Kolme miestä kolme vaimoa vai miten se nyt olikaan?

Omien virheiden korjaaminen on hyvin hankalaa. Ensin täytyy tunnistaa, että on joskus taannoin erehtynyt. Sen jälkeen pitää tutkia miten on erehtynyt ja lopuksi vielä pitää korjata erehdyksensä.

Vielä 20 vuotta sitten tutkiminen ylipäätänsä oli paljon työläämpää. Ajan varaaminen arkistokäynnille oli ensimmäinen toimenpide ja siihen saattoikin kulua viikkoja tai pahimmillaan kuukausia. Arkistossa paikan päällä piti sitten löytää oikeat mikrofilmit ja kelailla niitä. Yleensä haluttu kohta löytyi sieltä rullafilmin ääripäästä, jonka jälkeen filmi piti taas kelailla alkuasentoonsa ja viedä takaisin arkistolaatikkoon seuraavaa toiveikasta sukututkijaa varten.

Kun näin löysi jonkun haluamansa henkilön, oli seuraavassa vaiheessa kelailtava filmeiltä esiin kyseisen pitäjän kohdalta oikea kylä ja talo. Kylät taasen saattoivat olla alkuperäisessä kirjassa jossain muussa kuin aakkosjärjestyksessä, joten rullafilmille joutui antamaan välillä kyytiä oikein kunnolla.

Kun tähän lisää aloittelevan tutkijan olemattoman taidon lukea vanhoja käsialoja, saattoi lopputuloksen arvata. Vääriä sukujohtoja, epämääräisiä päivämääriä ja lapsia väärille vanhemmille. Näiden perkaaminen vuosia myöhemmin oli työlästä ja lykkääntyi uudempien löytöjen alle. Jossain vaiheessa sitä sitten törmää uudestaan samoihin ihmisiin ja alkaa ihmettelemään mm. Digiarkiston myötä niitä omia virheitä.

Tässä päivänä muutamana sai kuvatun kaltainen tapahtumasarja välitilinpäätöksen. Kiskon Tieksmäen rusthollin, saman pitäjän Metsolan kylän Tilkkalan tilan ja edelleen Kaukurin kylän Uotilan rusthollin sekä Salon Kavilan yksinäistalon väen kesken syntyi pieni piirileikki, jossa punainen lanka oli katkennut aikoja sitten. Kiskon ja Salon Digiarkistosta löytyvien rippikirjojen selaaminen oli paitsi helppoa niin myös sukututkimuksellisesti hyödyllistä. Eräs herra nuorentui 10 päivää, toinen herra katosi kokonaan ja kolmas mies sai kolmannen vaimon!

Yhdistävänä tekijänä tässä sekava lankakerässä on Kiskon Tieksmäellä 12. päivä heinäkuuta vuonna 1798 syntynyt Helena, joka aikuisena käytti sukunimeä Manelius. Hän meni ensimmäisen kerran vihille suhteellisen varttuneena nykyisenkin mittapuun mukaan. Vasta lähes 40-vuotiaana hän vihittiin Kaukurin Uotilan talon rusthollarin, Michel Michelssonin kanssa. Tämän "Mikon" kotitalo oli ilmeisesti Metsolan kylän Tilkkala, mutta jo 1810-luvulla hänet tavataan nimenomaan Uotilan isäntänä. Mikolle avioliitto Helenan kanssa oli jo kolmas. Ensimmäinen puoliso, Kaukurin Uotilan talon tytär Katarina oli kuollut vuoden 1806 tienoilla. Sen jälkeen hän oli mennyt naimisiin läheisen Sillanpään yksinäistalon tyttären, Lovisan kanssa. Lovisa kuoli 1820-luvun puolivälissä ja tuolloin kolmanneksi vaimoksi tuli siis Helena Manelius.

Avioliitto päättyi Michel Michelssonin kuoltua 1830-luvun alussa. Helenan toiseksi mieheksi tuli Salon pitäjän Kavilan talossa vuonna 1809 syntynyt Christopher Ljufström, joka oli vaimoaan 20 vuotta nuorempi. Helena muutti Christopherin mukaan Kavilaan, jossa mies kuoli 10 vuoden kuluttua. Tällöin leskivaimo löysi vielä vuotta nuoremman miehen, Perniön Stor-Gesterbyssä syntyneen Henrik Johan Lindholmin. Herra Lindholmista tuli samalla Kavilan uusi isäntä. Kavilan tila sijaitsee yhtä edelleen Tammisaaresta Saloon päin tultaessa tien oikealla puolella jyrkässä rinteessä, maantien ja rautatien välissä.

Omistuksen suhteen Kavilassa oli kuitenkin eräitä epäselvyyksiä. Christopher Ljufströmin sukulaiset riitauttivat ilmeisesti Lindholmin osuuden tilaan ja niinpä Vähä-Äijälän puolikkaan ratsutilan isäntä, Kristoffer Ljufström laitatti mm. sanomalehti Auraan oheisen ilmoituksen heinäkuussa 1885. Sen mukaan Kavilan "hyvä rustholli" myydään, koska omistaja on jo iäkäs ja monien kymmenien vuosien oikeudenkäyntien uuvuttama.

Jättiläisämmä

Kiskon pitäjän Kurkelan kylästä kerrotaan seuraavaa tarinaa;

Kurkelan kylässä, saman nimellisen järven rannassa, tavataan pieni kaunis hietakumpu. Sen synnystä löytyy kansassa seuraava tarina. Mainitun järven seutuvilla asui muinen "jättiläisämmä" poikansa kanssa. Kuinka lieneekään niin onnettomasti käynyt, että poika putosi järveen ja hukkui.

Ämmä turhaan etsittyään kotvasen uponnutta poikaansa, suuttui siitä niin, että päätti täyttää koko järven hiedalla. Hän meni kauas nummelle, kokosi hietaa helmansa täyteen, vaan järven rantaan päästyänsä helmansa repesi ja hieta juoksi ulos.Noin huonon onnen seuraamana, jätti ämmä koko aikeensa ja lähti matkaansa. Sillä tavalla syntyi edellä mainittu hietakumpu.

Taru on taru ja pysyy taruna, vaan ihmeellistä kuitenkin on millä tavalla se hietakumpu on siihen muodostunut, sitä kun ympäröitsee joka puolelta aivan saviperäinen maa. Vieläpä sanottiin, ettei ole paria virstaa likempänä nummea missä sellaista hietaa löytyisi.

Mainitaanpa samassa nummessa löytyvän vielä syvennys, josta muka jättiläisämmä oli sen hiedan tuonut. Jos muinaiset asukkaat olisivat jonkunmoista tarkoitusta varten sitä siihen kulettaneet, niin olisi siitä pitänyt löytymän jotain muinaiskalua, koska siitä on kuletettu hietaa kaikenmoisiin tarpeisiin......

Eräs Boije af Gennäs

Yksi Ruotsin valtakunnan mahtavimmista miehistä 1500-luvun lopulla oli Pohjan pitäjässä asunut valtaneuvos Jöran Boije af Gennäs. Lisänimensä hän sai vaimonsa kautta haltuunsa tulleesta maatilastaan, Pohjan pitäjän Degersjön järven rannalla sijainneesta Gennäsistä. Jöran Boije oli Ruotsin lähettiläänä Ranskassa jo 26 vuoden iässä, otti osaa herttuoiden kapinaan kuningas Eerik XIV vastaan 1568 ja kunnostautui Juhana III:n aikaan sodissa Virossa sekä Inkerinmaalla.

Vuodesta 1592 lähtien Jöran Boije olikin Viron käskynhaltijana ja vaikka hän kuuluikin Juhanan ankaran vastustajan, Sigismundin puolueeseen, selvisi hän vähemmällä kuin päänsä menettäneet Suomen puolella asuneet aateliset. Rangaistuksena Boije joutui luopumaan monista viroistaan ja läänityksistään. Vuoden 1595 paikkeilla hän oli jo Moskovassa allekirjoittamassa Täyssinän rauhansopimusta, jonka alkuperäisteksti ja erinomainen suomennos löytyvät Paul Kruhsen hienoilta kotisivuilta.

Jöran Boije korotettiin valtaneuvokseksi 1602 ja Täyssinän rauhan lisäksi hän neuvotteli monista muistakin asioista Venäjän ja Ruotsin välillä. Esimerkiksi vuonna 1613 Boije oli Viipurissa, kun novgorodilaiset tunnustivat herttua Kaarle Filipin Venäjän tsaariksi. Etelä-Suomen laamannina Jöran Boije af Gennäs toimi 1583-99 ja uudelleen 1602-17.

Sukutilalle Degersjön rannalle rakennettiin 1500-luvun aikana kivinen herraskartano, jonka kellarikerrokset ovat osin säilyneet nykyisen Gennäsin päärakennuksen perustuksina. Suomen Muinaistieteellisen seuran retkikunta kävi paikan päällä 1870-luvun alussa ja laati tuolloin oheisen piirustuksen kellareista.

Boije -sukua ei Gennäsissä ole asunut enää aikoihin. Viimeisin Pohjan rippikirjoista löytyvä suvun jäsen oli everstiluutnantti Karl Klickin puoliso Märta Christina Boije, joka kuoli vuodenvaihteessa 1749/50. Tosin Karl Klickin kotikartano oli Tammisaaressa sijainnut Gullö, mutta ilmeisesti perhe asui Gennäsissä.

Pohjan kunnan toimeksiannosta Mikroliitti Oy tutki kartanon ympäristöä vuoden 2004 aikana. Tuloksista voi lukea yrityksen kotisivuilta löytyvästä tutkimuskertomuksesta.

Kartano on nykyisin yksityisomistuksessa, joten siellä ei voi vierailla. Jöran Boije af Gennäsin kaikkien elossa olevien jälkeläisten vierailu paikan päällä vaatisikin melkoisia järjestelyitä - heitä on nimittäin tuhansia ellei jopa kymmeniä tuhansia.

Ei flaksi vaan Flaasi

Nummen Oittilan kylän rusthollari Henrik Erikssonin tytär Margareta Limnell vihittiin vuonna 1810 räätäli Erik Dahlgrenin kanssa. Rippikirjan mukaan Erik oli syntynyt 1780 ja Margareta oli häntä kolme vuotta nuorempi.

Perheen ensimmäinen tytär syntyi Nummella, mutta jo seuraavana vuonna Erik ja Margareta pakkasivat vähäiset tavaransa muuttaen Lohjan Talpelan kylän Juutin talon maille. Lohjan rippikirjoissa ja kastettujen luetteloissa Margareta l. Gretan patronyyminä on välillä Henriksdotter, välillä Nilsdotter. Sukunimeä Limnell, jonka hän oli ottanut äitinsä suvulta, ei mainita muulloin kuin vihkimerkinnässä.

Siellä Erik jatkoi räätälin ammatin harjoittamista aina 1820-luvun lopulle saakka. Tuolloin Lohjanjärven toisessa päässä sijaitsevan Virkkalan kylän Flaasin talon edellinen talollinen oli kuollut ja tila kaipasi uutta isäntää.

Osa perheen Talpelassa syntyneistä lapsista oli kuollut pieninä, mutta 1830-luvulle tultaessa elossa oli neljä poikaa; Carl, Magnus, Erik ja Elias. Lohjan rippikirjojen perusteella Flaasi näyttäisi olleen jaettuna kahtia, koska siellä mainitaan samanaikaisesti kaksi isäntää. Inkoossa 1811 syntynyt Gustaf Adolf Bergholm ja vaimonsa Gustava on merkitty ripillä käyneiksi vuonna 1834.

Erik Dahlgrenin ja Margareta Limnellin myöhemmistä vaiheista ei itselläni ole lisätietoja. Ilmeisesti suvun käynti Flaasilla jäi lyhyeksi, koska 1870 talon isännän sukunimi on Nylund.

1800-luvun alun kylätaajama sijaitsi hieman pohjoiseen nykyisestä Virkkalan keskustasta lähellä Lohjanjärveä. Kylän muut talot olivat Kässä, Sorkki ja Tuusa. Vaikka isojako saatettiin Lohjalla päätökseen jo vuoden 1781 aikana, olivat talot edelleen sijoittuneet ikiaikaiseen ryhmäkyläjärjestykseen.

Geddat murhien uhreina

Karjalohjan kirkkoherrana 1820-40 -luvuilla toiminut Gustaf Adolf Gedda syntyi Salon Karjaskylässä vuonna 1789. Hänen isänsä Carl Gustav Gedda oli tuona vuonna armovuodensaarnaajana Seilin hospitaalissa, mutta 1790 hänet tavataan Perniön Teijon ruukinsaarnaajana. Sieltä hän muutti perheineen Nummelle kappalaisen virkaan ja edelleen Tammelaan, jossa hän myös kuoli. Gustaf Adolfin äiti Elisabet Sjöblom oli kotoisin Sauvon pitäjästä.

Gustaf Adolf Gedda lähetettiin Turun katedraalikouluun kevättalvella 1802 ja siellä hän oli aina vuoteen 1812 saakka, jolloin hänestä tuli ylioppilas. Pappistutkinnon hän suoritti samoin Turussa ja siellä hänet myös vihittiin papiksi 20.6.1814.

Opiskeluiden jälkeen hän oli pappina Pirkkalassa, Hämeenlinnassa, Vanajassa ja Lohjalla seuraavien kahdeksan vuoden kuluessa. Tammelan pitäjä sai Gustaf Adolfista kappalaisen 1822 ja sieltä tie vei hänet vihdoin kirkkoherran virkaan Karjalohjalle 1838.

Gustaf Adolf Gedda oli kolme kertaa naimisissa. Ensimmäinen avioliitto Juliana Thurenin kanssa päättyi vaimon kuolemaan jo 1818. Toisen kerran hän meni vihille Tammelassa kirjanpitäjä ja kruununvouti Erik Jusseliuksen tyttären, Ulrikan kanssa kesällä 1820. Avioliitosta Ulrikan kanssa oli useita lapsia, joista tytär Matilda nai saarnaaja Adolf Lindmanin. Pariskunta asui mm. Tarvasjoella, jonka kirkon vierelle on haudattu kaksi heidän lapsistaan. Toinen tytär Karolina oli naimisissa Sammatissa syntyneen kirjanpitäjä Gabriel Nymanin kanssa. Tämä pariskunta asui Tammelassa, jossa mies omisti Martilan talon.

Ulrika Juselius kuoli vuoden 1848 lopulla jalkojen pöhöttymisen aiheuttamiin vaivoihin. Seuraavan vuoden heinäkuussa leski Gustaf Adolf Gedda matkusti Saloon ja meni siellä kolmannen kerran naimisiin. Nuorikko Edla Matilda Malmsteen oli miestään peräti 40 vuotta nuorempi. Vain kolmen kuukauden päästä häistä Gustaf Adolf kuoli Karjalohjan haudattujen luettelon mukaan murhattuna. Karjalohjan historia -teoksessa kerrotaan kuoleman tapahtuneen helsinkiläisessä sairaalassa, jonne hänet olisi toimitettu vaimon aiheuttaman vamman takia.

Mitään muuta dokumenttia ei tästä väitetystä rikoksesta ole. Rippikirja ja rikosluettelo eivät sisällä mitään tietoja vaimon osallisuudesta Geddan kuolemaan. Teoria tuntuu siinäkin mielessä oudolta, että leskivaimo Edla Matilda asui vielä neljän vuoden ajan Karjalohjalla, kunnes muutti takaisin kotiseudulleen lokakuussa 1853. Hän avioitui muutaman vuoden päästä Hinnerjoen kirkkoherran, Johan Waldstedtin kanssa.

Vaikka Gustaf Adolf Gedda mitä luultavammin kuoli luonnollisista syistä, hänen veljentyttärensä kohtalo oli karumpi. Neiti Alexandra Gedda todellakin murhattiin raa'alla tavalla Hämeenlinnan ja Hattulan välisellä ns. Vanhalla Turuntiellä. Alexandra oli tarkoitus matkustaa juhannuksen aikaan vuonna 1882 Hämeenlinnasta Hattulaan kestikievarikyydillä. Ajuriksi tuolle matkalle sattui sanomalehtien kertomusten mukaan "viallinen mies", Robert Kustaanpoika Iso-Luolajan Yli-Hovilasta, Vanajan pitäjästä.

Koska neiti Gedda ei koskaan saapunut perille, lähti häntä vihdoin etsimään neiti Sofia Tammelander Tampereelta. Kestikievarin päiväkirjasta selvisi tuo edellä mainittu kyyti. Robert myönsi kyydinneensä Geddan Hattulaan. Kuitenkaan Alexandraa ei sieltä löytynyt. Sen sijaan Iso-Luolajasta, Robertin tädin luota löydettiin yhdet kengät ja shaali, jonka Robert oli sinne jostain tuonut. Neiti Tammelanderin mukaan Alexandra oli aikonut matkallaan ostaa shaalin. Samalla Tammelander tunnisti kenkäparin nimenomaan Alexandran omiksi.Kävi myös ilmi, että Robert Kustaanpoika oli ollut tekemisissä erään kraatarin kanssa ja neiti Gedda oli puolestaan aikonut ostaa trikoota kokonaiseen miesvaateparteen. Samoin Robertin tiedettiin "herrastelleen" juhannuksen jälkeen kellon kanssa, jonka hän sanoi saaneensa veljeltään.

Viranomaisten oli pakko uskoa neiti Tammelanderia ja niinpä pääteltiin kyytimies Robert Kustaanpojan surmanneen Alexandra Geddan matkan päällä ja kätkeneen ruumiin jonnekin. Tämän jälkeen hän olisi varastanut kellon, vienyt kankaan kraatarille saadakseen itselleen uudet vaatteet ja vienyt kengät sekä shaalin lahjaksi tädilleen.

Poliisitutkinnassa Robert Kustaanpojan ei auttanut muuta kuin tunnustaa murha. Hän oli sanojensa mukaan lyönyt rattailla istunutta neiti Geddaa otsaan ja tämän tiputtua maahan kuristanut hänet kuoliaaksi. Ruumin hän kätki kaatuneen puun juuren alle, josta se löydettiin murhaajan opastuksella.

Kuka oli Gabriel Matsson Uskelasta?

Sarjassa historian hämäryyteen katoavat esivanhemmat on vuorossa Uskelan Isokylän Hannulan talon Kankareen torpassa vuosina 1811-1817 asunut Gabriel Matsson, joka oli naimisissa Kaisa Johansdotterin kanssa (vihitty 1811). Kaisan ensimmäinen puoliso oli ollut reserviläinen Mats Hägg, joka oli ollut samalla Kankareen edellinen torppari.

Matsin ja Kaisan vanhemmat ovat tiedossa, mutta Gabrielista ei Uskelan rippikirja osaa kertoa edes syntymävuotta. Rippikirjaan hänet on merkitty syntyneeksi Uskelassa ja pitäjän haudattujen luettelon mukaan Gabriel kuoli 42 vuoden iässä keväällä 1817. Täten hän olisi syntynyt vuoden 1775 paikkeilla.

Uskelan, Salon ja Perttelin kastetuista ei kuitenkaan löydy vuosien 1774-1776 väliltä ketään sopivaa henkilöä Gabrielin saappaita täyttämään. Salossa tosin syntyy juuri vuonna 1775 kaksikin tuon nimistä lasta Mats -nimiselle isännälle. Toinen näistä lapsista kuolee vuoden ikäisenä ja toinen menee tahollaan naimisiin. Vihittyjen luetteloon merkitty "bägge i från Storby" ei sekään auta pitkälle. Kaiken lisäksi ratkaisevalta vuodelta 1811 ei ole olemassa Uskelan rippikirjoja. Edellinen kirja päättyy vuoteen 1809 ja seuraava alkaa 1812.

Tuosta ensin mainitusta kirjasta löytyy hieman lisätietoja hänen vaiheistaan. Isokylän Kupilan renkinä työskentelevän Gabrielin kohdalle on merkitty seuraavaa "förlofvad med Maja Stina Mattsdr ifr Haliko". Toisin sanoen renkimies on tuolloin lupautunut menemään vihille Halikossa asuneen Maja Stinan kanssa. Tällä naisella on pari aviotonta lasta ja kihlaus Gabrielin kanssa purkautuu, koska hänet lopulta vihitään muonamies Mats Matssonin kanssa.

Vuosien 1812-1818 rippikirjassa Gabriel Matsson mainitaan edelleen Kupilan talossa ja tuolloin hän poistuu sieltä merkinnällä "är gift med Häggs enka Caisa i Storby". Tämä siis täsmää edellä esitetyn kanssa, mutta tässäkään yhteydessä Gabrielille ei anneta syntymäaikaa.

Yksi keino kyseisen miehen sukuperän selvittämiseen olisi hänen ainoan lapsensa kummilistan tutkiminen. Kummeiksi pyrittiin saamaan paitsi paikkakunnan säätyläisiä tai pappisväkeä, niin myös omia sukulaisia ja kylän talollisia. Näin joku Gabrielin sukulainen voisi putkahtaa esiin. Tämä työ on edelleen tekemättä, vaikka Gabrielin sinänsä löysin jo 1980-luvun lopulla...

Kiskon keskimmäinen kello ja Jumalan karitsa

Nykyisessä Kiskon pitäjässä, josta kohta on tulossa osa Salon kaupunkia, on ollut aikain kuluessa useampia kirkkoja. Näistä kerrotaan mm. paikkakunnalta muistiin merkityissä taruissa. Vuodelta 1753 on olemassa silloisen Kiskon kirkkoherran, Elias Roos'in tekemä lyhykäinen kertomus Kiskon pitäjästä.

Sen mukaan Kajalan kylän ja Pohjan Skogbölen välinen tienoo oli nimeltään Papinkangas. Nimensä se oli saanut siitä, että siellä oli ensimmäisen kerran saarnattu kiskolaisille. Kisko oli alkujaan Pohjan pitäjän kappeliseurakunta ja tuolloin oli pieni saarnahuone Kirkkoniemellä, vähän matkaa etelään päin nykyisestä kirkosta. Ensimmäisen kerran nimi Kisko putkahtaa esiin jo vuonna 1347.

Kappeliseurakunnasta itsenäiseksi Kisko oli tullut 1500-luvun puolivälin tienoilla. Vuoden 1738 aikana purettiin vanha kirkko, josta kerrottiin, että sen ja Piikkiön vanhan kirkon oli tehnyt sama rakentaja samaan tapaan "jokin aika sitten". Samalla aloitettiin uuden puukirkon rakennustyöt. Tuosta vanhemmasta rakennuksesta on jäljellä kirkon kivinen sakasti, joka lienee tehty juuri 1500-luvulla. Samoin keskiajalta ovat muutamat puuveistokset. Vuoden 1738 puukirkko savusi ilmaan tulipalossa vuonna 1807. Uusi ja vielä nykyään jäljellä oleva ristinmuotoinen puukirkko on tehtiin ennen vuotta 1810.

Elias Roosin suku toimi Kiskossa kirkkoherroina vuodesta 1696 aina vuoteen 1783. Tämän kunniaksi teetti seurakunta heille muistomerkin kellotapulin alapuoliseen rinteeseen. Kellotapuli itsessään kätkee sisälleen mukavan aarteen. Kolmesta kirkonkellosta keskimmäinen on saanut kylkeensä oheisessa kuvassa näkyvän kirjoituksen. Suomennettuna tämä teksti kuuluu;

Katso, Jumalan karitsa
joka kantaa maailmansynnit,
Joh. 1. Herran vuonna 1570

Muut kellot ovat vuosilta 1744 ja 1754. Kellotapuli on kuuluisan kirkonrakentajan, Antti Piimäsen käsialaa. Kiskon seurakunnasta tarkemmin kiinnostuneiden kannattaa hankkia Olli Ruskeepään ja Ilkka Lietzenin kirja "Paimenmuisto Kiskon seurakunnassa" - se sisältää mm. kirkkoherrojen puheita 1900-luvulta.

Ruoksmäki ABC-huoltamon vierellä

Nykyisen Salon kaupungin liepeillä sijainnut Isokylä on aikoinaan seilannut melkoisella vauhdilla Salon ja Uskelan välillä. Rippikirjoissa kylä on yleensä Uskelan puolella, mutta 1840-luvun taitteessa se löytyy Salosta. Yksi kylän kantatiloista oli ja on edelleen Ruoksmäki.

Ruoksmäen päärakennus löytyy tätä nykyä Salosta Somerolle johtavan tien ja Turku-Helsinki -moottoritien risteyksessä olevan Piihovin levähdyspaikan yläpuoliselta kalliolta. Vuonna 1798 perintötilaksi ostettua paikkaa voi pitää todella ikimuistoisena asuinpaikkana, koska saman mäen kaakkoisrinteeltä on tavattu rautakautiseen polttokenttäkalmistoon viittavia jäänteitä.

Vanhimmat säilyneet maakirjat nykyiseltä alueelta alkavat vuodesta 1540. Ruoksmäen osalta voi todeta saman suvun asuneen siellä tuosta ajankohdasta lähtien ainakin 1900-luvun loppupuoliskolle saakka, ehkä vielä nykyäänkin. Omat muistiinpanoni Ruoksmäestä alkavat vuodesta 1772, jolloin talossa syntyi poika Johan rusthollari Jöran Johanssonin ja Walborg Thomasdotterin perheeseen. Johan meni naimisiin Lopen kylän Uotin rusthollarin tyttären, Marian kanssa ja tuli isänsä jälkeen Ruoksmäen isännäksi.
Johanilla ja Marialla oli yhdeksän lasta, joista kahden jälkiä olen seurannut hetken matkaa. Johan muuten kuoli vuonna 1815 ja Maria meni naimisiin Haukkalan Kauhan talosta kotoisin olleen Johan Johanssonin kanssa, mutta tämä avioliitto jäi lapsettomaksi. Marian toisen avioliiton saneli varmaankin enemmän käytäntö kuin romantiikkaa, puoliso Johan oli vaimoaan 16 vuotta nuorempi.

Ruoksmäen rusthollaripariskunnan esikoispoika syntyi 1797 ja otti 1800-luvulla käyttöön sukunimen Rothsten. Hänen vaimonsa Eva oli kotoisin Perttelin Raatalan Jaman talosta. Ruoksmäellä Johan ja Eva saivat kuusi lasta, joista vanhin oli nimeltään Matilda Vilhelmiina. Hänen elämänsä mies oli Kiskon pitäjän Kurkelan kylän Heikolan talon isäntä Johan Gustaf Ljufström. Herra Ljufström oli paikkakuntansa tärkeimpiä miehiä ja oli mm. perustamassa paikallista säästöpankkia. Avioliitto oli mitä ilmeisimmin hyvin onnellinen, koska Matildan kuollessa Johan Gustav kuvaili edesmennyttä vaimoaan "rakkaaksi avio-kumppaniksi" tämän kuolinilmoituksessa. Myös ilmoitukseen valittu muistovärssy on mielestäni erittäin koskettava.

Matildan setä Jacob syntyi Ruoksmäellä vuonna 1801 ja noin kolmikymppisenä hän vei vihille Perttelin Kaukolan kylän Jäppilän jaetun rusthollin tyttären, Fredrikan. Tästä aviosta syntyi peräti kymmenen lasta, joten Heikolan perillisillä riitti sukuloimista lähipitäjissä 1800-luvun lopulla.

Sukunimi Rotsten suomentui Kiviahoksi 1900-luvun alussa. Suomen Maatilat -kirjasarjan kolmannessa osassa kerrotaan kantatilasta jo tuossa vaiheessa erotetuksi 85 hehtaarin alan neljäksi uudeksi tilaksi. Jäljellä jäi vielä lähes 150 hehtaarin ala, joista yli puolet oli metsää. Päärakennus kerrotaan uusituksi vuonna 1923, mutta todennäköisesti oheisessa kuvassa näkyvä talo on monelta osin perua jo 1800-luvun alkupuolelta.

Esiäiti Maria, s. 1796

Eräs esiäitini, Maria, syntyi Perniön Tilkkalan talossa loppusyksyllä 1796. Kyseinen talo sijaitsee vielä tänä päivänä sen kauniin maaseututien varrella, joka lähtee entiseltä Kosken ruukilta ja päättyy Tuohitun kylään Kiskon ja Perniön pitäjien rajamailla. Paikalla on asuttu jo pronssikaudella, mistä todisteena ovat kolme hautaröykkiötä, joista yhtä tutkittiin vuonna 1958. Näiden röykkiöiden alapuolella olevan hiekkakuopan reunamilta on aikoinaan löydetty asuinpaikan jäännöksiä sekä ns. venekirves.

Marian isä Henrik Johansson oli 1700- ja 1800-lukujen taitteessa Tilkkalan lampuotina puolisonaan häntä 15 vuotta nuorempi Maria Johansdotter. Molemmat vanhemmat olivat kotoisin Perniöstä, Henrik Kyynämäen Alastalosta ja Maria Sydänsaurun Piiparista. Tilkkalassa Henrikille ja Marialle syntyi yhteensä seitsemän lasta, joista vain yksi menehtyi pienenä.

Perniöstä perhe muutti vuoden 1810 paikkeilla Kiskon Kirkkojärven rantamaisemissa sijaitsevalle Marjaniemen yksinäistilalle isä Henrikin jatkaessa lampuotina eli vuokraviljelijänä. Marjaniemen tilan omisti tuohon aikaan em. Kosken ruukki samoin kuin se omisti mm. viereisen Kajalan kylän talot. Kiskon kastettujen ja vihittyjen luetteloissa Kajalan ja Marjaniemen lampuoteja kutsutaan välillä myös isänniksi, bonde.
Sukunimien suhteen perhe suosi kirjavaa linjaa. Esikoispoika Anders toimi vuodesta 1817 lähtien Pohjan pitäjän Skögbölen Östegårdin lampuotina ja käytti nimeä Snällström. Isänsä jälkeen Marjaniemessä lampuotina ollut Andersin pikkuveli Johan muutti 1820-luvun puolivälissä Lapinkylän Sepälle ja yksi hänen lapsistaan sai sukunimen Martelin. Johan kuoli jo vuonna 1828.

Andersin ja Johanin sisko Maria syntyi siis 1796 ja oli perheen ainoa tyttö. Hänet vei vihille Kajalan kylän Kaijan talossa syntynyt Erik Abramsson, josta oli tullut naapuritalo Tinon lampuoti. Erik oli aiemmin ollut naimisissa Sorttilan Ylhäisiltä kotoisin olleen Liisan kanssa, jonka isä oli Lohjalta Kiskoon tullut Erik Tötterman. Liisa puolestaan oli ollut naimisissa Tinon edellisen isännän, Johan Johanssonin kanssa. Tätä kautta Erik Abramsson saapui Tinolle. Erikillä ja Marialla oli vain kaksi lasta, joista toinen kuoli lapsena. Ainoa poika Aleksanteri jatkoi sitten talon lampuotina.

Edellä esitellyn sisaruskolmikon jatkoksi syntyi 1801 poika Gustaf, joka sai saman nimen kuin edellisenä vuonna vauvana kuollut veljensä. Gustaf oli Kiskon Vähä-Kiskon talon lampuoti vaimonsa ensimmäisen puolison jälkeen. Lopulta hänestä tuli Lapinkylän Sepän talon lampuoti vanhemman veljensä Johanin tavoin. Gustafia ei mainita sukunimellä kirkollisissa lähteissä.

Sisarussarjan seuraava oli Carl Lindberg, joka mainitaan tuolla sukunimellä 1830-luvulta alkaen. Hän oli isänsä jälkeen Marjaniemessä lampuotina, mutta vuoden 1847 paikkeilla hänet mainitaan Tinon talon muonatorpparina ja 1850-luvulla Haapaniemen kylässä samoin muonatorpparina.
Perheen nuorin poika Henrik syntyi Tilkkalassa vuonna 1808 ja hän asui Marjaniemessä yhdessä äitinsä kanssa vielä 26 vuoden iässä. Vasta silloin hän avioitui ja puolisoksi tuli Kiskon Kirkonkylän Klockarsin l. Lukkarin talon rusthollarin leski Anna Sorren, joka oli ollut naimisissa Erik Hartzellin kanssa. Ilman suurempia ongelmia omaksu Henrik nyt tämän sukunimen ja käytti tätä vielä Annan kuoltua mennessään uusiin naimisiin tenholalaisen Stina Östermanin kanssa.

Perniön rippikirjojen vaikealukuisuuden ja vajavaisuuksien takia en ole pystynyt kovinkaan tehokkaasti seuraamaan Maria Henriksdotterin esivanhempia. Oheisessa taulustossa on kuitenkin oma tulkintani hänen esipolvistaan, joista osaan olen kyllä saanut vahvistuksia muilta tutkijoilta.

Karjaan pitäjäntuvalta

Karjaan kirkon viereisessä sijaitsee punaiseksi maalattu pieni rakennus, entinen pitäjäntupa. Sen oveen kiinnitetyssä laatassa kerrotaan rakennuksen ensin olleen erään Flythströmin torppa, joka vuonna 1876 siirrettiin kirkonmäelle.

Karjaan Historia -teoksessa puolestaan kerrotaan sen synnystä mm. seuraavaa; kunnankokoukset ja lautakuntien kokoukset pidettiin pitäjäntuvalla, jonka siivous ja lämmitys oli annettu urakalle. Vuoden 1875 lopussa päätettiin siihen astinen kokouspaikka hylätä liian huonokuntoisena ja päätettiin rakentaa uusi tupa kirkon ja Degerbyn kartanon kirkontallin väliin. Kun puut osaksi otettiin vanhasta tuvasta ja kirkon varastosta, osaksi kerättiin pitäjäläisiltä, arvioitiin talon hinnaksi 500 markkaa. Kesällä 1876 rakennusaikaan kuntakokous kutsuttiin koolle kirkonisäntä Björklundin luo Björkkullaan.

Kunnankokouksien ensimmäinen puheenjohtaja oli kirkkoherra ja rovasti Elias Wilhelm Stadius, joka oli syntynyt 30.9.1812 Halikossa ja kuoli Karjaalla 6.2.1874. Hänen jälkeen tointa hoiti 1874-76 Otto Emil Erflund, joka Espoossa 17.2.1837 syntynyt kappalainen. Vuosina 1877-78 eli uuden pitäjäntuvan aikaan oli puheenjohtajana Rabbe Atle Wrede, parooni ja insinööri Pernajasta (s. 6.2.1848). Vuonna 1879 tämä paroni muutti Tenholaan.

Helmikuisena päivänä 2008 näytti pitäjäntupa hyvinkin kotoisalta.

Jatkotarina Rosendahlista

Lohjan Karstun kylän Joenpellon talon Kujansillan torpassa syntyi syksyllä 1820 poikalapsi, joka sai nimen Adolf. Hänen vanhempansa olivat torppari Erik Johan Fredriksson ja Maria Enberg. Äiti Marian isä Abraham oli asunut saman kylän Pohjalaisen talon torpassa ja työskennellyt puuseppänä. Äidinäiti Maija Stina oli tullut Karstulle muutaman kilometrin päässä sijainneesta Paloniemestä.

Reilun parinkymmenen vuoden iässä Adolf lähti kotitorpastaan ja suuntasi kulkunsa läheiselle Karjalohjalle. Siellä hän meni avioon 27.12.1844 Karkalinniemenssä syntyneen Anna Kreetta Kustava Vareliuksen kanssa. Anna Kreetalla oli jo yksi tytär, aviottomana syntynyt Engla Karolina, joka myöhemmin nai tarkk'ampuja Gustaf Dahlstedtin, mutta kuoli vain viitisen vuotta myöhemmin.

Adolfille ja Anna Kreetalle saivat yhteensä kuusi lasta, joista neljä ensimmäistä syntyi Karjalohjalla ja kaksi nuorinta Suomusjärvellä. Karjalohjalla ollessaan perhe asui ensin ilmeisesti vaimon kotona Suurniemessä, mutta jo 1845 koti löytyi Tammiston kylästä. Muuttokirjalla nro 50 perhe sitten lähti vuonna 1855 Suomusjärven Nummijärven Heinun taloon, jossa isä Adolfista leivottiin muonarenki. Saman talon torpassa Adolf Rosendahl myös kuoli 43 vuoden ja yhden kuukauden ikäisenä lokakuussa 1863.

Leski Anna Kreetta jäi torppaan asumaan nuorimpien lastensa kanssa. Siellä asustivat vielä silloinkin, kun koko Nummijärven kylä siirrettiin osaksi Karjalohjan pitäjää vuonna 1874.

Perheen lapsista esikoistytär Maria Matilda oli kuollut jo 1845 reilun vuoden ikäisenä. Seuraavina syntyneet Gustaf Adolf ja Kustava Matilda menivät molemmat tahoillaan naimisiin. Gustafin puoliso oli Edla Pihlstedt Sammatista ja Kustavan Jaakko Johannes Gustavsson Somerolta. Järjestyksessä seuraava lapsi, tytär Josefa Lovisa pysyi ainakin 1870-luvun lopulle saakka naimattomana ja oli piikana useissa eri taloissa Lohjalla ja Karjalohjalla. Muuttaneiden luettelon mukaan hän lähti Karjaalle 28.11.1874, mutta tuon ajankohdan jälkeen hän häviää tutkijan näköpiiristä.

Adolfin ja Anna Kreetan järjestyksessä viides lapsi, poika Henrik Johan nai karjalohjalaisen Vitus Wikbergin lesken, Elvina Vikstedtin, joka oli kotoisin Kiskon Leilän rusthollista. Elvinan esipolvet vievät mm. Orijärven kaivoksella ja Tenholan Kullaan masuunille.

Perheen kuopus, Alexander Rosendahl asui 1870-luvulla äitinsä veljenpojan, pitäjänsuutari August Wareliuksen perheessä renkinä. Hän todennäköisesti oli samalla kisällinä, koska 1887 hänet jo mainitaan Pipolan talossa asuvana kyläsuutarina. Seuraavalla vuosikymmenellä hän vaihtoi sukunimensä Laaksoseksi.

Edellä mainitun Kustava Matildan ja Jaakko Gustavsson monilapsisesta perheestä ainakin kaksi tytärtä lähti 1800-luvun loppuvuosina siirtolaisiksi Yhdysvaltoihin. Aurora Aleksandra astui Hangossa laivaan vuoden 1897 aikana ja asettui perillä ensiksi New Yorkin suurkaupunkiin, yksin. Hieman myöhemmin hän sai houkuteltua mukaansa nuoremman sisarensa Karinin.

Tyttärentytär Carol Kammen kertoo Aurorasta; Yhdysvaltoihin tultuaan työskenteli sisäkkönä ja ompelijana. Isoäitinini oli aina tyylikäs, hänen talonsa oli siisti ja hänen puutarhansa kaunis. Aurora otti Valloissa käyttöön nimen Alice, Suomessa hänen lempinimensä oli Sanni. Hänen miehensä Daniel ja Aurora kääntyivät myöhemmin ns. Christian Science -uskoon. Perhe , jossa Aurora oli pisimpään töissä, oli myöskin tämän uskonnon kannattajia. Aurora syntyi Lohjalla mutta varttui Hangossa. Hän lähti Valtoihin, koska halusi päästä työhön. Koko sen ajan, kun hänen äitinsä eli, lähetti hän tälle rahaa. Aurora kävi monta kertaa Suomessa ennen Toista Maailmansotaa ja pari kertaa sen jälkeenkin.

Tämä tarina jatkuu "seuraavassa numerossa"!

Serkkuavioliitto

Karjalohjan Härjänvatsan kylässä oli historiallisena aikana viisi isompaa taloa; Koivu, Pelli, Turri, Tölmä ja Vikkarainen. Kylän kulttuuriympäristöä pidetään maakunnallisesti arvokkaana. Alueella on mm. jalopuumetsikköjä ja pähkinäpensaslehtoja sekä elinvoimaisia puronvarsilehtoja. Metsälailla suojeltuja alueita on mm. Passinsuo.

Kylän rakennuksia on inventoitu 1996 Uudenmaan liiton toimesta. Nämä kyseiset inventaariokohteet arvotettiin kahdeksan vuotta myöhemmin Tammisaaren maakuntamuseon rakennustutkijan ja aluearkkitehdin toimesta. Edellä mainituista tiloista olivat mukana Turri, Tölmä ja Vikkarainen sekä lisäksi hieman uudemmat, entisistä kantatiloista lohkotut tilat Koivula, Pihlajamäki ja Toivola. Mikään taloista tai talousrakennuksista ei kuitenkaan ole niin vanha tai yksilöllinen, että se olisi tullut suojatuksi rakennuslailla.

Koska Härjänvatsa sijaitsee nelisen kilometriä Karjalohjan kirkonkylästä, on se aina jäänyt hieman syrjään. Tämä on mahdollistanut useammankin keskiajalta periytyvän kylätontin säilymisen 2000-luvulle saakka. Nämä autioituneet kylätontit kuuluvat muinaismuistolain suojelusäädösteen piiriin eikä niitä ole toistaiseksi tutkittu arkeologisin menetelmin.

Härjänvatsan Vikkaraisen talon omistajuus oli siirtynyt isältä pojalle 1700-luvun alusta aina vuoteen 1844. Tuolloin isäntä Henrik Wikberg kuoli kihtiin reilun 60 vuoden iässä. Hänellä oli ollut muutamia lapsia yhdessä vaimonsa Elisabet Limnellin kanssa, mutta nämä olivat joko kuolleet tai asettuneet muualla. Gustaf Wikbergistä oli tullut avioliiton kautta Kuusian kylän Uudentalon rusthollari ja Henrik Johan Wikbergistä Lönnhammarin Suutilan talon isäntä. Tytär Stinasta tuli emäntä Sammatin Haaarjärven Luttarin taloon.

Näin Vikkaraisen talo joutui toiselle suvulle. Tammiston Isotalon rusthollissa vuonna 1824 syntynyt Evert Ekqvist tuli vaimonsa Amalia Bergmanin kanssa Vikkaraiselle vuoden 1848 tienoilla. Siellä heille syntyi kolme poikaa ja kolme tyttöä. Näistä jäivät eloon järjestyksessä ensin syntyneet kaksi tyttöä ja yksi poika. Esikoistytär Edla Kustava muutti muutaman kilometrin päähän Lohjantaipaleen kylään, jossa puoliso Adolf Öhman isännöi Kattlan taloa. Pikkusisko Ida Sofian puoliso oli renki Erik Gustaf, josta myöhemmin tuli Härjänvatsan kylän edustalla aukeavan Lohjanjärven toisella rannalla näkyvässä Karkalinniemessä olleen Torholan talon isäntä.

Evertin ja Amalian ainoan pojan, Karl Johanin naimiskaupat aiheuttivat sitten hieman harmaita hiuksia suvulle. Hän nimittäin sattui rakastumaan omaan serkkuunsa, Lohjan Muijalan kylän Soltin talossa syntyneeseen Ulrikaan. Ulrikan äiti Maria oli Karl Johanin isän Evertin 11 vuotta vanhempi sisko.

Papin eteen serkuksilla ei tuohon aikaan ollut menemistä. Ainoaksi keinoiksi jäi turvautuminen sen ajan suurimpaan mahdolliseen auktoriteettiin, Itse Hänen Keisarilliseen Majesteettiinsa. Nuori pari laati anomuksen, jonka perusteella he saivat oheisen naimaluvan.

Karl Johan jatkoi isä Evertin jalanjäljissä Vikkaraisen tilanpitoa ja uudistamista. Vuoden 1931 Suomen Maatilat -kirja kertoi mukavia tietoja tämän hyvässä hoidossa olleen kantatilan hoidosta. Isäntä Karl Johan Ekqvistin yhteiskunnallisesta asemasta kertoi mm. hänen 40 vuoden mittainen uransa paikallisen säästöpankin hallinnossa. Vaimo Elin Sundström oli kotoisin Pohjan pitäjästä. Kuvassa näkyvä päärakennus rakennettiin Evert Ekqvistin ollessa isäntänä.

Haapaniemen kartanolinnasta

Kiskon Kirkkojärven rannalla sijainnut Haapaniemen kartanolinna on miljöönä kiehtova paikka. Kyseisen kartanon rakentaminen lienee aloitettu jo 1450-luvulla ja valmiiksi rakennus tuli vuoden 1525 paikkeilla. Ensimmäinen nimeltä tunnettu omistaja oli Krister Frille vuodelta 1463. Seuraavat puoli vuosisataa hänen sukunsa hallitsi kartanoa, kunnes 1500-luvun alkupuoliskolla Klaus Henrikinpoika Horn sai sen itselleen avioliiton kautta. Hän piti Haapaniemeä päätilanaan aina 1540-luvulle saakka, jolloin Klaus muutti perheineen Maskun Kankaisiin.

Seuraavalla vuosisadalla kolmikerroksinen kartanorakennus alkoi jo pahasti rapistua ja viimeistään 1750-luvulla se oli raunioina. Naapuripitäjä Pohjassa sijainnut Fiskarsin ruukki sai kartanon maineen omistukseensa 1737 ja 1883 omistus siirtyi Fiskarin Oy:lle. Ilmeisesti jo 1600-luvulla itse kivirakennus jäi asujaimitta ja viereinen puurakenteinen päärakennus sai toimia isäntäperheen kotina. Fiskarsin toimesta tämä säteriksi muodostetun tilan hoidosta vastasivat lampuodit, vaikka heitä rippikirjoissa välillä tituleerataankin lyhenteellä "Bde".
Raunioita tutkittiin ensimmäisen kerran 1910 Juhani Rinteen toimesta, mutta vasta 1950 -luvulla alkoi niiden kunnostus. Jäljellä on kellarikerros melko hyväkuntoisena sekä fragmentteja ensimmäisestä varsinaisesta asuinkerroksesta. Restauroinnin jäljiltä voi paikan päällä kävijä aistia aavistuksen siitä ilmapiiristä, mikä herraskartanossa vallitsi lähes puoli vuosituhatta sitten.

Lähemmin kartanoalueesta kiinnostunutta kehoitan lukemaan Tapani Rostedtin & Mikroliitti Oy:n tekemän vihkosen. Kiskon kunnan kaavoittaessa uusia omakotitontteja, tuli ajankohtaiseksi selvittää aluetta kokonaisvaltaisemmin. Rostedtin raportista käy hyvin selville se puurakennusten määrä, mitä kivinen linna vaati ympärilleen käytännön syistä.

Haapaniemen herrat ja rouvat ovat jättäneet jälkensä myös kansanperinteeseen. Seuraava tarina on yksi väkevimmistä;

"Muun virkansa ohessa oli Horn -herralle uskottu hyvin tärkeä toimi. Hän, näet, oli määrätty nuoren alaikäisen kuningattaren holhojaksi. Vaan kun kuningattarelle tuli halu mennä miehelään, niin koetti Horn herra sitä estää. Siitä vihastui kuningatar häneen niin, että päästyänsä itse hallitsijaksi antoi hänen mestata. Mestaus toimitettiin Ruotsissa (toisten tarinoitten mukaan Viipurissa), josta hänen ruumiinsa tuotiin Kiskoon omaan hautaansa pantavaksi. Ruumiin vaunujen eteen oli valjastettu kuusi mustalla veralla verhottua hevosta, joiden sieramien eteen oli asetettu torvet, jotka hevosten hengittäessä antoivat surullisesti valittavan äänen.

Nyt myöhempinä aikoina, kun Haapaniemen hautakammio oli otettu kirkon omaisuudeksi ja Haapaniemen ruumiit sieltä pois kuletettu ja haudattu, niin sanottiin Horn-herran arkkukin niiden joukossa olleen. Arkku oli ollut hyvin leveä ja koristettu hopeisilla kiskoilla. Ne kiskottiin irti ja teetettiin Herra Ehtoollisastioiksi kirkkoon. Itse ukko Horn oli maannut arkussaan pää kainalossa."

Tarkkaa tietoa Haapaniemen haudan hävityksestä ei ole jäänyt, mutta Helsingfors Dagblad -lehti kertoi vuonna 1871 (nro 103, 19.4.1871) tämä tapahtuneen ennen vuotta 1818. Kyseisen lehden ilmestymisen aikaan tuolloiset säterikartanon omistajat olivat käyneet turhaa taistelua saadakseen takaisin tuon kivestä rakennetun hautakammion. Mitään sukulaisuussuhdetta ei Hornien ja näiden reilun sadan vuoden takaisten henkilöiden ollut. Kiskon kirkkomaalla sijaitsee edelleen kolme erillistä hautakappelia, joista yksi on siis Horn -suvulla 1600-luvulla käytössä ollut harmaakivestä rakennettu hauta. Muut kaksi kuuluvat Hongiston sekä Toijan Mellerin talon perheille sekä Viman -suvulle.

Valokuva tämän blogin tekijän, vuodelta 1981.

Paikannustehtävä

Suomen Muinaismuistoyhdistyksen järjestämillä tutkimusretkillä kiersivät tutkijat ja taiteilijat ympäri maatamme merkitsemässä ylös kulttuurillisesti merkittäviä kohteita. Yksi ensimmäisistä retkistä suuntautui läntiselle Uudellemaalle, jossa seurue tutustui mm. Fiskarin ja Antskogin ruukkeihin Pohjan pitäjässä.

Esimerkiksi Turun Yliopiston kirjastosta löytyvissä seuran vuosikirjoissa riittää luettavaa ja pohdittavaa runsaasti. Uudempi tutkimus on toki selvittänyt monia tuonaikaisia "mysteereitä", mutta tekstien joukosta löytyy todella mukava tarinoita menneiltä ajoilta. Kriittinen lukija jättää tietyt kylänmiesten turinat omaan arvoonsa tieteellisesti mielessä, mutta se ei saa estää nauttimasta niistä proosallisessa mielessä.

Yksi näppärä arvoitus tuli vastaan nimenomaan Pohjan pitäjän kohdalta. Oheisessa kuvassa pitäisi olla Tvärminnen kylästä löytyvä hautakivi. Vuosiluku näkyy olevan selvästi 1755, mutta muu osa tekstistä aiheuttaa päänvaivaa. Ehkä joku lukija tietäisi, jos kyseinen kivi on yhä vieläkin olemassa. Olisi mukava saada siitä valokuva lisättäväksi tälle sivustolle.

Suomen Pylväs ja kukka, valtaneuvos Erik Fleming

Veljekset Ivar ja Erik Fleming olivat mahtava sotaherroja 1520-luvun Suomessa. He onnistuivat vapauttamaan suomalaiset Tanskan Kristian -kuninkaan vallasta vuonna 1523 ja Kustaa Vaasan noustua valtaistuimelle sai Erik nimityksen valtaneuvokseksi. Hänestä tuli myöhemmin Ruotsin ensimmäinen täysivaltainen lähettiläs ja tässä ominaisuudessa hän kävi Moskovassa 1526 uudistaen rauhan Venäjän ja isänmaansa välille.

Vuosina 1528-40 Erik Flemingillä oli läänityksenä Raaseporin lääni. Sen uudeksi keskuspaikaksi perustettiin Tammisaaren kaupunki vuoden 1542 tienoilla. Tosin jo vuonna 1515 Pohjan pitäjän kirkkoherra valitti, että hänen kappalaisensa liikkuu ja rehkii tuolla kauppalassa ("ther i köpstaden"). Joka tapauksessa Erik Fleming nautti Kustaa Vaasan luottamusta ja hänen osakseen lankesi mm. maanpuolustuksen järjestäminen ja rajaselkkausten setvitys. Etelä-Suomen laamanni hänestä tuli jo 1524 ja laivaston amiraali 11 vuotta myöhemmin.

Hänen vaikutti myös varhaisen Suomen talouteen ja kulttuuriin. Erikin aloitteesta perustettiin 1542 maan ensimmäinen rautakaivos Lohjan Outamon kylään. Samoihin aikoihin hän antoi panoksensa Mikael Agricolan Uuden Testamentin suomentamiselle ja painatukselle. Näistä kaikista ansioistaan aikalaiset palkitsivat Erik Flemingille lisänimellä "Suomen pylväs ja kukka". Aivan yksimielinen tämä "arvonimi" ei varmaankaan ollut. Jaakko Teitin valitusluettelossa syytetään Flemingiä talonpoikien sorrosta hänen hankittuaan lisää maaomistuksia osin oikeudetta.
Erik Flemingin nimi liittyy myös myöhäiskeskiaikaiseen kartanoperinteeseemme. Hänen isänsä Joakim F. omisti Siuntiossa sijaitsevan Suitian kartanon, jota hän tosi hoiti Paraisilta sijaitsevan Kuitiasta käsin. Joakimin kuoltua 1494 siirtyi Suitian omistus tuolloin kahdeksanvuotiaalle Erikille. Hän laajensi Suitian tiluksia "ostamalla" ja vaihtamalla. Kuten Teitin luettelosta voidaan lukea, olivat nämä kaupankäynti tavat välillä niin epäilyttäviä, että itse kuningas joutui erotuomarin tehtäviin. Suomessa ollessaan asui Erik vaimonsa Hebla Sparren kanssa nimenomaan Suitiassa. Kartanon tilaviin saleihin mahtuivat myös Erikin sisaret Valborg ja Margareta, joista viimeksi mainittu oli ollut katoliseen aikaan Naantalin luostarin abbedissa.
Perheen toinen omistus oli 1480-luvun alkunsa saanut Kuitian kartanolinna Paraisilla. Erikin saatua sen haltuunsa Suitian tavoin oli valmiina vasta holvi, kellari ja ensimmäinen kerros. Tarmokkaan miehensä Erik Fleming sai rakennuksen valmiiksi kaikkine kolmine kerroksineen. Sotaisa aika vaati myös erillistä torniosaa. Kartanosta oli tarkoitus tehdä saaren asukkaiden oma turvapaikka. Linnan kellarikerroksessa oli kalliolähde, jolla turvattiin vesihuolto mahdollisen piirityksen aikaan.

Itse kuningas Kustaa Vaasa kävi peräti kaksi kertaa Kuitiassa. Ensimmäisellä kerralla kuningas yöpyi kartanolinnan upeimmissa huoneissa, jotka olivat tiilikamareita. Ehkä tämä vierailu sai kuninkaan sittemmin tarttumaan kynään ja varoittamaan poikaansa Juhanaa siitä, ettei aatelistolle pidä antaa liikaa valtaa. Kustaa Vaasa saattoi pitää paikallista aatelistoa peräti liian varakkaaana. Vaurauden saattoi aistia mm. siitä, että Kuitia oli ensimmäinen paikka Suomessa, jossa kasvoi omenapuita.

Erik Fleming kuoli vuonna 1548, jonka jälkeen leskivaimo Hebla Sparre piti tilaa ja sai emännöidä tuota Kustaa Vaasan toista vierailua Kuitiassa. Itse tila omistus oli jo siirtynyt Erikin pojalle, Joachimille, jolta se sitten joutui hänen nuoremmalle veljelleen "rautamarski" Klaus Flemingille. Erik Fleming on haudattu Paraisten kirkon lattian alle. Muistokiven tallensi piirrokseensa Suomen Muinaismuistoyhdistyksen jäsen vuonna 27.6.1871 ja tämä kuva löytyi yhdistyksen vuosikirjasta jo samana vuonna.
Piirros liittyi ensimmäiseen taidehistorialliseen retkikuntaan, jonka tavoite oli rekisteröidä taiteellisesti ja taidehistoriallisesti arvokasta ja mielenkiintoista aineistoa ympäri Suomea. Yhteensä näitä retkikuntia oli kahdeksan vuosien 1871-1901 välisenä aikana ja niiden jäljiltä saatiin yli 3000 piirrosta, valokuvaa, akvarellia ja mittauspiirrosta. Tästä nimenomaisesta Paraisille suuntautuneesta retkestä uutisoi Åbo Underrättelser elokuun puolivälissä 1871.

Hukkaset eivät enää ole hukassa

Savokarjalainen nimi Hukkanen mainitaan kirjallisissa lähteissä ensimmäisen kerran jo vuonna 1366. Eräs esivanhempieni polku alkaa vuoden 1700 tienoilta jo kartalta poistuneen Vuolijoen pitäjän Saaresmäen kylästä. Hukkasia oli tuossa paikassa jo lähes sata vuotta aiemmin. Dosentti Aare Läntisen Genos -lehdessä julkaistussa artikkelissa "Kainuun talonpoikaissuvut 1554-1713" kerrotaan Saaresmäellä asuneen Hukkasia jo vuonna 1605, jonka jälkeen heitä asui siellä ainakin vuosina 1616, 1633, 1650, 1662, 1671, 1706 ja 1713.

Paltamon rippikirjoista löytyy talonpoika Lauri Hukkanen (Lars Huckanen), joka asustaa 1730-luvulla Saaresmäen Hukkalan talossa numero yksi. Hänen samanniminen poikansa jatkoi talonpitoa yhdessä vaimonsa Kirsti Makkosen kanssa. Laurilla ja Kirstillä oli ainakin neljä poikaa, joista Hukkalan isäntänä jatkoi isänsä kaima, kolmannen polven Lauri Hukkanen.

Tämän viimeksi mainitun Laurin velipoika Paavo syntyi vuonna 1743 ja meni jossain vaiheessa naimisiin itseään viitisen vuotta nuoremman Anna Malisen kanssa. He asuivat ensiksi Saaaresmäellä, mutta viimeistään 1780-luvun puolivälin jälkeen perhe löysi tiensä nykyisen Vieremän keskustaajaman liepeillä sijainneeseen taloon numero kolme. Talo sai tästä lähtien nimekseen Hukkala asujaintensa mukaan.

Hukkalan talossa perheeseen syntyi useita lapsia ja sukututkimuksellisessa mielessä tämä perheen vanhimman pojan avioliitto Stina Nissisen kanssa sai aikaan ns. esipolvikadon omissa esivanhemmissani.Laurin ja Stinan pojista vuonna 1796 syntynyt Paavo ja häntä lähes 20 vuotta nuorempi pikkuveli Tuomas ovat nimittäin molemmat esivanhempiani. Isoisäni äiti Anna Venäläinen oli Paavon pojantyttären tytär, kun taas isoisäni isä Petteri Hukkanen oli em. Tuomaksen pojanpoika.Veljeksillä Paavo ja Tuomas oli sen verran paljon ikäeroa, että isoisäni vanhemmat olivat eri sukupolvea laskettuna vuonna 1772 syntyneestä Laurista.

Hukkasia on kuulemani sanonnan mukaan Vieremän seudulla "enemmän kuin ihmisiä". Tästä Paltamon Saaresmäen talosta lähteneestä omasta Hukkasien joukosta voisin poimin vaikka Hukkalassa 1825 syntyneen Petterin, joka oli naimisissa Kirsti Komulaisen kanssa. Jossain välissä heistä tuli isäntäpari Valkiamäen taloon numero 26, mutta pidemmälle ehdittäessä tuli eteen vakavia talousongelmia. Niiden loppupiste oli oheinen ilmoitus, joka ilmestyi Suomalainen Wirallinen Lehti -aviisissa 18. päivä tammikuuta vuonna 1882. Maksamattomien verojen ja erinäisten muiden maksujen suorittamatta jättämisen takia heidän kotitalonsa joutui pakkohuutokaupan kohteeksi.

Sukututkimus on vanha harrastus

Sukututkimus oli alunperin yläluokan harrastus. Tähän oli monia käytännöllisiä syitä alkaen luku- ja kirjoitustaidosta sekä ennen kaikkea vallanperimyksestä. Edellisen kuninkaan poistuessa näyttämöltä alkoi monesti hänen jälkeläistensä ja sukulaistensa joukossa kuhista. Jokainen katsoi juuri itsensä soveliaaksi uudeksi hallitsijaksi, oli sitten takana biologinen sukuyhteys tai ei.

Suomessa sukututkimuksen voisi katsoa alkaneen Turun piispa Johannes Terseruksen (1605-1678) kiinnostuksesta Pohjanmaan säätyläissukujen keskinäisiin sukulaisuussuhteisiin. Hän aloitti omatoimisesti keräämään näitä tietoja tuon ajan kirkonkirjoista ja muista lähteistä. Terseruksen jälkeen mm. Limingan ja Raahen papit kunnostautuivat hänen työnsä jatkajina. Tämä johti lopulta ns. Sursiallianin julkaisuun.
Naapurimaassamme Ruotsissa sukunsa juuria merkitsivät muistiin jo puoli vuosituhatta sitten maan ylhäisimmät miehet. Oheisessa kuvassa on kuningas Kustaa Vaasan omakätisesti kirjoittama sukupuu hänen omista esivanhemmistaan.

Teksti ylhäältä alaspäin luettuna;

"Fru Margrethe -- linden etc., herr Crister Nilsson, herr Johan -- vasen och linden; fru Brithe, herr Gostaff Anundsons -- bielken; herr Johan Cristersons hustru ffru Brithe -- siöblad a ffederne, bielken a möderne; och gamble herr Sten Sture"

Näistä henkilöistä Krister Nilsson ja Margareta Krummedike olivat Kustaa Vaasan isän vanhemmat.Gustaf Anundsson Sture sekä Brita Stensdotter (Bjelke) olivat sitten hänen isänsä Erik Johanssonin äidin vanhemmat. Sivun reunaan on kuninkaallinen sihteeri Rasmus Ludvigsson kirjannut "Konung Göstaffs, salig och höglofflig i hugkommelse, eghen hand".

Kustaa Vaasan syntymäajasta ei ole säilynyt tarkkaa tietoa, mutta todennäköisesti se oli toukokuun 3. päivä vuonna 1497. Isä Erik Johansson oli neuvosherra ja äiti Cecilia Månsdotter oli Eka -sukua. Vaikka syntymäpäivä on tuntematon, paikka sen sijaan tunnetaan. Kustaa näki päivänvalon Upplannissa sijainneessa Lindholmin säterikartanossa.
Kustaa Vaasa ehti pitkän elämänsä aikana olla kolme kertaa naimisissa. Ensimmäinen puoliso oli prinsessa Katarina af Sachsen-Lauenberg, josta tuli kuningas Eerik XIV:sta äiti. Katarina kuoli vain neljän vuoden kuluttua häistä ja toiseksi puolisokseen kuningas otti Margareta Leijonhufvudin. Hänen kanssaan Kustaa sai tulevat kuninkaat Juhanan ja Kaarlen (IX). Tämä lisäksi aviosta syntyivät herttua Magnus sekä kaksi pienenä kuollutta poikaa. Tyttäriä ilmaantui viisi - heidän puolisonsa olivat;

• Katarina - kreivi Edvard II af Ostfriesland
• Cecilia - rajakreivi Kristoffer af Baden-Rodemachern
• Anna - kreivi Georg Johan till Veldenz
• Sofia - herttua Magnus af Sachsen-Lauenburg
• Elisabet - herttua Kristoffer af Mecklenburg

Margareta Leijonhufvud kuoli 1551 ja seuraavana vuonna kuninkaallisissa häissä morsiamena oli Katarina Stenbock. Yhdeksän vuoden päästä Kustaa Vaasa kuoli "63 vuoden" iässä. Hänen kolmas vaimonsa eli sen jälkeen leskenä huomattavan pitkään, peräti 61 vuoden ajan.

Kuningas Kustaa Vaasa ja kaikki hänen kolme vaimoansa on haudattu Uppsalan tuomiokirkossa sijaitsevan monumentin uumeniin. Oheinen kuva Kustaa Vaasasta vanhoilla päivillään on erinomaisen huonolaatuinen kopio valokuvasta, joka on otettu Gripsholmin linnasta löytyvästä aikalaismaalauksesta. Toisessa kuvassa Kustaan ja hänen vaimojensa hauta.

Tämän artikkelin lähteinä on käytetty mm. Personhistorisk Tidskrift -lehteä sekä Nordisk Familjebok -tietosanakirjaa.

Eeva Joenpelto palkinto lopetettiin

Lohjan kaupunki on päättänyt lopettaa Eeva Joenpellon kansainvälisen kirjallisuuspalkinnon. Tätä palkintoa jaettiin kolmen vuoden välein aina 1980-luvulta lähtien. Ensimmäisenä palkittiin virolainen Jaan Kross vuonna 1988. Viimeiseksi palkinnon saajaksi jäi norjalainen Herbjorg Wassmo, jolle se annettiin 2004. Samana vuonna kuoli myös kirjailija Joenpelto.

Eeva Joenpellon vahvinta alaa olivat erinomaiset terävät luonne- ja paikkakuntakuvaukset. Vuodesta 1974 lähtien Joenpelto kirjoitti neliosaista teossarjaa, joka kuvasi hänen kotiseutuaan, läntistä Uuttamaata ja ennen kaikkea Lohjan tuolloista kauppalaa. Tarina alkaa kansalaissodasta ja kulkee läpi pulakauden, lapuanliikkeen ja sotien jälkeisen maanalaisen kommunismin sekä talouspulan. Sarjan kirjoja olivat "Vetää kaikista ovista", "Kuin kekäle kädessä", "Sataa suolaista vettä" sekä 1980 ilmestynyt "Eteisiin ja kynnyksille".

Joenpellolle sukutaustan tunteminen auttaa ymmärtämään hänen suurta mielenkiintoaan tuohon seutuun. Hänen esivanhempansa löytyvät Lohjalta ja sen lähipitäjistä aina viidenteen ja kuudenteen sukupolveen saakka. Muutamia "geenivirtoja" on tullut myös nykyisen Salon kaupungin tienoilta. Äidinäiti Amanda Rosendahlin vanhemmista ei ole toistaiseksi itselläni selvää tietoa. Todennäköisesti tämän "muurarintyttären Heijalan kylästä Nummelta" isä oli Helsingissä jo 1840-luvulla vaikuttanut muurarinkisälli Johan Gustaf R., jonka puoliso oli kotoisin Heijalasta.

Alla olevaa kuvaa klikkaamalla saat sen näkyviin suurempana!

Vähän Agricolaa

Vielä 1900-luvun alkuun saakka oli vallalla se käsitys, että aatelinen Leijonmarcksin suku olisi periytynyt Suomen piispasta, Mikael Agricolasta. Vaikka Agricolan juhlavuosi on jo mennyt, palaan tähän asiaan lyhyesti.

Mikael Agricola kuoli vuonna 1557. Toisaalta eräs herra Sven Agricola sai 1686 vahvistuksen sukunsa vanhalle aateluudelle ja hänet introdusoitiin nimellä Leijonmarck. Sven A. oli valtionarkiston sihteeri ja lopulta Turun Hovioikeuden presidentti. Hän tunsi hyvin lain ja seurasi aikansa politiikkaa ahkerasti.
Introdusointia varten tarvittavat sukutaulustot Sven A. teki luultavasti itse.

Hänelle olivat tuomioistuintyönsä kautta tulleet tutuiksi sukututkimukseen liittyvät asiat ja näin hän luultavasti oli ainakin omasta mielestään pätevä laatimaan omia esipolviaan koskevan selvityksen. Tuon ajan biografioiden laatijat tosin lähinnä kiistelivät siitä, oliko Sven kolmatta vai neljättä sukupolvea piispa Mikaelista alkaen. Tämä seuraavassa kuvassa oleva jälkeläistaulusto on se, millä Leijonmarckit tulivat aateloiduiksi.



Tämä sukujohto oli kuitenkin suhteellisen helposti murrettavissa palasiksi. Tunnettu suomalainen sukututkija Jully Ramsay julkaisi jo vuonna 1905 artikkelin "Personhistorisk tidskriftissä". Siinä hän sanoo Svenin ja Mikaelin yhteyden olevan vain samassa sukunimessä, joka kaikenlisäksi ei ollut edes ainutkertainen. Suomessa tunnettiin näiden kahden Agricola -suvun lisäksi vielä kaksi muutakin; Vihdin Agricolat, jotka introdusoitiin Suomen Ritarihuoneelle 1864 sekä se Agricola -suku, josta tulivat aateliset Espingint.

Yllä esitetyn tauluston suurin virhe on siinä, että Mikael Agricolan pojalla, Tallinnassa asuneella Christianilla, ei ollut kuin yksi lapsi, tytär Brita. Brita oli naimisissa Turun Hovioikeuden asessorin, Carl Persson Svinhufvud af Qvalstadin kanssa vuodesta 1602 lähtien. Brita asui vielä vuonna 1649 Uudellakirkolla, jonka seurakunnalle hän lahjoitti sukunsa tunnusmerkin, punaisen piispanviitan. Ramsay esittää Mikael Agricolan jälkeläiset seuraavasti;


Uskelassa pitkään vaikuttaneet Agricolat Ramsay jäsensi puolestaan näin tuossa artikkelissaan;



Vihdin vuonna 1864 Suomen Ritarihuoneelle introdusoitu Agricola suku katsoi myös saaneensa alkunsa piispa Mikaelista, mutta tämä johtopäätös oli siis väärä - Mikael Agricolalla ei ollut miespuolisia jälkeläisiä lukuunottamatta Christian -poikaansa. Christianilla oli vain yksi lapsi, em. tytär Brita.

Oletko sukua pyhimykselle?

Ruotsalaisen pyhimyksen, Pyhän Birgitan isä Birger Persson oli ollut ensin naimisissa erään Kristina Johansdotterin kanssa, joka oli Elofssönernas -sukua. Tästä aviosta ei ilmeisesti ollut lapsia. Kristinan kuoltua meni Birger naimisiin Ruotsin kuninkaalliseen Folkunga-sukuun kuuluneen Ingeborg Bengtsdotterin kanssa. Birgerille ja Ingeborgille syntyi ensin viisi lasta, joista kaikki kuolivat nuorina. Nuorimmaisina syntyneet Katarina ja Birgitta sen sijaan elivät aikuiseksi.

Sisarukset päätyivät naimisiin kahden veljeksen kanssa. Gudmar Magnusson Loholmin pojat Ulf ja Magnus veivät siskokset vihille. Birgitta oli naimisiin mennessään ainoastaan 13-vuotias, mutta ensimmäinen lapsi perheeseen syntyi vasta kolmen vuoden päästä. Harva tulee ajatelleeksi Pyhästä Birgitasta puhuttaessa, että hän oli myös peräti kahdeksan lapsen äiti. Viimeisimmän lapsen syntymä uhkasi myös äidin henkeä, mutta katolisen kirkon onneksi Birgitta toipui täysin lapsivuoteen koettelemuksista.

Ulfin ja Birgitan lapset syntymä- ja kuolinvuosien kera;

Märta Ulfsdotter 1319 - 1399
Gudmar Ulfsson 1322 - 1332
Karl Ulfsson 1327 - 1372
Ingeborg Ulfsdotter 1329 - 1349
Katarina Ulfsdotter 1331 - 1381
Birger Ulfsson 1333 - 1391
Bengt Ulfsson 1335 - 1346
Cecilia Ulfsdotter 1337 - 1399

Kaikki lapset syntyivät Ulvåsan kartanossa, joka oli puoliso Ulfin kotitila. Vielä nykyisin on Ulfin kotitalosta jäljellä muutamia kellarikerroksen osia sekä valleja. Tämän hetkinen päärakennus on 1700-luvulta, joskin sen vanhimmat osat lienevät 1500-luvun loppuvuosilta.

Birgitan äidinisästä lähtevä sukutaulusto johtaa meidät keskiajan Ruotsista aina 1900-luvun alkuun mm. Karjalohjalle ja Yhdysvaltoihin. Taulustosta puuttuvat tietoisesti ne monet aatelissuvut, joista löytyy useitakin julkaisuja tunnetuissa sukukirjoissa. Tämän tauluston alkupuoli voi olla virheellinen joiltain osin, joten en suosittele sen varauksetonta kopioimista omiin tiedostoihisi.




Kuvassa vasemmalla ylhäällä Pyhä Birgitta, oikealla hänen vanhempansa.

Turun linnan aarre

Tämä tarina ilmestyi Turun Wiikko-Lehdessä vuonna 1822.

"Ennen oli täällä Turussa se luulo, että Turun linnassa piti olla arteen, joka wanhoina aikoina, kuin linna wihollisilta piiritettiin, olis sinne tulut kätketyksi. Tämän luulon tähden tapahtui kerran seuraawa lysti asia.

Wuonna 1730 kuljeskelivat ilta puolella kiwaljeri Petter Ahlström ja pari kolme muuta miestä linnan kiwi-trapuja myöten kirkon tienoissa ja kuin he kaikellaista puheillessansa tuliwat yhteen paikkaan, sanoi yks heistä, hawainneensa sen kumman, että kuin siinnä pakassa paiskaa eli helkyttää kätensä yhteen, niin kuuluu helisewä kajahus, ikäänkuin hopealta.

Tätä nyt kaikilta koetettua, päätettiin aiwan wissiksi, että näistä tienoista oli se uskottu aarre. Mutta Ahlströmi kielsi toisten miesten puhumasta mitään, ettei Linnan Wahtmestari, siitä kuultuansa, menisi öisenä aikana ja salaisesti kaiwais sen pois. Seuraawana päiwänä menee hän Maaherra Yxkullin tykö, ilmottaa hänelle nyt löytäneensä sen niin usiasti puhutun aarteen ja tinkaa itellensä edeltäkäsin hänelle laillisesti tulewan löytöpalkan. Maaherra lähetti heti työwäkiä kiwi-muuria ylösrepimään ja kaiwamaan aarteen perään, niin myös Kamreerin ja Räntmestarin, että he tarkasti kirjottasiwat ylös kaiken löytyn tawaran. Täällä hakataan ja kaiwetaan ja haetaan, eikä löydy mitään, jossa ei ole mitään. Muutamista paikoista on nimittäin kiwimuurin kaju helisewä kuin hopian kalina.

Wahtmestari, jonka nimi oli Olof Edhner teki nyt pilkkaa toisista, mutta wiimen antoi hänkin narrata itsensä aarretta hakemaan ja tuli pahaan hätään. Wuonna 1758 oli nimittäin linnassa suuri pahantekiä ja murhamies, Antti Tyllinen Mäntyharjusta, ja pidettiin yksinään eri kamarissa, jota kutsutaan Jordanin kamariksi. Tämä, joka eli suuri konna, mietti kuinka hän pääsis karkuun. Sanoo sen tähden Wahtmestarille kuulewansa wälistä öillä hirmusen kohinan ja helinän likellä kamariansa, ja että siellä mahtaa olla aarret kätkettynä, jota entinen omistaja käwi öillä katselemassa ja piti semmosta jytyä.

Tämän asian hän puhui niin yhtäwakaisesti, että Wahtmestari täyttä päätä uskoi onnellisen tapauksen kautta saawansa aarteen käsiinsä; ja koska Mäntyharjulaisia pidettiin suurina noitina ja tietäjinä, niin hän uskoi sen wielä warmemmaksi. Sentähden päästi hän wangin irti rautapulteistansa, ja molemmat rupesiwat hakemaan ja kaiwamaan. Pari, kolme päiwää näin tehtyä, sanoo Tyllinen Wahtmestarille: mitä te, wanha mies, itsiänne waiwaatta kaiwamisella? kyllä minä sen teen yksin, älää peljätkö etten ole uskollinen. Wahtmestari oli kyllä löyhä eli herkkä uskomaan, ja jätti Tyllisen yksin ja irranaisna kaiwamaan.

Tämä kokosi kaikenlaisia riepuja ja köyden palasia, joista hän wäänsi itellensä köyden, ja kätki sen kamariin. Illalla sanoo hän Wahtmestarille jo ennättäneensä niin kauas että arkun kansi näkyy. Tästä warsin iloinen paneisse Wahtmestari maata, koska hän kuitenkin ensin oli lukinnut ja salwannut wanki-kamarin porstuan oven. Aamulla, koska jo Linnankin portit olivat awaistut, lähti hän katsomaan Tyllistä ja aarretta, mutta woi kuinka hän hämmästyi, sisälle tultuansa kamariin ja nähtyänsä sen olewan tyhiän: Tyllinen oli poisa, raha-arkkua ei näkynyt, eikä merkkiäkään, jos kuinka olis hakenut.

Kuin hän sitten murheessansa meni alas Linnan kartanolle, sai hän nähdä kuinka Tyllinen tuli nilkuttain eli liikate, talutettuna yhdeltä mieheltä, Linnaan päin. Se konna oli porstuanakkunasta köyttänsä myöden laskeunut alas, mutta ennenkuin hän ennätti maahan katkesi köysi, ja hän taittoi jalkansa. Kuitenkin koska hän oli irti, koki hän karata, mutta saatiin kiini ja tuotiin takasin sanotulta mieheltä. Niin toki pääsi Wahtmestari hädästänsä; ja näin loppui aarteen hakeminen Linnasta.


Kyseinen Anders Tyllinen oli luultavasti Mäntyharjun Mynttilän kylän Tyllilässä asunut Abraham Tyllisen poika, joka oli naimisissa Maria Montosen kanssa. Perheessä oli ainakin kaksi lasta. Oheinen rippikirjaleike on vuosien 1739-46 rippikirjasta.