Tulossa

Nyt on ollut pienen hengähdystauon paikka ja normaaliin viiden viikottaisen kirjoituksen rytmiin päästään elokuun ensimmäisestä päivästä lukien. Luvassa on mm. tarinoita Ahvenanmaalta....

Erään hautakiven kertomaa

Henrik Edvard Tallqvistin vanhemmat olivat tulleet Karjalohjan Lohjan Pietilän kylän Lennon talon isäntäväeksi vuonna 1851. Henrik Johan Tallqvist oli kotoisin Pellonkylän rusthollista, jota hänen isänsä suku oli hallinnut jo vuosikymmeniä. Henrik Edvardin äiti Eva Stina Sorren oli taasen rusthollarin tytär Ilmoniemen Rasvalta. Tämä Sorren -suku oli kotoisin Mustlahden Sorrin talosta osan jälkeläisistä käyttäessä sukunimen Flink.

Henrik Edvard Tallqvist löysi puolisokseen Lohjan Marttilan Martin talossa syntyneen Sofia Vilhelmiina Marttelinin. Sofian sukunimi on luonnollisesti saanut alkunsa talon ja/tai kylän nimestä. Hän oli perheensä vanhin lapsi ja asui myöhemmin Henrik Edvardin kanssa Pietilän, Marttilan ja Seppälän kylissä. Heidän omista lapsista Johan Edvardista tuli Seppälän isäntä vuonna 1902 hänen avioiduttua talon edellisen isännän tytärpuolen, Ida (Söderblom) Erikssonin kanssa.

Mukavalla tavalla Henrik Edvard Tallqvist, Sofia Martelin ja Ida Eriksson ovat kaikki kolme itselleni sukua. Oheisessa taulustossa on esitetty Johan Edvardin ja Idan tyttären, Ester Seppälän esipolvet. Niistä osa johtaa hyvinkin kaukaiseen menneisyyteen ja tuolloin sukujohtojen oikeellisuuteen tulee kiinnittää erityistä huomiota. Näin ollen keskiajalle päättyvät esivanhempain linjat kannattaa ottaa enemmänkin ajanvietteenä kuin varmana faktana. Tähän mennessä en ole törmännyt yhteenkään ns. sukutarinaan, joka olisi osoittautunut totuudeksi. Sen takia suhtaudun aina hyvin suurella varauksella kreivillisiin esi-isiin ja saksalaisiin prinsessoihin.....

Joenpelto Lohjalta

Werner Joenpelto aloitti 17-vuotiaana opiskelun Helsingissä Taideteollisessa Keskuskoulussa. Opiskeli siellä kaksi lukuvuotta ja aloitti sen jälkeen opinnot Sortavalan Opettaja-seminaarissa, josta valmistui 10.6.1904. Oli ensin opettajana Tuusulan Nahkelan koululla 1.8.1905...31.7.1908. Tämän jälkeen Karstun kansakoululla kevääseen 1915 asti.

Verneri osti 11.12.1913 vaimonsa veljeltä, Yrjö Lemanilta Lohjan Skraatilan tilan ja hoiti sitä aluksi toimensa ohella vuoteen 1915, jolloin perhe muutti Skraatilaan. Skraatila myytiin 31.1.1920 kuopiolaiselle tehtailijalle Antti Kaukoselle. Lohjalta Verneri osti liikekiinteistön, jossa Elsa ryhtyi harjoittamaan ompelutarvikeliikettä. Verneri nimitettiin v. 1920 Länsi-Suomen Osuuspankin Lohjan Konttorin esimieheksi. Vuonna 1928 hän ryhtyi kauppias Jussi Hynnisen kanssa rakennuttamaan Lohjan keskustaan, nykyisen Laurinkadun ja Tehtaankadun kulmaan silloisen kauppalan suurinta liiketaloa, joka valmistui vuoden 1929 lopulla.

Hänen johtamansa pankki sulautettiin Kansallis-Osake-Pankkiin, jolloin hän ryhtyi päätoimisesti hoitamaan Lohjan seurakunnan talodenhoitajan tointa, jota hän oli hoitanut v:sta 1924 oman toimen ohella. V. 1932 Hän otti vastuulleen Lohjalle perustetun Oy Alkoholiliike Ab:n myymälän johtajan toimen. Seurakunnan taloudenhoitajana hän oli kuolemaansa saakka.

Vaimo Elsa Lemanin sukujuuret ovat Wernerin tavoin vahvasti paikalliset. Hänen isänsä Karl Henrik L. oli kotoisin Karstun kylästä, missä isoisä Henrik Johan oli Kouvolan rusthollissa syntyneen vaimonsa, Gustava Åströmin kanssa rusthollarina Lamminpellon talossa. Elsan äiti Maria Wilhelmina Landen oli syntynyt Nummen pitäjän Järvenpään kylän Uotilassa. Hänen äidinäitinsä taasen oli kotoisin Lohjan Hongiston rusthollista. Tätä kautta Elsan varhaisista esipolvista löytyy myös lohjalainen valtiopäivämies, Heikki Heikinpoika (Henrik Henriksson) Vaanila.

Ship ohoy!

Halikon Åminnen kartanon Rienun torpassa kuoli 1782 vanha torppari ja entinen laivanrakennusmestari Erik Abramsson. Hän oli syntynyt 13.4.1710 jossain Åminnen torpassa Abram Bertilssonin ja Maria Jöransdotterin perheeseen. Erikin taustasta ei itselläni ole tämän tarkempaa tietoa.

Viimeistään vuodesta 1741 lähtien Erik Abramsson mainitaan Åminnen eli Joensuun kartanon vakinaisena laivanrakennusmestarina. Esimerkkinä hänen työstään käy vuonna 1757 aloitettu rakennusprojekti. Tuolloin mestarimme johdolla hankkivat laivamiehet sekä kartanosta erikseen määrätyt henkilöt Joensuun ja muiden talojen metsistä yhteensä 400 kaaripuuta. Maksuksi näistä puista annettiin yhteensä 25,16 silloista rahaa.

Tämän lisäksi tarvittiin 50 kappaletta suuria puita, joista halkaisemalla tehtiin lankkuja. Näistä lankuista tehtiin laivan runko. Hinnaksi tälle määrälle tuli hieman yli 37 silloista rahayksikköä. Kölin hinta oli reilut 14 ja mastopuu Kierlan Mänkärin talon metsästä noin 12. Muihin tarpeisiin käytettiin vielä 36 kappaletta runkoja, yhteishinnaltaan 27 rahaa.

Seuraavan vuoden maaliskuussa käytiin ostoksilla Turun kaupungissa, jossa nahkuri Richter myi laivanrakentajille seitsemän tynnyriä naudankarvoja 35 rahalla. Summana kaikesta edellä mainitusta oli 151,16 rahaa. Joensuun kartanon sepältä tilattiin rautaosat; 700 kuuden tuuman, 11 yhdentoista tuuman, 10 kahdentoista tuuman, kolme kuudentoista tuuman, kolmesataa 26 tuuman naulaa sekä vielä lehteri ja muita nauloja 600 kappaletta. Tukholmasta haettiin köyttä, purjelankaa, hurstia, lippukangasta ja pohjalaista tervaa.

Itse rakennustyö tapahtui Fulkkilan rannassa Halikonlahdella. Työ alkoi 20.10.1757 ja se saatiin päätökseen 15.12.1757. Tässä ajassa tehtiin valmiiksi itse runko. Mestari Erik Abramssonilla oli apunaan yhdeksän miestä, joista osa oli Joensuun kartanon laivamiehiä. Päivätöitä kirjattiin ylös 245 kappaletta.

Palkkaa miehet saivat rahana ja elintarvikkeina. Laivamiehet ansaitsivat rungon hakkauksesta noin 80 rahaa viiden kuukauden ajalta minkä lisäksi tuli 12 vaskitaalaria kuukaudelta yhteensä 360 rahaa. Purjekangasta oli mennyt kuusi vuotta aiemmin eli 1751 tehtyyn laivaan 166 kyynärää hurstia ja 24 kyynärää sarkaa. Viereisen Viurilan kartanon laivan kerrotaan 1740-luvulla olleen 11 syltä pitkä köliä myöten laskettuna.

Eräiden tutkijoiden mukaan nämä laivat olisivat olleet kannettomia, mutta toisaalta laivoissa kuljetettiin mm. suolaa ja jauhoja. Näin ollen voidaan ajatella ainakin osassa olleen kansirakennelmia. Jo 1600-luvun lopulla Halikossa liikennöineessä laivassa oli ainakin kajuutta ja makuutiloja miehistölle. Purjeita olivat ainakin iso- ja keulapurje. Muina varusteina laivoissa oli kompassi, ankkuri, varppi ja köysiä. Edelleen 1600-luvun toisella puoliskolla matkassa on ollut mukana myös soutuvene. Ensimmäiset tiedot halikkolaisesta laivanrakennuksesta ovat vuodelta 1576. Tuolloin eräs Tuomas Niilonpoika sai valtuutuksen laivatehtaan päämieheksi Halikossa.

Haudan lepoon

Varsinais-Suomessa oli tapana 1800-luvullakin, että kuollut oli pestävä ennen arkkuun laittamista. Pesijäksi valittiin joku vanha, yleensä köyhä henkilö. Hänelle annettiin korvaukseksi kuolleen päällä olleet vaatteet sekä kaikki tämän sänkyvaatteet. Kun ruumis oli pesty, se käärittiin lakanoiden väliin ja asetettiin laudan päälle arvokkaimpaan huoneeseen talossa. Huoneen ikkunaan ripustettiin valkoinen lakana.

Ruumiin pesussa käytetty vesi piti kaataa maahan, kuitenkin vähintään 50 kyynärän päähän talosta. Pesijä, joka kaatoi veden, ei saanut paljastaa tarkkaa paikkaa. Muutoin seurauksena saattoi olla suuri onnettomuus.

Tämän kaiken jälkeen tilattiin arkku, joka tehtiin yleensä oman talon laudoista. Mitat vietiin puusepälle tai muulle arkuntekijälle. Halikon pitäjässä puhuttiin ruumiinveippaajista eli naishenkilöistä, joiden tehtävänä oli sovittaa ruumis arkkuun. Kun mitat olivat sopivat, tämä nainen kiinnitti lakalla punaisen tyllin vuoraukseksi. Ruumis pantiin arkkuun ja nuorena kuolleelle tytölle saatettiin laittaa mirttikruunu päähän. Arkkuihin kerrotaan Halikossa laitetun myös ruokaa ja mm. viinapulloja.

Kun vihdoin päästiin ruumista talosta kirkkoa kohti saattamaan, oli tärkeätä panna merkille, kummalla jalalla hevonen ensin astui. Jos oikea jalka oli ensimmäisenä, kuoli talosta ensin mies ja taas päinvastoin. Hautaukset suoritettiin yleensä pyhänä, joten ruumiskin kuljetettiin yleensä samana päivänä kirkolle. Hautajaisten jälkeen oli suuret pidot, joissa vieraille annettiin suuret rinkelit pois lähtiessä. Mitä vauraammasta talosta oli kyse, sitä suuremmat olivat rinkelit.

Eräs Böhling Lohjalta

Salon Harjolan kylän Ylimmäisen talon isäntänä viimeistään vuodesta 1836 lähtien oli Carl Wilhelm Böhling. Hän oli mennyt naimisiin 1831 Kaukolan kylän Eskon talosta kotoisin olleen Ulrikan kanssa, mutta tämä avio oli päättynyt lapsettomana vaimon kuolemaan vain reilut kaksi vuotta myöhemmin.

Carl Wilhelm eleli yksin muutamia kuukausia, mutta syksyllä 1834 hän lähti kosiomatkalle Kiskon Kurkelan kylän Heikolaan. Matka oli ilmeisen menestyksellinen ja 23.9.1834 vietettiin Ylimmäisen tulevan isännän ja Fredrika Juhontyttären häitä Kiskossa. Fredrikan sukujuuret vievät paitsi Heikolaan, niin myös Suomusjärven Laperlaan sekä Hintsalaan ja edelleen Nummen Leppäkorven kylään.

Carl Wilhelmin esivanhempia puolestaan löytyy Heikolan naapurista, Liuhdon rusthollista. Jännittävästi myös Leilän rusthollin von Lund - sukukin kuuluu Ylimmäisen nuoren isännän esipolviin.

Carl Wilhelm Böhlingille ja Fredrikalla oli yhteensä seitsemän lasta, joista toiseksi vanhin oli Karl Johan. Hän meni naimisiin Lohjan Humppilasta kotoisin olleen Ida Dammertin kanssa ja tuli myöhemmin saman pitäjän Vohloisten rusthollin isännäksi. Pariskunnalla oli useita lapsia, joista poika Johan Emil (1876-1946) lepää isänsä kanssa saman kiven alla Lohjan keskiaikaisen kivikirkon ympärille levittäytyvällä, erittäin kauniilla hautausmaalla.

Johan Emilin sisko Sigrid Maria käytti suomensi nimensä Harjulaksi ja oli naimisissa Karstun kylän Joenpellon isännän, Väinö Viktorin kanssa.

Monien muiden lohjalaisten rusthollareiden tavoin Böhling tarjosi Vohloisten tilalla olleita rakennuksia vuokralle, lähinnä varakkaiden helsinkiläisten käyttöön kesäksi.

Suomalainen muoti v. 1807

Vuonna 1894 Geografiska Förenings Tidskrift julkaisi Robert Ker Porterin matkakertomuksen "En resa genom Södra Finland i december 1807". Siinä säätyläisherra Porter kuvailee tunnelmiaan matkattuaan talvisena kuukautena läpi Uudenmaan pikku pitäjien. Hänen arvionsa suomalaisesta kansasta ei ole mairitteleva;

"Suomalaiset ovat pienikasvuisia, teräväpiirteisiä, eikä heillä ole jälkeäkään parrasta. Heillä on vaalea iho, vaaleat hiukset, jotka pitkinä ja kampaamattomina ympäröivät kasvoja molemmilta puolilta. Heidän pukunaan on lyhyt, ruskea villakauhtana, joka ulottuu polviin, leveät mustat housut ja saappaat.

Silloin tällöin näkee brodeerauksella koristetun takin, mikä onkin eleganssin huippu. Lakit ovat poikkeuksetta samaa kuosia. Lyhyesti sanoen; kun on nähnyt yhden suomalaisen, on nähnyt heidät kaikki, ja kuvaukseni heidän ulkonäöstään on niin heidän harjaamattoman muotonsa näköinen, kuin jos sen olisi tehnyt heidän oma räätälinsä."



Nykyajan ihmisen on vaikea arvioida em. kertomuksen todenmukaisuutta. Uudenmaan Pusulassa vuonna 1732 omisti talollinen Erkki Laurinpoika Näkkilän kylästä ainoastaan kolme röijyä ja yhden lampaannahkalakin. Saman vuosisadan lopulla Sierlan kylän Pakkalan lampuodilla, Juhani Laurinpojalla oli vaatteita seuraavasti;

yksi koirannahkainen talvilakki, yksi pari sudennahkaisia kintaita, yksi harmaa lyhyt takki, säämiskähousut, yhdet harmaat housut, yksi turkki, yksi harmaa päällystakki, yksi ruskea takki, yksi musta takki, yksi harmaa pitkä takki, yksi värjätty takki, kahdeksan palttinapaitaa ja kahdeksan sukkaa.

Tämä lampuoti on ollut harvinaisen varakas ja lienee elänyt Osmo Jussilan sanoin "sääkeristi".

Naisten osalta Pusulassa on tietoja 1700-luvun alusta erään Anna Heikintyttären kapioista. Hänellä nimittäin oli Erkki Juhaninpojan taloon tullessaan yksi musta kangasröijy, yksi karkea röijy, kaksi kankaista hametta, yksi polmetsihame ja yksi kartuuniesiliina. Vuosisadan lopulla tavallisen torpparin vaimon vaatekaapista löytyi jo huomattavasti enemmän tavaraa, kuten yksi musta satiinihame, satiinipuki, musta kamlottipuku, kattuunipuku, brokaadimyssy, musta brokaadimyssy, sininen myssy, musta silkkiliina, palttinainen alusvaate, yksi kulunut alusvaate, kaksi valkoista pellavakaulaliinaa, kaksi huonompaa pellavaesiliinaa, yksi huonompi esiliina ja neljä paitaa.

1800-luvun puolella taloihin ja torppiin ilmestyi miehille myös frakkijakkuja, verkapöksyjä, kartuuniliivejä ja punaisia kamlottiliivejä.

Kuva teoksesta

Costumes civils actuels de tous les peuples connus, accompagnés d'une notice historique sur leurs costumes, moeurs, religions, etc . (Paris : Pavard, 1787-1788) Grasset de Saint-Sauveur, Jacques (1757-1810), Author.

Tehtailija Aspelund

Turkulaisen kauppiaan ja purjekangastehtailijan, Otto Olof Aspelundin poika Olof Fredrik syntyi 30.9.1827. Äiti Karolina Dickman oli syntynyt Hiittisissä, missä isä Fredrik D. oli ollut tuohon aikaan kappalaisena. Karolinan äiti oli Anna Kristina Sundelin. Myös isoisä Johan Dickman oli kappalainen, joka oli koko virkauransa töissä Bromarvin seurakunnassa. Isoisän isä Anders Dickman oli Pohjan ja Karjalohjan nimismies, jonka omisti talon Pohjan Hälskullassa.

Otto Olof Aspelundin vanhemmat taasen olivat Hiittisissä asunut luutnantti Olof Gustaf A. ja vaimonsa Lovisa Ulrika Björman. He olivat menneet naimisiin joulun alla 1778. Tuolloin sulhanen oli vielä ollut ammatiltaan purjekankaiden ja kompassien tekijä. Pariskunta asui ainakin vuoteen 1786 saakka Turussa ja tästä eteenpäin Lövön saaressa nykyisessä Dragsfjärdin pitäjässä. Olof Gustafin ammatti muuttui saaristossa ja haudattujen luettelossa vuodelta 1810 hänet mainitaan jahtiluutnanttina sekä sukelluskomissaarina. Lovisa Ulrika oli kuollut 1797 ja paria vuotta myöhemmin "tehtailija" Olof A. vei vihille Björkbodan ruukilla asuneen Margareta Christina Roosin.


Olof Fredrik Aspelund lähetettiin Turun triviaalikouluun, missä hän oli vuodet 1838-48. Turun lukion oppilas hänestä tuli syksyllä 1848 ja ylioppilaaksi nuori mies pääsi Helsingissä 18.6.1851. Hänet merkittiin oikeustieteellisen tiedekunnan nimikirjaan alkutalvesta 1852 ja kolmisen vuotta myöhemmin Olof Fredrik suoritti menestyksellisesti tuomarintutkinnon. Tämän jälkeen hän toimi Turun hovioikeuden auskultanttina ja ylimääräisenä notaarina. Varatuomari hänestä tuli 1859. Turun ja Porin läänin varalääninsihteerin viran hän otti vastaan 1861 ja neljä vuotta myöhemmin hänestä tuli kaupunin oikeusraatimies.

Olof Fredrik A. meni vuonna 1861 naimisiin kihlakunnantuomari Gustaf Adolf Branderin tyttären, Johanna Augustan kanssa. Gustaf Adolf oli vehmaalaisen nimismiehen poika, kun taas Johannan äiti, Vilhelmina Palanderin isä oli Turun läänin jalkaväkirykmentissä palvellut majuri Fredrik Vilhelm Palander.

Näistä sukuyhteyksistä johtuen Olof Fredrikillä ja puoliso Johanna Augustalla oli lukuisia sukuyhteyksiä turkulaisiin lakimiehiin ja kauppiaisiin. Johanna Augustan hautapaikasta ei itselläni ole tietoa, mutta Olof Fredrik Aspelund lepää Turun (uudella) hautausmaalla.

Delawaren siirtolaisista

Herra Wilhelm Usselinx l. Uxelius oli hollantilainen kauppamies, joka oli 1600-luvun alkuvuosikymmeninä käynyt Amerikan siirtokunnissa ihastuen niiden luontoon ja maan tuottavuuteen. Tuohon aikaan hänen maanmiehensä olivat jo perustaneet uudisasutuksensa lähelle nykyistä New Yorkia.

Wilhelm Usselinx saapui Eurooppaan palattuaan Ruotsiin, joka oli vielä tuolloin todellinen suurvalta. Hän puhui kuningas Kustaa Adolfille innostuneesti ruotsalaisen siirtokunnan perustamisesta Amerikkaan tuon mainitun suurvalta-aseman eräänläiseksi kunniamerkiksi. Ruotsissa vaikutti monia muitakin "lobbareita", jotka halusivat päästä maan palvelukseen ja korkeaan asemaan.

Usselinx ehdotti kuninkaalle kauppasopimuksia eri maiden kanssa, siirtokuntia kristinuskon levittämiselle ja valtion kassavarojen lisäämiseksi sekä etujen hankkimista maailmankauppaa ajatellen. Nuorehko kuningas innostui tavattomasti hollantilaisen puheista ja antoi tälle vuonna 1624 valtakirjan Etelämeren komppanian muodostamista varten. Tämä etuoikeus sai laillisen vahvistuksen kesäkuussa 1626 ja komppanian pääpaikaksi määrättiin Göteborg.

Kuningas Kustaa Adolf II antoi nyt tiedoksi, että kaikilla ruotsalaisilla oli vapaus mennä perustettavaan siirtokuntaan Amerikassa. Jopa kuningas itse merkitsi komppanian osakkeita ja siirtolaisehdokkaita alkoi ilmaantua säätyihin katsomatta. Innostus oli paljon suurempi kuin käytettävissä olevat resurssit. Pitkien sotien jäljiltä maan talous oli kehno ja omat pöytähopeansa myynyt kuningas ei pystynyt edes lunastamaan haluamiaan osakkeita. Kaikki varat menivät Saksanmaalle, uskonveljien avuksi.

Etelämeren komppania sinänsä pääsi toimintaan kiinni ja toimeliaan Usselinxin johdolla se yritti saada saksalaisia innostumaan uuden mantereen asuttamisesta. Mitään selkeää tietoa hänen ja ruotsalaisen uudisasutuksen syntymisestä Amerikassa ei loppujen lopuksi ole. Tarina kertoo keväällä 1627 Delawarejoen suulle tulleen väkeä Ruotsista, Suomesta, Liivinmaalta ja Virosta. Luultavasti tämä porukka oli enemmänkin irtolaisia kuin organisoituneita muuttajia.

Etelämeren komppania kohtasi ankaria vaikeuksia ja sen parhaat laivat joutuivat hollantilaisten ja espanjalaisten kaappaamiksi. Ruotsin uuden valtakunnankanslerin, Oxenstjernan toimesta komppaniaan saatiin rahoittajiksi hollantilaiset Samuel Blommaert, Peter Minuit ja Peter Spiring. Näistä Minuit oli ollut hollantilaisen siirtokunnan kuvernööri Amerikassa mistä toimesta hänet oli sittemmin erotettu.

Nyt Minuit sai aikaan uuden siirtolaisuuskiihkon Ruotsinmaalla. Edellä mainitut kolme miestä lupasivat maksaa puolet mahdollisen siirtokunnan kustannuksista toisen puoliskon jäädessä Klaus Flemmingin ja kolmen Oxenstjerna-suvun jäsenen maksettaviksi. Kuningatar Kristiina vahvisti siirtokunnan säännöt ja laivat "Kalmarin Avain" sekä "Grip" varustettiin syksyllä 1637 tapahtunutta retkeä varten.

Mukaan laivoihin tuli pappi, insinööri ja noin 50 perhettä. Näiden joukossa oli melkoisella varmuudella Värmlannin metsien suomalaissukuisia. Nämä olivat joutuneet kärsimään sortotoimista Ruotsissa ja tämä saattoi olla sysäyksenä siirtolaisuudelle.

Maaliskuussa 1638 laivat pääsivät perille Delawarejoelle ja Minuitin johdolla aloitettiin neuvottelut alueella tuolloin asuneiden intiaanien kanssa. Näiden päälliköistä merkittävin oli Mitatsimint, Minquessa-heimon vanha johtaja. Hänet saatiin taipumaan maidensa myyntiin lahjoilla ja samalla Mitatsimint painosti muitakin alueen heimoja luopumaan maastaan. Ruotsalaiset ostivat loppujen lopuksi nykyisen Christiana Creekin ja Schuylkiljoen välisen alueen ja maksoivat niistä enemmän kuin intiaanit osasivat pyytää. Harvinaista kyllä, uudisasukkaiden ja intiaanien välille "ikuisiksi ajoiksi" solmittu ystävyys ei ollut oikeastaan koskaan uhattuna. Molemmat kansat elivät rinnakkain.

Vaikka intiaanien kanssa ei ongelmia ollut, aiheuttivat hollantilaiset lopulta siirtokunnalle pulmia. Ruotsissa jatkuvat sodat vaativat maan hallinnon huomiota ja Peter Minuit kuoli hukkumalla. Hänen tilalleen tullut kuvernööri palasi melkein samantien takaisin Eurooppaan ja jätti siirtokunnan oman onnensa nojaan. Heidän turvanaan oli pieni linnoitus nykyisen Wilmingtonin kaupungin kohdalla. Tämä kuningattarelle nimensä saanut Kristiinalinna käsitti vaatimattomat muurit ja muutaman tykin. Sotamiehiä oli ainoastaan 24, mutta hollantilaiset eivät uskaltaneet koskaan hyökätä linnoitukseen, siksi hurja oli ruotsalaisten maine sotasankareina.

Seuraavina vuosina tapahtui suuria muutoksia. Delawaren alueen uudeksi kuvernööriksi tuli Johan Klaudius Rysingh, jonka sanotaan olleen jäykkäniskaisen ja sotaisan. Hän hävitti ensi töikseen hollantilaisten ruotsalaisten omistamalle maalle rakennuttaman Kasimirinlinnan ja sai näin osakseen toisen sotaintoilijan, vihollissiirtokunnan kuvernööri Peter Stuyvesantin vihat.

Tämän myötä sai Ruotsi heittää hyvästit itsenäiselle Uuden Ruotsin siirtokunnalleen. Stuyvesant tuli syyskuussa 1655 viidellä sotalaivalla ja 600 miehellä Delawarejoen suulle. Sven Skuten urheasti puolustama etuvartioasema valloitettiin nopeasti. Kahden viikon piirityksellä saatiin Kristiinanlinna kukistumaan. Tämä oli siirtokunnan itsenäisyyden loppu, mutta sinänsä siirtolaiset jatkoivat elämäänsä entiseen tapaan. Nyt vain jokainen perhekunta joutui maksaan kuusi floriinia veroa hollantilaisille vuodessa ja kuvernööriksi tuli hollantilainen ylivouti. Ensimmäinen ns. alavouti oli suomensukuinen Antti Jurgen.

Hollantilaiset menettivät itse omat siirtokuntansa englantilaisille yhdeksän vuotta myöhemmin ja ruotsalaiset sekä Värmlannin metsien suomalaissiirtolaiset jatkoivat eloaan uusien isäntien johdolla.

Häät

Halikkolaisista häävalmisteluista kerrotaan seuraavaa;

Kun muut valmistelut saatiin tehtyä, sovittiin sulhasen kanssa hääpäivästä noin kahden viikon päähän. Hääpäiväksi soveltui torstai tai lauantai, joskus myös tiistai. Häitä ei koskaan pidetty maanantaina, keskiviikkona tai perjantaina. Jos näinä päivinä joutui vihille, niin pariskunnasta tuli niin ikävä pari, että ao. päiviä tuntui olevan viikossa kaksi.

Torstai oli ehdottomasti paras päivä, koska silloin häät saattoivat kestää kolme päivää, aina sunnuntaihin saakka. Halikosta tiedetään myös se, että palvelijat eivät muuttaneet talosta toisinaan näinä samoina epäonnen päivinä. Kun häät siis saatiin määrättyä, niin seuraavana maanantaina sulhanen ja morsiamen isä lähtivät käskemään vieraita. Seuraavana sunnuntaina sulhanen ilmoitti, kuinka paljon vieraita oli hänen sukunsa puolelta käsketty ja saatettiin näin laskea hääväen kokonaismäärä. Vieraita saattoi olla jo kolmisensataa.
Kaksi viikkoa ennen häitä otettiin taloon kokiksi joku "Ulla tai Leena". Tämä nainen leipoi ensin helposti säilyvät tarjottavat kuten kuivat korput. Viimeisellä viikolla ennen suurta päivää tuli sitten kiire. Sika, lammas tai varta vasten juotettu vasikka teurastettiin ja pantiin hääsahtia. Rengit lakaisivat talon ympärystän ja perhe tilasi ainakin isompiin häihin neljä passaria, palvelijaa. Tietysti piti hankkia kaase l. morsiamen pukija sekä sulhasen rengit ja piiat. Näitä saattoi olla suurissa juhlissa kahdeksankin.
Keskiviikkoiltana eli häiden aattona lämmitettiin erityinen morsiussauna. Sen valmisti aivan tietty henkilö, jolle morsian sitten antoi lahjoja. Morsiamet ystävättäret olivat etukäteen asettaneet sopiviin paikkoihin saunassa ohdakkeita ja nokkosia, mutta muutoin sauna koristeltiin lehvillä ja talvella oljilla.
Kun saunotus sitten alkoi, pitivät ystävät saunan ulkopuolella kovaa meteliä ja heittivät suuren kiven seinään. Saunottaja torui leikisti mölyäjiä ja käski samalla morsiamen istumaan kukitetulle tuolille, johon oli aseteltu em. ohdakkeita sekä nokkosia. Morsian tietysti pelästyi , mutta saunottaja rauhoitteli sanoen "tämä on esimakua naimisesta, kaikenlaista ääntä pitää kuuluman ja kaikenlaista pistosta pitää kärsimän". Saunomiseen asti morsiankin huhki ankarasti, mutta nyt oli hänen ja kaikkien muidenkin lupa levätä.

Hääpäivän aamuna morsian pukeutui kaasen avustuksella. Tämä tapahtui morsiuskamarissa, missä morsian ja kaase sitoivat kruunun tuttavien tuomista myrtinoksista. Jos morsian ei ollut enää koskematon, jätettiin kruunuun pieni aukkokohta. Tämän intiimin asian oli morsian velvollinen kaaselle paljastamaan.

Kruunun jälkeen puettiin morsiamelle niin hienot vaatteet kuin suinkin osattiin. Puku oli väriltään musta ja valkoista tylliä oleva fleija kiinnitettiin kruunuun. Vyötäisillä oli leveä valkea silkkinauha, josta oli vasemmalle puolelle valmistettu ruusuke päiden laahatessa maata. Rinnalla oli puseron paltteessa valkoista silkkiä vyötäisille saakka ja myös hihansuissa oli hieman silkkiä. Hameita oli useamman laatuisia, mutta kireäksi ommeltu pusero pantiin edestä napeilla kiinni.

Vieraat saapuivat myöhään iltapäivällä mukanaan lahjoja. Morsiuspari sai kahvipannuja, kahvikuppeja, lakanoita, pöytäliinoja ja kaikkia tarpeellisia taloustavaroita. Juhlaväkeen kuului tietysti pelimanni. Tämä saapui paikalle sulhasjoukon etunenässä, sulhasen ja puhemiehen kera. Sulhasen vanhemmat eivät tulleet häihin. Pihalle tultiin kovalla kyydillä ja morsiamen sekä sulhasen pelimannit ottivat soittamalla mittaa toisistaan. Se, joka ensiksi sai sulhasen hevosen suitsista kiinni, sai viinapullon ja rahaa. Sulho itse meni nopeasti ja hieman salaakin morsiamen kamariin, missä hän puki morsiustalossa valmistetut juhlavaatteet päällensä erikoisessa sermillä erotetussa huoneen osassa.

vihittäessä vihkipallit olivat ryijyn päällä ja niin liki toisiaan, ettei piru päässyt avioliittoa sotkemaan. Pari saapui paikalle ja näiden jäljessä morsiustytöt ja sulhaspojat. He muodostivat papin ympärille pienen piirin. Jos pariskunnalla oli ennestään aviottomana syntynyt poika, tämä asetettiin samalla ryijyn päälle, jotta hänestä tulisi tasa-arvoinen jatkossa syntyvien lasten kanssa. Niin kauan kuin vihkipari oli morsiamen kotitalossa, ei kukaan saanut kulkea heidän välistään. Tämä olisi tiennyt sitä, että väliin olisi tunkenut myös itse piru.
Kun vihkiminen saatiin päätökseen, oli ruoan ja viinin aika. Ruokalajeja oli mahdollisimman monta, joista erityinen oli morsiuspuuro, riisiryyneistä keitetty. Ruokalaji kannettiin sisään marssin soidessa. Puuroon oli kätketty sormus ja sen löytäjä menisi seuraavaksi naimisiin. Viimeistään yhdeksältä illalla lopetettiin ruokailu ja oli tanssin vuoro. Vastavihityt marssivat ensin kerran salin ympäri soiton soidessa pyhittäen tilan. Sitten vasta oli valssin vuoro. Muita tansseja tiedetään olleen polkan, masurkan, tiikerin, syrytystin, pohjalaisten,kiikkuri kaakkurin, tyskäpolkan, suutarin, purppurin, minuetin, katrillin, pikkuryssän, mustalaisten, kupparin ja piiritanssin. Kuokkavieraat huutelivat pihalta ja pyytelivät morsianta ulos.

Osa vieraista lähti soiton jälkeen kotiin, mutta osa jäi yöksi. Kukin otti yösijan mistä löysi, mutta morsiussängyn petasi tätä varten pyydetty naishenkilö. Tämä löysi seuraavana aamuna palkkiokseen vuoteesta rahaa tai jotain muuta pientä. Kaase auttoi morsianta illalla riisuuntumaan ja taas aamulla pukeutumaan, tällä kertaa nuoren muorin pukuun.

Sulhasen ja morsiamen piti peseytyä yhteisessä astiassa, ettei heille tulisi riitaa pirun kanssa. Iltapäivällä oli sitten aika lähteä sulhasen kotiin häitä jatkamaan ja päivä tämän jälkeen tuore pariskunta palasi takaisin. Morsian jäi kotiinsa vielä viikoksi. Sen aikana uuden emännän tavarat kuljetettiin uuteen kotiin. Vanhempien velvollisuus oli huolehtia, että kuormia tulisi mahdollisimman monta. Vihdoin kahden viikon päästä häistä morsian kävi kotonaan viimeisen kerran, tällä kertaa yksin, "hiiriänsä vallalle päästämään". Tällä reissulla hän ei koskaan ollut yötä.

Satulinna

Halikon Kumion kylässä on pitäjäläisten muistitiedon mukaan sijainnut Vellon kartano, joka oli äärettömän rikas. Sen kaivon karkku oli kuparista ja portintolpat kivestä. Portit itsessään olivat niin mahtavat, että niiden kiinnilyönnin ääni kaikui aina kirkolle saakka.

Vellon erääseen isäntään oli pesinyt ylpeyden paha henki. Isäntä oli kerran Halikon Kuninkaantien sillalla heittänyt yhden sormuksensa jokeen ja sanonut; "Yhtä mahdotonta on minun tulla köyhäksi kuin tuon sormuksen joutua takaisin tuolta".

Mutta kävi kuten arvata saattaa. Muutaman ajan päästä Halikonjoesta pyydystettiin iso hauki, jonka vatsasta löytyi Vellon isännän sormus. Kartano paloi ja isännästä tuli rutiköyhä.

Vielä 1850-luvulla osasi vanha kansa näyttää kartanon paikan, mutta nykypäivänä maastosta tai vanhoista kartoista ei löydy tietoa tästä muinaisesta mahtitalosta, Vellon kartanosta. Mainittakoon vielä, että Virossa Vello on ollut ja on edelleen käytössä etunimenä.

Aiheesta enemmän kiinnostuneet voivat lainata kirjastonsa kautta teoksen Turun Historiallinen Arkisto IX. Puheenjohtajalleen, professori Kaarlo Jäntereelle hänen 6. IV 1945 täyttäessään 60 vuotta. 347 sivua. Turun Historiallinen Yhdistys 1945. Hinta 1,5 euroa.

Kirjassa on mukana Aulis Ojan artikkeli Varsinais-Suomen takamaiden tarulinnoista. Vaihtoehtoisesti voit lähteä kiertomatkalle näihin paikkoihin tämän videon kera;

Crichton ja hurja menneisyys

Turun hautausmaalla sijaitsee Edinburghissa vuonna 1827 syntyneen William Crichtonin ja hänen vaimonsa Anna Owenin perhehauta. Massiivisen rakennelman uumenissa lepäävät heidän lisäkseen perheen neljästätoista lapsesta neljä sekä Annan isä Samuel Owen.

William Crichton oli koulutukseltaan insinööri ja hän tuli vuonna 1850 Turkuun työskentelemään A.T. Erikssonin ja David Cowien perustaman höyrykoneita valmistaneen yrityksen palvelukseen nykyisen Itäisen rantakadun numero 56:n paikkeille. Neljää vuotta myöhemmin William jatkoi matkaansa Pietariin, mutta palasi seuraavalla vuosikymmenellä takaisin Turkuun. Samalla hänestä tuli em. yrityksen osakas ja toimitusjohtaja. Yrityksen nimeksi tuli Wm. Crichton & Co.

Vuoden 1874 paikkeilla Willian Crichton perusti uuden osakeyhtiön, jonka toisena omistajana oli Erik Julin. Nimenä tällä nyt telakkatoimintaa harjoittaneella yrityksellä oli Wm. Crichton & Co Aktiebolaget. Viisi vuotta tästä muuan Johan Eager tulee yhtiön palvelukseen Venäjältä, Pietarista ja Crichton kuoltua 1889 Fagerista tehdään toimitusjohtaja. 1900-luvun alkupuolella Venäjän ns. kruununtilaukset loppuvat Turun telakalta ja 1913 yhtiö ajautuu konkurssiin. Seuraavana vuonna sen ottaa haltuunsa kauppahuone C. M. Dahlström, jonka puuhamiehet rekisteröivät toiminimen Ab Crichton Oy.

Tästä kymmenen vuoden kuluttua yhtiöön fuusioidaan Ab Vulcan ja näin näkee päivänvalon Ab Crichton-Vulcan, joka puolestaan liitetään Wärtsilä-yhtymään 1930-luvun puolivälissä. Vihdoin 1965 nimi Crichton-Vulcan poistuu kokonaan ja yhtiön Aurajoen rannassa kulkee tästä eteenpäin nimellä Wärtsilä Oy Turun telakka, kunnes se 1989-luvulla lopettaa kokonaan toimintansa Wärtsilä Meriteollisuus Oy:n konkurssissa.

Crichtoneiden kotipaikka oli alunperin Skotlannissa, lähellä Edinburghia sijainnut linna. Kyseinen linna sai alkunsa viimeistään 1200-luvulla ja varhaisimmat säilyneet osat tuossa linnassa ovat luultavasti 1300-1400 -lukujen vaihteessa isäntänä toimineen paroni John De Crichtonin rakennuttamia. Linna oli käytössä aina vuoteen 1926. Tuolloin silloinen omistaja, Henry Burn Callander of Prestonhall antoi sen "Historic Scotlandin" haltuun. Tämä instanssi on Skotlannin kansallisen perinnön vaalimiseksi perustettu laitos, joka hoitaa suomalaisen Museoviraston tavoin lukuisia vanhoja linnoja, myllyjä, kartanoita ja muita kohteita.

William Crichtonin samanniminen esi-isä tuli kuuluisaksi vähintäänkin karmealla tavalla. Skotlannin kuningas vuodesta 1406 lähtien oli ollut Jaakko Ensimmäinen, joka salamurhattiin 1437 Walter Stuartin kapinayrityksessä. Kyseinen vallankaappaus sai verisen lopun, kun siihen osalliset vangittiin ja teloitettiin. Parin vuoden ajan Skotlannin hallinnosta vastasi Douglasin jaarli Archibald. Hän kuoli 1439 ja valta jaettiin nyt kolmeen osaan; William Crichtonille, Sir Alexander Livingstonille ja lordikanslerille. Nämä halusivat varmistaa liian voimakkaaksi käyneen Mustien Douglasien vallan loppumisena ja niinpä marraskuun 24. päivä vuonna 1440 Archibald Douglasin kaksi poikaa kutsuttiin Edinburghin linnaan William Crichtonin isännöimille päivällisille. Tämä tilaisuus sai kolkon päätöksen, kun sisään kannettiin musta sonnin pää. Tämä oli traditionaalinen tapa kertoa jonkun vieraana olevan menettävän päänsä ennen aterian loppua. Niinpä Douglasin veljekset, joista nuorempi oli ainoastaan 16-vuotias vangittiin samoin kuin heidän neuvonantajansa Sir Malcolm Flemin of Cumbernauld.

Päivällisellä mukana ollut Jaakko Ensimmäisen poika, tuleva kuningas Jaakkon Toinen, vetosi Douglasin hengen säästämiseksi. Tästä ei ollut apua näin kuudes Douglasin jaarli, hänen veljensä ja poikien neuvonantaja menettivät päänsä.

Tämä tarina on ehkä kansan suussa muodostunut todellisuutta villimmäksi. Tutkija E.B. Livingston kertoo kirjassaan "The Livingstons of Callendar" poikien neuvonantajieneen joutuneet heti paikalle tultuaan vihollistensa vangeiksi. Heille järjestettiin valeoikeudenkäynti, heidät todettiin syylliseksi ja poikien päät putosivat Castle Hillin kukkulalla lähes heti tämän jälkeen. Sir Malcolm Fleming olisi teloitettu neljä päivää myöhemmin.

Tämä episodi ei tuonut rauhaa Skotlantiin, vaaan Jaakko Toisen valtaannoususta huolimatta (1449) Douglasin kahdeksas jaarli, James sekä William Crichton jatkoivat valtataistelua. Kuningas syytti lopulta James Douglasia vehkeilystä ja surmasi tämän. Skotlanti oli käytännössä sisällissodassa vuodet 1452-1455, kunnes kuningas Jaakko Toinen Arkinholmin taistelussa 1455 kukisti lopullisesti Douglasien suvun vallan.

Saunassa

Suomalaisten Amerikan siirtolaisten tärkein rakennus oli tietysti sauna. Saunaa pidettiin yleisesti nimenomaan "suomalaisuuden merkkinä".

Rakentaminen aloitettiin keräämällä tontilla kaikki järeät kivet. Nämä aseteltiin keoksi, jonka keskeltä oli maata kaivettu riittävästi pois. Ympärille kyhättiin sopivan kokoinen rakennus eli itse saunamökki. Alemmassa kuvassa on Minnesotan Floodwoodiin aikoinaan tehty suomalainen "bathhouse".

Kun kaikki oli valmista, aloitettiin saunan lämmitys. Puita poltettiin niin kauan, että koko kivinen kiuas oli tullut kuumaksi. Kun tuli oli varmasti sammunut, kerättiin kekäleet ja tämän jälkeen kiville kaadettiin muutamia ämpärillisiä vettä. Joku saattoi tehdä pienen reiän kattoon savun ja turhien höyryjen ulospäästämistä varten. Yleensä rakenteiden pienet raot katossa ja seinissä riittivät ilmanvaihtoon. Lämmitys ja löylynheitto vaiheessa naapureissa usein luultiin saunan olevan tulessa. Hyvin pian muista maista tulleet siirtolaiset oppivat huomaamaan, ettei tilanne ollut lainkaan hälyttävä. Sauna osattiin lämmittää turvallisesti, vaikka liiallinen kuumuus saattoi aiheuttaa tulipalon ja liian aikainen löylyynmeno häkämyrkytyksen.

Saunan sisälle asetettiin muutamia penkkejä eri korkeuksille, jotta jokainen saunoja löytäisi itseään miellyttävän paikan. Löylytellessä suomalaiset vihtoivat itseään koivusta tai haavasta tehdyillä oksakimpuilla. Olosuhteista riippuen 10-20 minuutin kuluttua kylpijä siirtyi erilliseen huonetilaan, missä hän kaatoi päällensä kylmää vettä. Tämän jälkeen kylpijä kuivatteli ja lähti juoksujalkaa pukeutumaan taloonsa. Talvella saattoivat riuskemmat saunojat kieriä lumessa ennen pukeutumista.

Kaikki pitivät merkittävänä saunan vaikutusta suomalaisten hyvään terveyteen. Kivut ja vaivat unohtuivat löylyissä. Lapset taasen karaistuvat kestämään ankariakin olosuhteita. Saunaan luotettiin elämän joka tilanteissa ja siellä yleensä synnytettiin. Lapsikuolleisuus suomalaisten parissa oli suurta, mutta toisaalta kansa karaistui - vain vahvimmat ja terveimmät jäivät henkiin. Jos vain saunojen ilmanvaihto olisi parempi, olisivat suomalaiset kokonaisuudessaan maailman tervein kansa. Niinpä nykyaikaisia terveysperiaatteita noudattavat suomalaissiirtolaiset ovat hyvin harvoin sairaita.


Suurin piirtein tuohon tapaan kuvaili Eugene van Cleef käsityksiään suomalaisista Amerikan siirtolaisista teoksessaan "The Finn in America" vuonna 1918. Hieman erilaisen käsityksen saunasta saa tästä saksalaisesta lyhytfilmistä parin vuoden takaa.

Taistelu Hankoniemellä

Krimin l. Oolannin sodan aikaan perustui Hangon puolustaminen lähinnä muutamille vanhoille linnaikkeille Hangonniemeä ympäröivillä saarilla. Itse kasarmialue, komendantin talo ja kirkko sijaitsivat mantereen puolella, suurin piirtein nykyisen keskustaajaman kohdalla. Huhtikuussa 1854 alueen uudeksi komendantiksi määrättiin everstiluutnantti Moller Turusta. Hän oli jo 66 vuoden ikäinen Napoleonin sotien veteraani, joka Borodinossa oli haavoittunut oikeaan käteensä ja keuhkoihin. Tästä huolimatta everstiluutnantti oli täynnä tarmoa.

Vihollisalukset kävivät useasti lähellä Hankoniemeä. Ensimmäiset laukaukset ammuttiin 18. päivä huhtikuuta kello yhdentoista aikoihin. Linnoituksessa tehtiin tietysti hälytys ja pian horisontista voitiin huomata vihollisaluksia. Ne pysyttelivät puolustajien kanuunoitten ulottumattomissa. Sota-aluksia ilmestyi lisää ja muutamia laukauksia vaihdettiin puolelta toiselle. Varhain seuraavana aamuna, kello kolmen maissa nähtiin merellä mastoihin sytytetyt varoitustulet. Kauaksi merelle oli saapunut kaksi höyryalusta. Englantilaisten huomattiin luotaavan kulkuväyliä, mutta lähemmäksi puolustuslaitteita tultuaan heidän tykistönsä aloitti tulituksen.
Noin viikkoa myöhemmin Hankoniemen vesille saapui lisää vihollisaluksia, mutta vasta toukokuun kymmenentenä päivänä alkoi varsinainen hyökkäys. Kuusi englantilaisten höyryalusta hyökkäsi Ruotsin vallan aikaisia linnoituksia vastaan. Taustalla oli vielä 26 muun aluksen tuki. Gustafsvärnin linnoitus saattoi puolustautua peräti kahdella kanuunalla, kun taas Gustaf Adolfin linnakkeessa oli vain yksi tykki. Tästä huolimatta linnakkeet kestivät viisituntisen taistelun urheasti ja onnistuivat aiheuttamaan vihollislaivueen aluksilla vakavia vaurioita.

Aikalaisten mukaan taistelusta ei voinut puhua kertomatta laivaston vänrikin, Daniloffin osuudesta siihen. Taistelun tiimellyksessä huomattiin, että Meijerfeltin patteristo yritti ampua, mutta kanuunat eivät toimineet. Hankoniemen lennättimestä huolehtinut Daniloff antoi soutaa itsensä ristitulen keskellä patteriston avuksi ja komendantin määräyksen mukaisesti sai paikan puolustuksen vihdoin toimimaan. Saman tien tietoon tuli Moskärin saaren valtausyritys. Hän tarjoutui välittömästi 30 vapaaehtoisen keran yrittämään takaisin valtausta mikä sitten onnistuikin. Nyt Daniloffin johdolla aloitettiin niin kylmäverisen tarkka tulitus, että vihollislaivojen oli pakko vetäytyä.

Kenraaliluutnantti Ramsayn mukaan Daniloff osoitti kaikissa toimissaan niin suurta urheutta, että se "öfver allt beröm". Jo saman kesän aikana hän sai yhdessä muutamien muiden samassa kamppailussa ansioituneiden upseerien kanssa tsaari Nikolailta Pyhän Annan neljännen luokan ristin tekstillä "Tapperhet", urheudesta. Myös Molleria ja koko muuta varuskuntaa muistettiin. Keisarillinen kirje 25. päivältä toukokuuta 1854 ylensi komendantin kenraalimajuriksi, myönsi Yrjönristin jokaiselle linnakkeelle ja vielä yhden ruplan jokaiselle sotilaalle. Sotaministerin lähettämässä kirjeessä tuli vielä lupaus yhdestä parista keisarilliselle epoletteja iäkkäälle Mollerille .

Englantilais-ranskalaisen laivaston komentaja Napier piti tapahtunutta voittona liittoutuneille, koska Helsinkiin jäi vain 8 tai 9 linjalaivaa. Englannin amiraliteetti selitti myöhemmin, että Hangon hyökkäysen tarkoituksena oli vain ollut rikkoa Suomenlinnan puolustusta ja pakottaa siellä olevat laivat liikkeelle. Tämä sotatoimi epäonnistui.

Liittoutuneiden sotakirjeenvaihtaja näki Hangon tilanteen uhkaavana, koska "... och gingo så nära man förnuftigtvis kunde gå. Omkring alla kanoner syntes soldater och vi kunde urskilja trupper, hvilka tågade under befäl af officerare till häst. Hangö var uppfylldt af trupper och ytterligare befästadt med 11 kanoner, ser mycket hotfullt ut".

Itseasiassa Hankoniemellä oli taistelun aikaan 25 upseeria ja 1187 sotamiestä. Koska miehiä oli näinkin vähän, on vaikea uskoa Staats-Anzeiger -sanomalehden raporttia, joka kertoi Gustafsvärnin luona yhden englantilaisen aluksen kaapanneen mukaansa 1500 venäläistä sotilasta.

Kun englantilaiset laivastoineen seilasivat pois, aloittivat venäläiset itse Hankoniemen puolustuslaitteiden tuhoamisen. Tämä sai ulkomaisten sanomalehtien kirjeenvaihtajat suuren hämmenyksen valtaan. Kirjailija ja lehtimies Leon Guerin kirjoitti "pelkän huhun saaneen venäläiset pelkäämään ensi vuonna maihinnousua Hankoon ja sitä kautta saanut heidät itse lennättämään ilmaan omat linnoituksensa. Eurooppa on ihmetyksissään tästä, kun vihollinen oli kerta onnistuttu jo lyömään takaisin". Kapteeni Chabaud-Arnault puolestaan toteaa kirjassaan "Merivoimien historia", että "ilmeisesti pelkkä englantilais-ranskalaisen laivaston näyttäytyminen Hangon edustalla sai venäläiset räjäyttämään puolustuksensa ilmaan".


Venäläisen kenraalimajuri Borodkinin kirjassa "Kriget vid Finlands kuster 1854-1855" todetaan asian olevan hieman toisin. Vaikka ensimmäinen taistelu oli voitettu, päättivät venäläiset täysin omista syistään tuhota mainitut linnoitukset. Vaikka rakennelmat olivat vanhanaikaisia, pelkäsivät Ramsayn johtamat joukot niiden muodostavan suuren riskin, mikäli englantilais-ranskalaiset joukot pääsisivät asettumaan niihin. Näin ollen sunnuntaina 27. päivä elokuuta 1854 aloitettiin Meijerlfeltistä tämä omaehtoinen tuhotyö. Peräti 86 kanuunaa upotettiin mereen ja ruutia kului jopa tuhansia kiloja, kunnes linnoitukset oli saatu pyyhkäistyä olemattomiin.

Kuvat Michail Borodkinin teoksesta "Kriget vid Finlands kuster 1854-1855", Frenckellin kirjapaino, Helsinki 1905
Samaa teosta olen käyttänyt tämän tekstin merkittävimpänä lähteenä.

Sucksdorffit

Tukholmalaisen tupakkakauppiaan, Henrik Tallqvistin tytär Margareta Magdalena palasi 1800-luvun alussa isänsä syntymämaahan mennen naimisiin leskeksi jääneen kauppias Johan Sucksdorffiin kanssa. Perhe asui Loviisan kaupungin ensimmäisen korttelin talossa numero yksitoista. Puoliso Johan oli ollut jo aiemmin naimisissa kauppiaantytär Anna Unoniuksen kanssa ja tästä avioliitosta oli syntynyt kuusi lasta. Unonius -suvun kautta perheellä oli yhteys Sibeliuksiin. Annan sisko Katarina Fredrika, joka oli syntynyt 1792 Loviisassa, oli säveltäjä Jean Sibeliuksen isoäiti. Vuonna 1887 aloitteleva säveltäjämestarimme teki sävellyksen pianolle, harmoonille, viululle ja sellolle. Teoksen nimeksi tuli "Sucksdorffska". Tämä oli yksi Sibeliuksen viidestä Loviisan kaupunkiin jollain tavalla liittyvästä sävellyksestä.

Johan Sucksdorffin suku oli alunperin lähtöisin Saksasta, missä yksi tunnettu esi-isä oli toiminut suklaantekijänä, "Chokolatenmacher". Suomeen ensimmäinen Sucksdorff tuli jo 1700-luvun alussa toimien aluksi välskärikisällinä. Atle Wilskman kirjassaan Släktbok II tehnyt selkoa suvun vaiheista Suomessa, joten en sen laajemmin lähde heitä esittelemään. Todettakoon kuitenkin, että kesällä 1800 Padasjoella murhattiin kirjanpitäjä Christian S., joka oli Johanin veli ja asui hänen perheensä luona Loviisassa. Samassa yhteydessä Padasjoen pitäjässä sai surmansa myös pernajalainen talollinen, Fredrik Joffs.


Johanin ja Margareta Magdalenan neljästä lapsesta kaksi siirtyi Tukholmaan, missä molemmat toimivat kangaskauppiaina. Heistä vanhempi oli Henrik S., joka kävi Loviisan triviaalikoulua ja pääsi ylioppilaaksi Turussa talvella 1823. Suoritettuaan tuomaritutkinnon kesällä 1825 jän sai paikan Turun hovioikeuden auskultanttina. Nelisen vuotta myöhemmin Henrik muutti Tukholmaan, missä hänet sitten mainitaan silkkirihkamakauppiaana ja sanomalehtikustantaja. Hän meni naimisiin Maria Amalia Haegglundin kanssa.

Helsingfors Dagblad -lehden numerossa 229 vuodelta 1862 ilmestyi pieni muistokirjoitus Henrikin kuoltua syyskuussa. Sen mukaan Henrik Sucksdorff tunnettiin paitsi tukholmalaisten seurapiirinaisten niin myös poliittisten piirien keskuudessa. Tyylikkäitä naisia hän palveli suositussa puodissaan, mutta poliittisille vastustajilleen hän oli ankara vastustaja. Hänet luettiin liberaaleihin ja erityisesti hänet muistetaan Theodor Sandströmin toimittaman "Stockholmsbladet" -sanomalehden kustantajana. Henrik ja Theodor oli sukulaissieluja ja taistelivat vapaamman tiedonvälityksen puolesta joka suhteessa. Viimeisen elinvuotensa aikana joutui Henrik Sucksdorff paljolti luopumaan rakastamiensa asiakkaiden palvelusta sairauden takia.

Henrikkiä kolme vuotta nuorempi veli Edvard oli hänkin kangaskauppias Tukholmassa. Hänen puolisonsa oli Emilie Thunberg, mutta tarkempia tietoja miehen edesottamuksista uudessa kotimaassaan ei tämän tekijällä ole.

Heidän äitinsä Margareta Magdalena oli Karjalohjan Tallaan kylän Tallqvisteja. Isä Henrik oli aikoinaan lähtenyt Tukholmaan ja päätynyt tupakkakauppiaaksi. Margareta Magdalenan äiti Maria Margareta oli puolestaan tehtailija Petrus Åhmanin tytär. Maria Åhman oli Henrik Tallqvistin kolmesta vaimonsa keskimmäinen. Näistä avioista Henrikillä oli yhteensä 13 lasta.

Avioliitosta

Vielä 1800-luvulla Varsinais-Suomessa katsottiin naisen sopivaksi naimaiäksi noin 20 vuotta. Nuorempana naimisiin menoa kutsuttiin hätänaimiseksi, mutta toisaalta yli 25 vuoden ikäinen morsian oli jo turhan vanha. Sulhasen iällä ei ollut suurtakaan väliä, kunhan se vain oli suurempi kuin morsiamen. Pariskuntaa, jossa mies oli vaimoaan nuorempi, sanottiin takaperoiseksi pariksi.

Vanhempien suurin haaste oli saada omat tyttärensä naitetuksi ikäjärjestyksessä vanhimmasta nuorimpaan. Aina tämä ei onnistunut ja jos nuorempi sisko tuli naitetuksi ensin, sanottiin jäljelle jäänyttä seulanpäälliseksi.

Jotta tytär pääsi ylipäätänsä naimisiin, piti hänen osata ainakin leipoa ruistaikina, kutoa sukkaa ja tehdä paita. Bonusta tuli kukan tekemisestä kankaan päälle. Vasta 1880-luvulla esimerkiksi Halikossa tämä ikivanha tapa alkoi jäädä pois käytöstä.

Ulkonaisilla seikoilla ei ollut suurtakaan merkitystä naimakauppoja tehtäessä. Sopivaksi omaisuudeksi nuorelle parille katsottiin tuollainen 10,000 summa. Jos kuultiin tytön olevan ällipään, niin vanhemmat lohduttautuivat sillä, että "kyllä meidän poika ällin pois ottaa". Jonkun epäillessä, että tulevassa liitossa ei olisi rakkautta, huomauttivat vanhemmat "rakkaut, ei simmost ny talonpoikane ihminen tarvit!". Toisaalta joskus jouduttiin hyvin ikäviin tilanteisiin, kun naimiskaupat oli tehty kokonaan vanhempien kesken ja poika tai tytär pakotettiin vasten tahtoaan sopivaan varakkaaseen liittoon.

Poikien kerrotaan Halikossakin pitäneen arvossa sellaista tyttöä. joka oli hyväluontoinen ja hyvännäköinen eikä heti ollu valmis vastaamaan heidän suosionosoituksiinsa. Liian suostuvaista kutsuttiin aljuksi eikä hänelle annettu arvoa. Saatettiin naida oman kylän tyttöjä, mutta useimmiten tämä ei tietenkään ollut mahdollista. Yleensä naitiin vieraista kylistä ja joskus jopa pitäjänrajojen ulkopuolelta. Esimerkiksi vuosien 1831-1835 välillä solmittiin Halikossa 112 avioliittoa, joista vain 21 oli sellaisia, jossa sulhanen oli ulkopaikkakuntalainen. Näistäkin suurin osa oli Uskelasta, Sauvosta, Paimiosta ja Halikon kappeliseurakunnasta, Angelniemeltä.

Intiimejä suhteita ennen avioliittoja ei katsottu hyvällä silmällä, mutta poikien osalta niitä ei pidetty niin raskauttavina kuin tyttöjen.

Varsinaisten häämenojen valmistelut aloitettiin puhemiehen käynnillä morsiamen kotona. Jos hän sai isännältä luvan, tuli puhemies sulhasen kanssa käymään sunnuntai-iltapäivällä. Miehet menivät saliin ja selittivät isännälle tulleensa kosiomatkalle. Mikäli isäntä tähän suostui, lähetettiin perheen emäntä hakemaan morsianta. Jos tämä ei ollut suostuvainen, sanottiin tytön menneen jonnekin pois. Jos taas tyttö katsoi voivansa suostua, antoi sulhanen heti kihlajaislahjat eli sormuksen, silkkiä ja saalin. Tilaisuuden aikana ei nautittu mitään, mutta muutamia päiviä myöhemmin pidettiin sulhasen luona kihlauskestit. Paikalla olivat molempien vanhemmat, sulhasen lähimmät sukulaiset sekä tietenkin puhemies.

Näillä kesteillä morsian sai tulevalta mieheltään lisää lahjoja kuten leninkikankaan, kultakäädyn ja sormuksia. Kukin antoi tietysti varallisuutensa rajoissa. Halikosta kerrotaan, että kello oli sellainen lahja, mitä tässä tilaisuudessa ei ikinä annettu.

Seuraavana perjantaina menivät sulhanen ja morsiamen isä pappilaan ottamaan kuulutuksia ja näistä alkoi sitten hyvin moninaiset hääjärjestelyt, joiden selostamiseen en tällä kertaa lähde. Lopuksi pariskunta asteli alttarille ja meno oli varmasti 1800-luvun Halikossa rauhallisempaa kuin seuraavassa videonpätkässä:

Pääkallon heittäjä

Halikon seurakunnassa käytiin kesällä 1729 ensimmäinen lukkarinvaali, josta on säilynyt jälkipolville tietoja. Edellinen lukkari Christer Pietarinpoika oli kuollut vuonna 1728 ja uutena virkaan olivat pyrkimässä Henrik Carpaeus ja eräs herra Salin, jonka isän sisko oli naimisissa Uskelasta kotoisin olleen Jaakko Simonpojan kanssa. Jaakko oli jostain päättänyt saada Salinin lukkariksi uudelle kotipaikkakunnalleen ja turvautui suorastaan rikollisiin keinoihin. Hän käytti luvattomasti hyväkseen Joensuun kartanon inspehtori Wallersteenin nimeä. Tämä oli nimittäin itse Salinin kannalla.

Jaakko Simonpoika kirjoitti myös papereihin luvatta toisten ihmisten nimiä. Henrik Carpaeus voitti kuin voittikin vaalin, mutta silti Jaakko valitti tuloksesta Turun tuomiokapituliin sanoen kirkkoherra Aeimelaeuksen nimittäneen luvatta ja vastoin seurakunnan tahtoa Carpeauksen. Asia vedettiin oikeuteen ja siellä Jaakko Simonpojalle lankesi sakko vaaleihin liittyvistä epäselvyyksistä. Carpaeus jäi virkaan.

Toinenkin asia varjosti Henrikin lukkariuran alkua. Edellisen lukkarin leski Annika Matintytär ei halunnut häntä virkaan ja kiersi talosta taloon haukkumassa Carpaeusta nimittäen tätä mm. hevosvarkaaksi. Kun Henrik oli saanut viralleen lainvoimaan, veti hän nyt puolestaan Annikan tilille puheistaan. Oikeus sovitteli asian siten, että leskivaimo maksaa Carpaeukselle 12 vaskitaalaria, jotka tämä sitten samantien luovuttaa lukkarinkapoistaan takaisin. Oikeus kehoitti Annikaa vastaisuudessa hillitsemään suutansa.

Lopulta virkansa aloittamaan päässyt Henrik oli syntynyt 14.1.1699. Hänen isänsä Simon C. oli toiminut Paimiossa lukkarina ja isänisä oli turkulainen porvari Nils Karpi. Henrikin setä oli taasen viereisen Sauvon pitäjän pitäjänapulaisena. Toinen setä Matias oli kuollut ylioppilaana Turussa jo 1701.

Annika Matintytär ei jättänyt Henrik Carpaeusta rauhaan virantoimituksessakaan. Uusi riita syntyi vuonna 1736 hyvin pöyristyttävästä asiasta. Keväällä 1736 oli Vartsalan vuokraaja Jaakko Mikonpoika kuollut ja lukkarin tehtäväksi jäi etsiä tälle hautapaikka kirkon lattian alta ajalle tyypilliseen tapaan. Etsintä tapahtui pistämällä miekalla lattialautojen välistä ja näin tunnustelemalla josko jossain vielä olisi tilaa. Apureina tässä työssä olivat talollisen poika Simo Yttelän kylästä sekä talollinen Mikko Mikonpoika Paavolasta. Näitä olivat vainajan lapset pyytäneet hautaa avaamaan.

Eräässä kohdassa kirkon lattiaa tilaa tuntui sitten löytyvän, mutta melko pian kaivajat törmäsivät lahonneeseen arkkuun. Tämä arkku lyötiin rikki ja luut vietiin kirkon luuhuoneeseen. Tämä oli aivan etiketin mukaista. Annika Matintytär väitti kuitenkin, että kyseinen vainaja olisi ollut hänen edesmennyt miehensä. Llukkari Carpaeus olisi ottanut vainajan pääkallon ja heittänyt sen halveksuen seinään sanoen samalla "tuollaisten vuoksi ihmisiä vaivataan käräjiin".

Nyt oli selvitettävä, oliko arkussa maannut mies todellakin pitäjän entinen lukkari. Annika todisti, että hänen miesvainajansa toinen jalka oli ollut toista pidempi. Näin oli myös jo maatuneiden jäännösten kohdalla. Asia vedettiin oikeuteen, jossa lukkari Carpaeus väitti leskivaimo Annikan sanoneen häntä murhaajaksi. Tämä taas loukkasi hänen kunniaansa ja vaati luonnollisesti hyvitystä. Oikeus koetti istunnossaan marraskuun 9. päivänä 1736 rakentaa sovintoa kiistakumppanian välille, mutta ei tässä onnistunut.

Carpaeuksen nimi sukeltaa kirkon tileistä esiin esimerkiksi kirkon korjaamisen yhteydessä vuonna 1733 ja edelleen lehteriä korjattaessa 1749. Hän oli ottanut haltuunsa autioituneen Keravuoren Sepäntalon rälssitilan 1730 ja saanut sille samalla yhdeksän vuoden verovapauden. Kuusi vuotta myöhemmin hän luovutti Sepäntalon eräälle Simo Juhonpojalle. Joensuun kartanon tuolloisen inspehtori Abraham Hemelinin tekemien laskelmien mukaan Carpaeus oli hoitanut taloaan niin huonosti, että oli velkaa peräti 444,14 vaskitaalaria. Tästä velkaa jouduttiin perimään parikin kertaa.

Raha-asiat eivät olleet lukkarimme vahva puoli. Vuonna 1746 hänet vei käräjille Karl Tuomaanpoika Muurlasta, joka sanoi lukkarin 15 vuotta aiemmin lainanneen häneltä 15 kappaa ohria Halikon kymmenysvarastosta. Tästä oli todisteena Karlin langon, väliaikaisen kruununvoudin Johan Himbergin merkintä varaston tileissä. Lukkari Carpaeus vannoi oikeudessa itsensä vapaaksi tästä velasta.

Henrik Carpaeus kuoli 30.12.1749 ja tuli haudatuksi ilmaiseksi kirkon lattian alle 5. päivä tammikuuta seuraavana vuonna. Leskivaimo Maria Kustaantytär kuoli vasta talvella 1780 elettyään leskenä yli 30 vuotta. Perheen lapsista poika Kustaa oli kuollut ennen isäänsä, kun taas tytär Christina meni naimisiin melko tarkalleen vuoden päästä isänsä kuolemasta seurakunnan seuraavan lukkarin, Antti Caireniuksen kanssa.

Borenius ja turhamaiset suomalaiset

Oripäässä vuonna 1784 syntyneen Juhana Fredrik Boreniuksen vanhemmat olivat Turun suomalaisen seurakunnan kappalainen Karl Peter B. ja vaimonsa Margareta Hosslenius.Tämän Borenius -suvun katsotaan polveutuvan Turussa 1600-luvulla asuneesta porvari Henrik Matinpoika Lähteenkorvasta, joka olisi ollut kotoisin Kiskosta. Tultuaan Turkuun kauppiaaksi asui Henrik viimeksi Tuomiokirkon läheisyydessä sijainneessa Iso-Lähteenkorvan talossa. Sukunimi Boreniuksen muodosti hänen poikansa, Maskun kirkkoherra Erik. Lähde on hepreankielellä bor ja tähän Erik lisäsi latinankielisen päätteen. Henrikin jälkeläinen, vuonna 1840-luvulla syntynyt kansanrunouden kerääjä Axel August otti uudelleen käyttöön suvun 150 vuotta aiemmin hylkäämän nimen ja tuli tunnetukseni A. A. Lähteenkorvana sekä nykyaikaisen kansanrunoustutkimuksen alkuunpanijana.

Juhana Fredrik Borenius avioitui vuonna 1810 Paimiosta kotoisin olleen Sofia Albertiina Dammertin kanssa. Sofian isoisä Erik Nilsson oli Lohjan Humppilan yksinäistalon isäntä, jonka lapsista Erik otti käyttöön sukunimen Dammert.Dammertin puoliso oli Paimion kappalaisen tytär Johanna Sevonius ja tästä aviosta syntyi Sofia Albertiina.

Juhana Fredrikillä ja Sofialla oli yhteensä yhdeksän lasta. Pojista Johan Ferdinandista tuli lopulta Taivassalon nimismies,kun taas Robertista Vihdin kirkkoherra. Tytär Sofia Emerentia meni naimisiin Halikossa alempia kirkollisia tehtäviä hoitaneen Fredrik Corellin kanssa. Fredrikin kuoltua melko nuorena avioitui Sofia Emerentia uudelleen. Uusi puoliso oli Viurilan kartanon "inspektori" Abraham Fagerström.

Juhana Fredrik ja Sofia Albertiina asuivat Halikon Päittenpäässä, joka sijaitsee asemanseudulta Paimioon päin mentäessä 1990-luvulla käyttöön otetun uuden rautatietunnelin läheisyydessä.

Robert Borenius teki pitkän työuran ennen Vihtiin siirtymistään. Päästyään ylioppilaaksi Turussa 1841 hän jatkoi opintojaan saaden pappisvihkimyksen 1843. Tästä alkaen hän toimi lankonsa tavoin papillisissa viroissa kotipitäjässään, mutta oli välillä Skarpansin linnoituksessa ja Janakkalassa pappina. Vuonna 1857 hänet valittiin Halikon kappalaiseksi ja 1872 Vihdin kirkkoherraksi. Tässä virassa hän oli aina kuolemaansa saakka, vuoteen 1891. Robert Borenius ei ollut koskaan naimisissa eikä häneltä jäänyt jälkeläisiä.

Tampereen sanomat julkaisi lokakuussa 1883 artikkelin suomalaisen sivistyneistön sukunimien syntyhistoriasta. Mukana olivat mm. Aspelinit, Calamniukset, Argillanderit ja monet muut suomalaisten sukukirjojen klassikoista tutuksi tulleet nimet. Hauskana episodina mainitaan tarina Turun saaristosta.

Lagus-suvun alusta kerrotaan seuraavaa; suvun kantaisä oli talollisen poika Jänissaarelta, Turun saaristosta. Kouluun tultuaan antoivat toverit hänelle latinalaisen nimen Lepus (jänis), jota jälkeläiset sitten sukunimenä käyttivät, kunnes eräs heistä lainasi rahoja talonpojalta Kiskosta lähtiäkseen Wittenbergin yliopistoon.

Siellä koulukaverit pilkkasivat Lepusta ja kehoittivat häntä kääntämään sen kreikankielelle, johon nuorukainen suostuikin. Näin syntyi nimi Lagus. Kun tämän Lagusten esi-isä palasi Suomeen, tuli talonpoika vaatimaan rahojaan velkakirjansa kera. Herra Lagus väitti tuolloin, että velan on ottanut eräs Lepus, eikä asia voi häntä, Lagusta koskea. Tähän oli talonpoika tyynesti vastannut "Olen sinä Lepus eli Lagus, mutta sinä rahat otit".

Saman artikkelin loppupuolella paheksutaan ankarasti nimillä "leikittelyä" ja moititaan suomalaisia suorastaan turhamaisiksi.

Ylemmässä kuvassa Robert Borenius

Luotsi Söderling Porkkalasta

Krimin sodan eli suomalaisittain Oolannin sodan aikaan koettiin rannikkoalueillamme ja Ahvenanmaalla useita vavahduttavia tapahtumia.

Erityisesti aikalaiset huomasivat suomalaisten luotsien peräänantamattomuuden ja uutteruuden. Yksi pieni episodi monien muiden joukossa tapahtui jossain Porkkalanniemen edustalla kruununluotsi Carl Johan Söderlingille. Carl Johan oli syntynyt Kirkkonummella, Porkkalan Rönskärissä kesäkuun 24. päivä vuonna 1826. Hänen isänsä Erik S. oli myös kruununluotsi. Äiti Greta Lisa Ekbom oli kalastajan tytär Upinniemestä. Ammatti kulki hyvin voimakkaasti perheen piirissä ja niinpä myös Carl Johanin isoisä oli kruununluotsi, joka asui poikansa Erikin syntymän aikaan Tvärminnessä, hieman alempana Suomenlahden rannikolla.

Erikin ja Greta Lisan perheessä oli useita lapsia, joista nuorimman, Immanuel Ferdinandin kohdalla on pitäjän kastettujen luettelossa kummallinen merkintä. Hänen äidikseen väitetään "vaimo Margaretha Bergqvistiä". Joka tapauksessa rippikirjassa Immanuel on merkitty Erik Söderlingin ja Greta Lisa Ekbomin lapseksi.

Luotsina toimiminen oli erittäin vaaralllista, koska työtä tehtiin säällä kuin säällä. Niinpä toukokuun kuudentena päivänä Carl Johan sai äitinsä ja sisarustensa kera murheellisia uutisia. Sekä isä Erik että poika Erik Wilhelm (s. 1828) olivat hukkuneet. Ankarasta vastaiskusta huolimatta jäljelle jääneet Söderlingit paiskivat töitä.

Krimin sodassa vuonna 1854 englantilaiset taistelulaivat purjehtivat esteettä Itämerellä ja lopulta amiraali sir Charles Napier antoi tiedoksi, että kaikki vähänkin vastustelevia aluksia tultaisiin kohtelemaan vihollisina. Englantilaiset sotalaivat Hekla ja Arrogant puolestaan murtautuivat Tammisaaren edustalla Vitsandin salmen läpi viritettyjen rautaketjujen läpi 19.5.1854. Kovin kauaksi nämä alukset eivät päässeet, vaan Leksvallin kylän kohdalla venäläisten sotajoukkojen tulitus pakotti ne pysähtymään.

Vain muutamia viikkoja isänsä ja veljensä kuoleman jälkeen, kesäkuun ensimmäisenä päivänä Carl Johan Söderling oli huonokuntoisella veneellään matkalla Porkkalanniemen edustalla. Mukanaan hänellä oli luotsioppilas sekä eräs talollinen. Söderlingin ja kumppaneiden tarkoituksena oli muuttaa ja poistaa vihiollisten vesille laskemia viittoja. Matkanteko päättyi heidän törmättyään vihollislaivaan. Englantilaisten höyrylaiva lähti seuraamaan luotsivenettä tulittaen sitä kanuunalla. Söderlingin onnistui taitavana merenkävijänä väistää peräti yhdeksän kanuunankuulaa ja lopulta englantilaiset ajautuivat rantaan.

Takaa-ajajat eivät luovuttaneet, vaan nyt vesille kiskottiin nopeasti soutuveneet kiväärimiesten varustautuessa ampumaan. Nämä onnistuivat tehtävässään turhan hyvin ja osuivat sekä Söderlingin käteen että tämän peräsimenä pitämään melaan. Huolimatta näistä haavereista Carl Johanin onnistui kiskoa välimatkaa vihollisiin ja ampumaan heitä mukana olleella kiväärillään. Nämä vastasivat yhteislaukauksella, mutta loppujen lopuksi joutuivat luovuttamaan takaa-ajon. Tämä pienen taistelunpoikasen aikana Söderling oli soutanut peräti kahdeksan kilometrin matkan.

Venäläiset palkitsivat rohkean Carl Johanin kunniamitalilla ja tässä yhteydessä otettiin oheinen valokuvakin.

Krimin sodan loputtua ja elämän tasaantuessa vuokraksi luotsi Söderling Johan Gabriel Eklundilta Järvön saaren itäosan 50 vuodeksi. Söderlingin tytär meni naimisiin kalastajana ja luotsina työskennelleen Wilhelm Åhmanin kanssa. Kalastaja Åhman sopi sitten vuonna 1900 maa-alueen tuolloisen omistajan kanssa, että vuokra-ajan päättyessä 1909 sitä jatkettaisiin hänen itsensä nimissä toiset 50 vuotta.

Kansanperinnettä kerännyt Gabriel Nikander kävi 1912 Kirkkonummella ja kirjasi ylös Söderlingistä kerrottuja tarinoita. Hän oli kuulemma tavannut Porkkalan vesillä jopa merihirviöitä. Luotsi Söderling oli vielä tuolloin elossa ja kuoli vasta 1914 korkeassa 88 vuoden iässä.


Carl Johan Söderlingin ja englantilaisten Hekla sekä Arrogant -laivojen kuvat Michail Borodkinin teoksesta "Kriget vid Finlands kuster 1854-1855", Frenckellin kirjapaino, Helsinki 1905

Emerentia Tott ja Alfanit

Suku Forumilla käydyn Emerentia Tott -keskustelun pohjalta etsin tietokoneeni syövereistä erään nettituttavani minulle lähettämän tiedoston ja pienen tiivistyksen jälkeen se näyttää tältä;

""Hattulan kirkkoherra Abraham Alftanuksen vuodelta 1695 kirjattujen muistiinpanojen perusteella julkaistiin Alftanien sukukronikka 1770-luvulla (Samuel Loenbom, Upplysningar i Svenska Historien, 1773, s. 82-85) . Suvun kantaisä oli kronikan mukaan Hans Eriksson, vahtimestari Tukholman linnassa (kuninkaan sihteeri) ja kuningatar Kaarina Maununtyttären veljen vävy.

Mahdollista sukulaisuutta Kaarina Maununtyytäreen on kuitenkin mahdotonta todeta, sillä aikakauden asiakirjoista ei löydy tällaista Hans Erikssonia ollenkaan, eikä Kaarina Maununtyttären perheestä tiedetä mitään. Alftaneja on muutenkin yritetty liittää Kaarina Maununtyttäreen, sillä Abraham Alftanin ensimmäisen puolison, Emerentia Torskin nimi painettiin kronikkaan virheellisessä muodossa ”Abraham Alftanin äiti Emerentia Tott” (Emerentia Tott oli Eerik XIV ja Kaarina Maununtyttären tytär Sigridin ja tämän puolison Henrik Tottin oletettu tytär). Sukulaisuuslegendat saattavat johtua myös siitä, että Alftaneja oli myöhemmin Tottien palveluksessa tai siitä, että Tottit omistivat Suomessa myöhemmin tiloja, jotka ehkä olivat aiemmin olleet kantaisä Hansin anopin oletetun ns. Sjundbyn suvun omistuksessa.

Olav Rundtin teorian mukaan oli Alftan-suvun kantaisä kuitenkin Hans Olofsson, Sääksmäen vouti 1551-56. Hans Olofsson tuomittiin verokavalluksesta kuolemaan 15.12.1556, mutta armahdettiin mahdollisesti. Hän olisi myöhemmin asunut nimellä Hans Olofsson Smed verovapaassa Hans-Jons nimisessä talossa Näsbyssä, Ruotsin Helsinglannin Alftan pitäjässä. Hans kuoli n. 1567. Hänen sukujuurensa eivät ole selvillä, mutta paljon puhuu sen puolesta, että hän olisi ollut varsinaissuomalaista rälssisukua. Hänen puolisonsa oli Malin Henriksdotter, Kemiön Kalmusnäsin (Kalvnäs) rälssimiehen Henrik Östenssonin ja Siuntion Sjundbyn Alissa Ragvaldsdotterin tytär. Malin omisti Näsbyn talon vuoteen 1572; hän kuoli 1588 ja haudattiin Turun tuomiokirkon Tavastien kuoriin.

Antti Kolehmaisen arvion mukaan kantaisä oli Sjundbyn Malin Henriksdotterin ennen vuotta 1568 kuollut aviomies Hans (Olofsson), joka saattoi olla kotoisin Huukasista (perheen myöhemmin omistama tila) Taivassalossa. Hans oli mahdollisesti drabanttina vuosina 1536-1541, jolloin Malinin veli Jakob Henriksson oli hovipalveluksessa. Alftan Hans-Jonsin tilan puumerkki ja Hansin poikien sinettien tähti-risti -aihe näyttävät liittävän Alftan pitäjän Alftanus-suvun varhaisvaiheisiin, mutta ehkä kuitenkin vain pari sukupolvea kestäneena välivaiheena alkuperäisen sukutaustan ollessa Suomessa, luultavasfi Taivassalossa.


Perimätiedon mukaan Alftanukset olisi Ericus Ericin ostaessaan Huukasten tilan vuonna 1627 palannut sukutilalle, jonka perhe oli myynyt Ruotsiin muuton vuoksi. Eräs Huukasten Olof mainittiin yhtenä Pietari Särkilahden (vaakunassa tähti-risti) testamentin todistajista Taivassalon pappilassa 1524. Olof Michelsson oli Huukasten talollinen ainakin vuodesta 1540 vuoteen 1556. Hänen jälkeensa isäntänä oli parin vuoden ajan Michel Olofsson ja sitten Erich Olofsson vuoteen 1584. Vuodesta 1585 Iähtien tilalla näyttää asuneen uusi omistajasuku. Ericus Ericin pojanpoika rovasti Johan Alftan mainitsi 1730 käyneensä esi-isiensä haudalla, joka sijaitsi Taivassalon kirkon kuorissa morsiuspenkin alla.""


Emerentiasta ollaan oltu kiinnostuneita jo kauan. Vuoden 1838 Helsingfors Dagblad -lehden huhtikuun 11. ja 14. päivä ilmestyneissä numeroissa oli pitkä artikkeli Alftan -suvusta. Oheisissa leikkeissä on näistä kiinnostavimmat kohdat. Kirjallisten lähteiden valossa Sigrid Vaasalla ei ollut Emerentia Tott -nimistä lasta. Tulkinnat ovat sitten asia erikseen.

Tapaukseen liittyvistä asiakirjoista täytyy tietysti mainita Isonkyrön kronikka, minkä löydät aiemmasta kirjoituksestani täältä!

Lundborgeja siellä ja täällä

Kiskon Hongiston kylän yhtenä torpparina oli 1790-luvulta alkaen pitäjän entinen nimismies, Israel Lundborg. Yhdessä Jylyn kylän Finnarin torpasta kotoisin olleen vaimonsa, Maija Greta Ståhlin kanssa heillä oli kuusi lasta.

Heistä esikoisena syntyi tytär Helena Christina. Hän lähti parikymppisenä kodistaan piiaksi eri puolilla Kiskoa ja naapuripitäjä Kiikalaa. Lopulta hän palasi kotimaisemiin asuen äitinsä kanssa Hongiston Kylänpään rustholliin kuuluneessa torpassa. Vuonna 1837 torppaan toi elämää Leenan aviottomana syntynyt poika August.

Seuraavina Israelin perheeseen syntyivät Gustaf ja Johanna. Tytär Johannan tie vei 1816 Tieksmäen kylän toiseen rustholliin piiaksi, mistä hän neljän vuoden palveluksen jälkeen muutti Jylyn Finnarille. Ehkä jotkin jälkimaailmalle tuntemattomaksi jäävät ystävyyssuhteet olivat tämän takana, Johannan äitihän oli kotoisin Finnarin Haukian torpasta. Johanna muutti 1822 Vihtiin ja samana vuonna velipoika Gustaf oli varttunut niin paljon, että hänestä tuli renkimies Finnarille.

Gustaf Lundborg oli renkinä Finnarilla muutaman vuoden, kunnes vuoden viimeisenä päivänä 1826 meni naimisiin Karjalohjan Puujärvellä asuneen torpparin tyttären, Liisa Nikleenin kanssa. Häitä vietettiin tietysti morsiamen kotipitäjässä. Pariskunta asui ensin Kiskossa, missä Gustaf työskenteli mm. Orijärven kaivoksilla. Lopulta hänestä tuli appensa jälkeen torppari Puujärvelle Niemistölle, Frääsän talon maille.

Israelin ja Maija Gretan neljästä pojasta vuonn 1811 syntynyt Israel työskenteli renkinä mm. Honkapyölin kylässä. Häntä nelisen vuotta vanhempi Adolf taasen jatkoi isänsä jalanjäljissä Hongiston torpparina. Puoliso Lisa Qvistin vanhemmat olivat Kavaston puustellin lampuoti Hans Q. ja vaimonsa Stina Eriksdotter.

Toinen tyttäristä, Justina, sai miehekseen Helsingistä Salon Moision kylän Meritaloon vuonna 1842 rengiksi muuttaneen Gustaf Wilhelm Lindenin. Gustaf ja Justina asuivat perheineen Meritalossa nelisen vuotta, kunnes muuttivat Salon kauppalaan. Siellä perheen isä harjoitti kalastajan ammattia. Tätä kautta kesti yli kymmenen vuotta, mutta lopulta Lindenit asettuivat Nokan talon Mäkilään torppareiksi.

Kotitorppaan jääneen Adolf Lundborgin ja puoliso Stina Qvistin perheeseen syntyi neljä lasta vuosien 1829-1839 välillä. Valitettavasti ainakin kaksi nuorinta menehtyi lapsuusiässä. Perheen toiseksi vanhin lapsi, Johan Adolf, katoaa jäljettömiin tämän kirjoittajalta kotoa muuton yhteydessä.

Sen sijaan Adolfin ja Stina esikoispoika, Karl Gustaf Lundborg, sukelsi yllättäen esiin Angelniemen rippikirjoista. Hän ilmestyy Båtsholmin kylään rengiksi 1850-luvulla ja seuraavien vuosien aikana hän asuu lisäksi Peksalassa sekä lopulta Topjoen Norrbyssä torpparina. Karl Gustaf oli mennyt naimisiin jo 1849 halikkolaisen renkivoudin tyttären, Eva Stina Lindroosin kanssa. Tässäkin perheessä oli kuusi lasta.

Karl Gustaf Lundborg muutti pienessä Angelniemen pitäjässä jossain vaiheessa Ahtmaalle, missä hänet mainitaan kauppiaana. Samassa taloudessa asui myöhemmin Karlin ja Eva Stinan poika Karl August vaimonsa Fredrika Matiskaisen kanssa. Tämä oli kotoisin peräti Pieksämäeltä saakka. Karl Augustin siskon, Erika Kustavan mies oli hänkin hieman kauempaa. Renkinä Topjoen kartanossa ja myöhemmin torpparina Peksalossa olleen Johan Gustaf Lindgrenin isä oli porilainen merimies.

Perheen sisaruksista vuonna 1863 syntynyt Olga Maria koki kovia. Kesän lopulla 1887 hän synnytti aviottoman lapsen ja menehtyi parin viikon kuluttua lapsivuoteeseen. Tässä vaiheessa isä Karl Gustafia nimitetään entiseksi tilanvuokraajaksi. Ahtmaan kylä toisena nimenä on ollut aikoinaan Kaxunge. Isä Karl Gustaf onnistui eräällä Turun matkallaan juopottelemaan ja elämöimään niin voimakkaasti, että paikallinen virkavalta kärräsi hänet toipumaan poliisikamarin pahnoilla. Tästä Angelniemen kirkkoherra teki luonnollisesti asianmukaiset merkinnät rippikirjaan.

Tämä Lundborg -sukuhaaran juuri on Kiskon Leilän kylässä 1600-luvun alkupuolella vaikuttanut rusthollari Casper von Lund, joka mainitaan ensimmäisen kerran jo 1634. Sukunimi kulkeutui Israel Lundborgille ja hänen jälkeläisilleen Casper von Lundin pojanpojan tyttären, Marian kautta. Jälkeläistaulusto löytyy kotisivuiltani.

Väärä Matti

Perttelin pitäjässä tapahtui kummia hieman Isovihan jälkeen 1720-luvulla. Muuan Liisa Erkintytär oli mennyt naimisiin 1700-luvun alkupuolella, mutta hänen miehensä Matti Mikonpoika oli otettu sotamieheksi Ruotsin armeijaan. Muutamien vuosien päästä Vihmalon kylän Maen taloon palasi muuan sotamies, Matti Långström. Hän väitti olevansa Liisan jo kadonneeksi luultu puoliso.

Niinpä tämä pariskunta jatkoi kesken jäänyttä perhe-elämäänsä aina vuoteen 1730. Tuolloin yksi jos toinenkin alkoi epäillä, että tällä sodasta palanneella Matilla ei ollut aivan puhtaita jauhoja pussissaan. Matti hän saattoi olla, mutta ei tuo Liisan kanssa aikoinaan naimisiin mennyt Matti.

Näin ollen nimismies Matti Wennerqvist haastoi entisen sotamiehen, Matti Långströmin kihlakunnanoikeuden istuntoon joulukuussa 1731 kuultavaksi asian tiimoilta. Oikeusistuimen puheenjohtajalle Långström väitti syntyneensä Vihmalon kylässä ja että kapteeni Göös olisi hänet kirjoittanut sotilaaksi 1701 Vihmalon ruodusta. Sotaan jouduttuaan Lånqström oli omien sanojensa mukaan joutunut vangiksi Riian edustalla, noin puolitoista vuotta Perttelistä lähtönsä jälkeen. Edelleen Långström kertoi, että Riiasta hänet vietiin Moskovaan. Siellä hänelle juotettiin jotain sellaista, että hän menetti sekä muistinsa että äidinkielensä.

Näin hänestä tuli sotilas Venäjän armeijaan, missä hän palveli kolme vuotta. Sen jälkeen hänestä tuli viideksi vuodekse erään everstin palvelija. Hän oli tässä yhteydessä ollut niiden joukkojen mukana, jotka hyökkäsivät Suomeen. Päädyttyään aina Turkuun saakka, oli hän lopulta karannut ja tullut kotikyläänsä takaisin. Löydettyään vaimonsa Liisan he olivat asuneet paitsi Vihmalossa, mutta myös Uskelassa ja Halikossa. Jossain vaiheessa tiet olivat eronneet ja Matti oli mennyt yksin Karjalohjan Immolaan kolmeksi vuodeksi. Immolasta Matti oli joutunut muuttamaan Sakkolan kylään. Tässä vaiheessa Matti Långström sitten pidätettiin hänen ollessaan vierailulla Vihmalossa, vaimonsa luona.

Kihlakunnanoikeus ei uskonut Matin puheita. suurin syy oli se, että tämä ei osannut puhua oman kotiseutunsa suomenkieltä. Oikeusistuimen painostaessa Mattia, joutui tämä lopulta myöntämään totuuden.

Matti Långström kertoi syntyneensä Uudenkirkon Impolan kylässä. Poikaiässä hänet oli otettu sotilaaksi Ruotsin armeijaan ja hän oli todellakin joutunut vangiksi Riian edustalla. Sieltä hänet vietiin puoleksitoista vuodeksi tyrmään Moskovaan. Eräs venäläinen pappi oli vankeusaikana leikannut palasen hänen vasemman käden peukalostaan ja pikkusormesta antaakseen Matin maistaa omaa vertaan. Näin oli tarkoitus saada Matti unohtamaan isiensä uskon ja pakenemishaaveet. Vankeudesta vapauduttuaan Matti Långström seurasi venäläisiä joukkoja 10 vuoden ajan. Palvellessaan sitten viitisen vuotta venäläistä everstiä, oli hän unohtanut äidinkielensä vähät rippeet.

Turussa ollessaan Isovihan aikaan hän sitten karkasi ja piiloutui Perttelin Vihmaloon. Jotenkin hän oli saanut selville Liisa Erkintyttären miehen katoamisen. Tästä hän keksi teeskennellä Liisan laillisesti vihittyä puolisoa ja lopulta pariskunta oli elänyt kuin ainakin naimisissa olevat. Vaikka häntä ei oltu päästetty ehtoolliselle Uskelassa, oli hän kerran päässyt sille Kosken tehtaalla ja toisen kerran Perniössä.

Asioiden todellisen laidan selvittyä tiedusteli kihlakunnanoikeus, jos Matti nyt haluaisi jatkossa pitää Liisa Erkintyttären itsellään. Hän sanoi olevansa siihen halukas, koska he jo kauan olivat yhdessä eläneet. Myös Liisa vahvisti rakastavansa Mattia kaikesta huolimatta ja näin heidät lopulta vihittiin Perttelissä tammikuun 15. päivä vuonna 1736.




Ylemmässä kuvassa Matti Långströmin nimi Perttelin rippikirjassa
Alemmassa kuvassa Riian kaupunki mereltä nähtynä joskus 1600-luvulla