Vanutuslaitoksesta

Marttilan pitäjän Mäntsälän eli Rounankoskeen rakennettiin joskus 1840-luvun lopulla vanutuslaitos eli falkki. Vaatekankaana käytetty kotitekoinen sarka ei itsessään ollut kovinkaan lämmin tai mukava. Se pitikin ensin vanuttaa paksummaksi ja samalla lämpimämmäksi. Ruotsinkielen pohjalta tuli käyttöön sana falkkaaminen ja näin Mäntsälän vanutusmyllyn oli kansan suussa pelkkä "falkki".

Kyseisen falkin perustaja oli vaatetehtailija Gustaf Nilsson Turusta. Hän sai jo vuoden 1841 ensimmäisenä päivänä luvan Marttilan Mäntsälänkoskeen sijoitettavalle falkille. Vuoden 1849 lopulla Nilsson sitten haki lupaa padon rakentamiselle samaiseen paikkaan. Ilmeisesti syynä oli tarve hallita Paimionjoen veden juoksutusta mm. kevättulvien aikaan. Saman joen varrella oli useita myllyjä, jotka saattoivat joskus tuhoutua jäiden vietyä ne mukanaan.

Itse laitos oli aikalaiskertomusten mukaan rakennettu seuraavalla tavalla;

Kosken rannalle oli tehty kiviarkku ja sen päälle ja osittain ulkopuolelle pieni puurakennus, jonka ulointa päätyä kannatti vielä kivivalli. Näiden latomusten väliin jäi koskesta johdettu vesiränni.

Puurakennus oli kovin yksinkertainen. Sen sisälle ja alapuolelle, vesirännin kohdalle, oli rakennettu suuri, hampailla varustettu vesiratas. Lattialla, vesirännin maanpuolisella sivulla, oli vahvoista lankuista tehty ruuhi.


Tämän yläpuolella oli pari vaakasuoraan rakennettua parruparia päällekkäin niin, että niiden välimatka ylöspäin oli noin 80-90 senttiä. Parrujen väliin oli asennettu neljä 20 sentin paksuista, nelikulmaista pystyparrua, jotka liikkuivat ylös ja alas. Ne olivat tuetut kummaltakin sivuilta emäparrujen väliin siten, että ne liukuivat tukevasti näin muodostuneissa 20*20 sentin rei'issä. Kunkin pystyparrun yhdellä sivulla yläpäässä oli useita lovia.

Ison vesirattaan yläosan ja pystyparrujen väliin oli puurattaista tehty kellorakennus, jota voitaneen pitään tuon ajan tekniikan ihmeenä - ainakin maaseutuoloissa. Kun vesiratas laskettiin pyörimään, alkoi samalla pyörimään koko koneista niin, että se hammasratas, joka asennettu pystyparrun äsken mainittujen lovien eteen, nosti lovi lovelta parrun ylös, ja kun hampaita ei ollut rattaan joka puolella, putosi parru alas, kun rattaan viimeinen hammas oli jättänyt parrun alimman loven. Kun kunkin parrun sivulla oli oma hammasrattaansa ja kun parrujen täytyi pudota ruuhen pohjaan vuorotellen, siis eri aikana ja perätysten, täytyi hampaid
en eri rattaissa olla sillä tavoin järjestyksessä eri sivuille, että kun ensimmäinen parru putosi, putosivat järjestyksessä seuraavat kukin omaan aikaansa.

Ennen vesirattaan pyörimään jättämistä levitettiin sarkapakka monessa kerroksessa ruuhen pohjalle ja sen päälle vettä, jotta pakka kostui jonkin verran. Tähän ns. ruuhiveteen laitettiin myös ureaa, koska sitä pidettiin parhaana vanutusaineena.

Tämän jälkeen iso vesiratas päästettiin valloilleen ja jykevät pystyparrut alkoivat pudota kangaspakkaan yksitellen. Ruuhta siirtämälä tai pakkaa liikuttamalla käsiteltiin täten koko sarkakangaserä. Vanuttaminen sai aikaan melkoisen metelin, joka hiljaisessa maalaispitäjässä lienee kuulunut pitkälle.

Kun sarka oli tarpeeksi turvonnut, seisautettiin mylly ja pakka virutettiin jokivedellä. Sen jälkeen kangas kuivattiin ja kääritttiin pakkaan. Luonnollisesti kirjanpitovelvollinen falkkirenki merkitsi jokaisen tuotantoerän erityiseen falkkikirjaan. Marttilan vanutuslaitos oli muutamia vuosia hyvin kiireinen ja sinne tuotiin hevoskuormittain kangasta Salosta ja Turusta saakka.

Vuosisadan loppuun mennessä oli falkin tarina loppunut kangastuotannon siirryttyä tehdasmaisempaan massatuotantoon kysynnän kasvaessa jatkuvasti. Marttilasta ei tullut samanlaista menestystarinaa kuin noin 30 kilometrin päässä sijainneesta Littoisten verkatehtaasta.

Marttilan Falkiin työväki ei koskaan ollut suuren suuri. Itseasiassa toiminnan alkuvuosina sen pyörittämiseen riitti yhden miehen, Jaakko Heikinpojan työpanos. Jaakko oli naimisissa Vilhelmina Kristiina Flinckin kanssa ja asui perheineen Mäntsälän kylässä sijainneessa torpassa. Torpan nimenä oli Falkkari ja tuota nimeä se kantoi vielä pitkään sen jälkeen, kun itse vanutuslaitos oli kadonnut.


Kuvaus falkin toiminnasta teoksesta " Historiallisia tietoja Marttilasta" , julkaissut opettaja J. F. Ansas, Turku 1941
Kuvassa Rounankoskella sijainneenmyllyn jäänteitä

Kommentit

  1. Tämäpä olikin mkava tieto. Eräs varhaisia lapsuudenmuistoja on, kun veimme isäni kanssa hevosella viljaa myllättäväksi ko kuvassa oleeseen myllyyn. Hevonen sidottiin kiinni ulkopuolella olevaan puomiin. Muutamia vuosia myöhemmin seikkailtiin ja kiipeiltiin tuossa ja silloin hylätyssä myllyssä. Isäni isoisän torppa oli joen vastakaisella rannalla. Samoin isoäitini jo purettu mökki

    VastaaPoista

Lähetä kommentti

Suositut tekstit