, mutta vielä ehdit tilata tämän hyväntekeväisyysopuksen.

Kirjan hinta on 10 euroa ja tämä summa käytetään kokonaisuudessaan paikallisiin hankkeisiin Lions -periaatteiden mukaisesti. Sijoittamalla kympin viisaasti saat samalla itsellesi n. 160 sivua kivaa lukemista menneiltä vuosisadoilta Auranmaalla!


Tilaukset sähköpostitse osoitteeseen palaute@varola.fi
Postikulut 1,50 lisätään hintaan - lasku seuraa mukana!

Kirjansitoja Lietzenin valitus

Eräs Lietzenin sivistyneistösukuun kuulunut henkilö oli Turun akatemian toinen kirjansitoja Zacharias, joka vaikutti 1600-luvun loppupuolella. Vuonna 1675 Zacharias Lietzen teki hovioikeuteen valituksen piispa Gezeliuksen kirjansitojaa, Lars Larssonia vastaan.
Lietzenin mielestä Turun kaltaisessa pienessä kaupungissa ei saisi piispan kirjansitoja vetää puoleensa hänen elatustaan. Hovioikeus ei ottanut lainkaan käsittelyyn tätä valitusta, vaan lähetti sen Akatemian konsistoriumin pohdittavaksi. Siellä piispa Gezelius ilmoitti, että hänen kirjansitojansa ei ollut koskaan tehnyt työtä muuta kuin piispalle itselleen. Piispa myös sanoi, ettei aikonut käydä mitään keskusteluita Lietzenin kanssa tästä asiasta.

Koko valitus päättyi lopulta Lietzenin kannalta ikävällä tavalla. Konsistorium syytti häntä korkean taksan pitämisestä uhaten kirjansitojaa erottamisella, mikäli tämä ei jatkossa seuraisi virallisia taksahintoja.

Zacharias Lietzen ei luultavasti olisi ollut niin innokas haastamaan Lars Larssonia oikeuteen, mikäli hän olisi tiennyt kuinka voimakas persoona Gezelius oli. Vuonna 1667 piispa nimittäin pyysi pappeinkokouksessa papiston apua paperiaineksen hankkimiseen. Gezelius ei tarmokkaana toimijana miehenä tyytynyt vain tähän. Hän pyysi myös ns. Commerce-kollegiolta, että tämä käskisi rahvaan toimittamaan hänelle vuosittain muutaman naulan rättejä sekä lumppuja kustakin perheestä. Näitä sitten myytäisiin halvalla hinnalla. Samoin Gezelius halusi tullittomasti myydä sen paperin, jota ei voitu käyttää hänen omassa kirjapainossaan. Pohjan pitäjässä sijainneen Tomasbölen paperiruukin omistuksen hän sai haltuunsa 1675. Tämä paperitehdas toimi aina vuoteen 1713. Sekään ei tosin pystynyt toimittamaan tarpeeksi paperia Gezeliuksen tarpeita varten, joten hän hankki itselleen oikeuden tuoda sitä tullitta maahan.

Tomasbölen perustivat saksalainen Bertil Obenhär, hänen lankonsa Zachris Witte sekä ratsumestari Falkenhagen. Lumppupaperi tuottanut tehdas valmistui 1667, mutta jo tätä ennen kaksi viimeksi mainittua miestä oli luovuttanut osuutensa piispa Gezeliukselle. Samoin kävi Obenhärin osuudelle 1671, sillä tuomioistuimen päätöksellä hän luovutti sen niiden ennakkomaksujen suorittamiseksi, mitkä piispa oli antanut Thomasbölen ruukkia varten.

Nykyisellään Tomasbölessä ei ole oikeastaan mitään nähtävää. Luonto on valloittanut paikan kokonaan takaisin, mutta lähialueella sijaitsee useita muinaishautoja. Näin tämä nykyään Raaseporiin kuuluva teollisuutemme varhainen muistomerkki ympäristöineen on mukava luontomatkailukohde.

Sammatin puutarhat

Länsi-Uudenmaan ja Varsinais-Suomen rajamailla sijaitsevaan Sammattiin saapui eräänlainen puutarhainnostus 1700-luvun loppupuoliskolla. Tuolloin mm. Haarjärven ja Myllykylän sotilasvirkataloihin tuotettiin silloisten viranhaltijoiden toimesta pitäjän ensimmäiset omena-, kirsikka- ja kriikunapuut. Päärynäpuita saatiin odottaa aina 1800-luvun puoliväliin ja valko- sekä punaherukkapensaita aivan saman vuosisadan lopulle saakka. Sen sijaan mustaherukoita kasvoi Sammatissa villinä jo ennen hedelmäpuiden tuloa.
Ilmeisesti myös ensimmäiset hedelmäpuut Haarjärvellä ja Myllykylässä olivat jalostamattomia, sillä 1900-luvun alussa jäljellä olleet yksilöt eivät kuuluneet tuolloin tunnetuihin lajeihin. Yhtä kaikki, hedelmien maku oli edelleen hyvä. Luultasti omenat oli kasvatettu siemenistä ja muut tuotu taimina rannikoiden kartanoista.
Sammatin virkataloista nämä terveen elämän eväät levisivät vähitellen myös talollisilla ja edelleen mökkiläisille. Erityisesti asiasta innostuivat muutamat rannikkopitäjistä muuttaneet henkilöt. Ikävä kyllä harrastusta puutarhanhoidolle ei riittänyt kovin pitkään ja istutukset jäivät oman onnensa nojaan. Uusia taimia istutettiin, mutta niiden hoito jäi tyysten retuperälle.

Sammatissa kun ollaan, niin erityisenä tienraivaajana asialle oli luonnollisesti Elias Lönnrot, jonka ostaman Haarjärven Nikun tilan puutarhassa kasvoi hedelmäpuita, marjapensaita, mansikoita ja kukkia. Talon myöhemmin hankkinut ylitarkastaja Uno Cygnaeus ehosti pihaa entisestään, mutta tämän jälkeen Nikun talolliset eivät enää osanneet kunnioittaa edeltäjiensä työtä. Saman kohtalon sai Lönnrotin Lammin talon maille perustama puutarha, joka oli raivattu kirjaimellisesti korven keskelle. Seuraavan vuosisadan, so. 1900-luvun, koitettua oli tuokin kaunis paikka totaalisesti rappiolla.
Ainoa talollisten ja rusthollareitten joukosta noussut edellistyksellinen puutarhuri oli Kaukolan kylän Lassin perillinen Johannes Lietzen. Ruumiillisten vaivojen takia hän ei kyennyt raskaisiin peltotöihin, mutta puutarhassa työskentely sujui sitten sitäkin paremmin. Edellä mainittujen kasvien lisäksi Lassilta löytyi virginialaista tupakkaa, avomaan kukkia sekä keittiöyrttejä. Tarinoiden mukaan käytännössä jokaisessa sammattilaiskodissa oli Lassilta lähtöisin ollut "joriini", joten Lietzenin vaikutus paikkakunnan pihoihin oli merkittävä. Lassilla asui myös torpparin leski Liljeström, tuttavallisemmin "Trömskä". Hänen rakkauden kohteenaan olivat kukkaset ja keväästä lähtien Trömskän näki mm. hautausmaalla, jossa hän pyytettä huolehti vainajien viimeisistä leposijoista. Torpparin lesken tapana oli nimittää kukkasia piioiksi ja hän hoivasi niitä kuin äiti omia lapsiaan.

Sammatin asioista alkusyksystä 1902 Puutarha-lehteen kirjoittanut paikkakuntalainen nimimerkki K.B. näki tulevaisuuden valoisampana, sillä Lönnrotin perustama Emäntäkoulu opetti myös "kasvitarhanhoitoa". Näin oli toivoa siitä, että sammattilaiset tuntisivat jatkossa muitakin kasveja kuin lantun ja nurkkatupakan

Messutunnelmaa Turusta 1.10.2011