Kirkkovahti Sandberg Salosta

Salo-Uskelan kirkon hautausmaalla on pienehkö, kaksiosainen hautakivi, jossa risti erottaa puoliskoja toisistaan. Haudassa lepäävät Sandbergit Arvid, Edla ja Hilma.

Arvid oli syntynyt nykyisen Muurlan Ylisjärven pohjoisrannalla sijainneen Järven kylän Tapanin talon mailla olleessa Töyrälän torpassa. Isä Efraim Eriksson oli tullut 1820-luvun alussa sinne torppariksi vaimonaan Kiskossa syntynyt Lena Eriksdotter. Efraimin isä oli jo aikoinaan ollut Töyrälän torpparina oltuaan vielä poikansa syntymään aikoihin Kaukelman kylässä renkinä. Kuitenkin myös mainittu renki, Erik Johansson oli kotoisin samaisesta torpasta. Varhaisin seuraamani henkilö tässä torppariketjussa on 2.2.1739 syntynyt Johan Eliasson, joka oli naimisissa 27.4.1734 syntyneen Maria Johansdotterin kanssa.

Efraim Eriksson oli syntynyt Tapanin Töyrylässä 1791 ja hänen kiskolainen vaimonsa Lena Hongiston Kylä-rusthollin Lammin torpassa syyskuun ensimmäisenä päivänä vuonna 1794. Leena vanhemmat olivat Lammin torppari Erik Michelsson ja vaimonsa Lisa Thomasdotter. Pariskunta oli tullut Kiskoon Perniöstä, missä heidät oli vihitty 1788.

Töyrylässä Efraimille ja Lenalle syntyivät lapset Erik Johan, Arvid, Maja Lisa, Gustava ja Amalia Karolina vuosien 1825-1836 välillä. Näistä Arvid otti jostain syystä käyttöön sukunimen Sandberg ja meni naimisiin vuonna 1855 pitäjänräätäli ja kirkkovahti Gabriel Blombergin tyttären, Maria kanssa, joka oli miestään kymmenisen vuotta vanhempi. Myös Arvid Sandberg omaksui appensa ammatin ja lopulta myös luottamustoimen kirkkovahtina.

Suomen Sukututkimusseuran HisKin ja Suomen Sukuhistoriallisen Yhdistyksen Digiarkiston avulla on sangen helppoa tutkia mielenkiintoiselta tuntuvia hautakiviä sekä tarinoita niiden takana. Arvid Sandbergin kivi ei paljastanut mitään kovin merkittäviä salaisuuksia, mutta toivottavasti joku lukija saa tästä lisämaustetta omiin tutkimuksiinsa.

Hullu susi

Kesä-heinäkuun vaihteessa vuonna 1857 tapahtui Viipurin ja Lappeenrannalla välisen tien varrella sijainneessa pikkukylässä kauheita. Erään talon kuusi lasta istui kartanon pihamaalla leikkien lampaiden kanssa. Lapsista vanhin, kolmentoista ikäinen tyttö oli samalla paimenena elikoille. Sanan-Lennätin -sanomalehti kuvaili päivän tapahtumia suurin piirtein seuraavalla tavalla;

Siinä he istuivat kesälämmössä ja surusta tietämättä, kun selkeänä päivänä susi rynni kartanolle, sieppasi lampaan ja vei sen läävään. Paimentyttö tästä huutamaan ja sutta läävästä karkoittamaan. Susi karkasi ulos ja hyppäsi tytön niskaan, siitä toiseen sisareen ja edelleen kolmanteen lapseen purren näitä pahasti. Samalla vauhti susi ennätti purra myös kolmea muutakin pikkuista. Vanha ukko tuli jostain hätiin ja koitti suden kanssa taistelua huutaen minkä jaksoi talon miehille, jotka olivat pellolla. Sieltä tulikin pian mies, joka seipäällä tappoi suden.

Mutta apu tuli jo liian myöhään. Kaksi nuorinta lasta makasivat nurmella hengettöminä ja muilta lapsilta olivat niskasuonet poikki. Lisäksi vanhan ukon käsi oli sudenpuremilla. Ukon haavoja ei talon väki katsonut pahoiksi ja hänet jätettiin kotiin samalla, kun elossa olleita pienokaisia alettiin hoivata. Ainoaksi vaihtoehdoksi jäi heidän kuljettaminen Viipurin sairaalaan hurstissa. Surullista oli nähdä neljä hurstia perätysten kannettavan pitkin maantietä ja neljä henkeä, joka hurstia pitämässä. Lapsiraukat olivat niin huonoina, että tokkopa niistä kukaan enää eloon virkistyy. Kuinkahan mahtaa lisäksi ukon kanssa olla, sillä suden puremat haavat ovat kuolettavia, vaikka pieniä olisivatkin.

Lähes täydellinen fiasko Pusulassa

1830-luvulle tultaessa oli Pusulan kappeliseurakunnan vanha kirkko tullut tiensä päähän. Lukuisista korjauksista huolimatta se oli jo suorastaan vaarallinen kirkon portaidenkin ollessa lahonneet. Linnut lensivät vapaasti kirkon sisällä, koska seinissä oli pahoja aukkoja. Kirkonvaivaisia määrättiin korjaustöihin ja samalla heiltä saatiin näppärästi perittyä takaisin osa annetusta köyhäinavusta.

Päätös täysin uuden kirkon rakentamisesta tapahtui pitäjänkokouksessa 7.9.1834. Uusi herran huone tulisi nousemaan vanhan kirkon pohjoispuolelle ja näin rakennustöiden aikana seurakuntalaisilla olisi kirkko käytössä. Seuraavana vuonna pitäjänmakasiinista myönnettiin 100 tynnyriä rukiita rakennusavuksi. Seurakuntalaisten nähdessä 1836 kirkon piirustukset, pitivät he rakennusta liian suurena. Onneksi valtaosan mielestä ristikirkoksi tarkoitettu kirkko oli vain hieman entistä tilavampi. Loppujen lopuksi päätettiin tilata piirustukset vieläkin isompaa rakennusta varten. Sisällä piti mahtuman jopa 1000 henkeä.

Senaatin toimitettua kivikirkon piirustukset jäivät ne pitäjänkokoukselta hyväksymättä. Keskustelun jälkeen kirkosta päätettiin sittenkin tehdä yksinkertainen, suorakaiteenmuotoinen puukirkko. Työn sai tehtäväksi helsinkiläinen muurari ja rakennusmestari Henrik Andsten 6800 ruplan hinnalla.

Työt aloitettiin vauhdilla 1836 ja uusi kirkko valmistui kaksi vuotta myöhemmin. Valitettavasti se oli täydellinen fiasko. Mittasuhteet olivat surkeat ja rakennuksesta tuli todella ruma. Rakennustyön jälki oli erinomaisen surkea ja jo muutaman vuoden päästä seinät pullistuivat voimakkaasti ulospäin katon painosta kattotuolien painuessa maata kohti. Korjauskustannuksiksi arveltiin peräti 2000 ruplaa eli lähes kolmannes koko kirkon alkuperäisestä hinnasta.

Tätä onnetonta "latoa" yritettiin korjata tukemalla seiniä paksuilla parruilla, mutta siitä ei ollut juurikaan apua. Oli lähdettävä kokonaan uuden kirkon suunnitteluun. Tähän raukesi yksinkertaisesti rahapulaan. Rakennusmestari Westerlund saikin lähes mahdottoman tehtävän, herra Andstenin tekeleen korjaamisen jonkinlaiseen kuntoon. Hän aloitti työtä 1858 ja ne päätökseen vuotta myöhemmin. Tässä yhteydessä kirkko sai mm. täysin uuden katon.

Andstenin pitäjäläiset vetivät käräjille korvauksen saamiseksi. Tämä ei onnistunut helpolla, koska koko mies oli kadonnut. Vetkuttelua kesti aina vuoteen 1854 ja vasta tuolloin rakennusmestari Andsten tuomittiin keisarillisella päätöksellä maksamaan 1559 ruplaa korvauksia. Hänellä ei tietenkään ollut tuollaisia rahoja taskussaan ja ne saatiin kasaan myymällä Andstenin Helsingissä omistama kivitalo.

Oman tien kulkija Alexander Brenner

Länsi-Uusimaalta lähtöisin olleen Brenner -suvun eräs jälkeläinen oli 6.4.1813 Kirkkonummen Stor Kantskogissa syntynyt Alexander Frans Julius. Hän lähti merille jo 15 vuoden iässä ja paria vuotta myöhemmin Alexander oli jo muuttanut lopullisesti Helsingin kaupunkiin. Hänet kirjoitettiin 1831 jungmannina kaupungin merimieshuoneeseen ja jo 1833 Alexander oli arvoltaan perämies. Kahden vuoden päästä, vain 22 vuoden iässä, hän olikin jo kapteeni.

Alexander Brenner jää historiankirjoihin ensimmäisenä kapteenina, joka toi kahvilastin suoraan Rio de Janeirosta Helsinkiin. Tämä tärkeä matka tapahtui vuonna 1840. Krimin sodan aikaan 1854 Brenner rakensi yhdessä everstiluutnantti C. O. Ramstedtin kanssa optisen lennättimen Suomen rannikolla ja sai tästä työstä kultamitalin valtiovallalta.

Hän perusti merkittävän koti- ja ulkomaankauppayhtiön Helsinkiin ja samoin Alexander Brenner perusti varustamon vuonna 1870. Brenner oli myös Uudenmaan Pursiseuran perustajajäseniä monien sukulaistensa tavoin.

Hänen omistuksiinsa Helsingissä kuului useita eri kiinteistöjä. Lisäks hän hankki mm. Punjo -nimisen tilan Espoosta ja Kattsundin Pernajasta. Helsingin kaupungilta hän vuokrasi Rönnskärin saaren, minne hän rakennutti talon.

Alexander Frans Julius Brenner pysyi naimattomana koko ikänsä, mutta veljensä, kauppias Magnus B:n kuoltua hän huolehti tämän lapsista. Alexander Brenner kuoli Helsingissä joulukuun neljäntenä päivänä vuonna 1870. Aikalaiset tunsivat Brennerin aikaansaavana, omaa itsenäisyyttään arvostavana miehenä, joka määrätietoisesti teki unelmistaan totta.

Viulisti Fabritius ja pari tarinaa

Viipurin saksalaisessa seurakunnassa vuonna 1842 syntynyt Ernst Fredrik Fabritius oli hyvin kultturellisesta perheestä. Hänen isänsä Johan Gabriel F. toimi mm. Viipurin lukion lehtorina kreikan ja heprean kielissä. Muutamia vuosia hän oli myös Helsingin tyttökoulun vt. luonnontieteiden opettajana. Ernst Fredrikin äidin, Emilia Dannenbergin isä oli Pietarissa kauppiaana toiminut Johan Fredrik D. ja äiti Anna Passelberg.

Ernst Fredrik Fabritius osoitti jo varhain suurta musikaalisuutta ja oli yksi niistä hyvin harvoista suomalaisista, joka sai ammatillisen musiikkikoulutuksen säveltäjänä. Hän piti useita konsertteja 1860-luvulla instrumenttinaan viulu ja olisi todennäköisesti voinut luoda jopa kansainvälisen uran esiintyvänä taiteilijana. Ernst Fredrik luopui tästä mahdollisuudesta melko nuorena ja keskittyi maatalouden puolella olleeseen virkauraansa - hän nimittäin oli ammatiltaan hevoshoidon tarkastaja. Kokonaan Ernst Fredrik ei musiikista luopunut, vaan sävelsi ja soitteli harrastuksekseen.

Hän oli naimisissa Alma Elisabeth Polinin kanssa ja tästä avioliitosta oli useita lapsia, kuten voimakkaasti Suomen itsenäisyyden puolesta puhunut Ernst Almar Ferdinand Fabritius. Ernst Fredrikin setiä olivat luutnantti, pikakirjoittaja ja rautatiekomiteoiden jäsen August Johan F. sekä tämän nuorempi veli, hevosjalostuksen uranuurtajiin Suomessa kuulunut Ludvig Julius Wolfgang Fabritius.

Ernst Fredrikin ja Alma Elisabethin omista lapsista on jälkipolville tullut tunnetuimmaksi mielitautiopin professori Harald "Harry" August Fabritius, joka eli vuosina 1877-1948. Hän syntyi Myrskylän pitäjässä ja oli naimisissa Sofia Felicia Friedländerin kanssa. Virkaansa liittyvien mainetekojen lisäksi Harald August muistetaan lukuisista kaskuista, joissa hän esiintyy hyvinkin originellina hahmona. Näistä tarinoista olen ottanut tähän muutamia;

Juoppohullu oli jo hiukan selviämään päin Lapinlahdessa (sairaala Helsingissä) ja Fabritius toi hänet luennolle näyttääkseen kandidaateille, mitenkä potilas oikein orientoitui ja kuinka hänellä on käsityksiä asioista. Kysyi sitten Fabritius äijältä; "Keitäs kaikki tämä herrasväki täällä on, joka valkoisissa takeissa?".

Potilas katseli ympärilleen ja tuumi; "Sitä minä en tiedä enkä siitä erityisesti välitä, mutta sen vain tiedän, että ne ovat nuoria ihmisiä, joilla on tulevaisuus edessään, kun sen sijaan meillä kahdella vanhalla juopolla, meillä on vain menneisyys takana".

... ja taputti Fabritiusta olkapäälle.


Kerran Fabritius kysäisi psykiatrian tentin loppupuolella heikosti osanneelta lääketieteen kandilta;"Onko teille sukua se ja se P. Viipurista?"

Toivoen ehkä yhteisten tuttavuuksien olemassaolon korjaavan, mitä tiedoista oli jäänyt puuttumaan, P. vastasi innokkaasti;"On, kyllä hän on, kyllä me olemme sukulaisia!"

Professorimme lisäsi tähän kuivan asiallisesti;"Niin, se Viipurinkin P. on imbesilli, ihan imbesilli."

Kandidaatti huomautti pettyneenä;"Me olemme kyllä vain hyvin kaukaista sukua."

Osa isän loistavasta musikaalisuudesta periytyi myös Harald Fabritiukselle, joka isänsä tavoin oli taitava viulisti. Sotilaslääkäri Jorma Sajaniemi oli myös hyvä viulunsoittaja. Hänen ollessaan lääketieteen kandidaattina tenttimässä psykiatriaa Fabritiuksen luona siirtyi puhe nopeasti mielisairauksista musiikkiin tenttijän heitellessä Sajaniemen syliin nuotteja keskustelun lomassa.

Kun toverit sitten Sajaniemeltä kyselivät tämän tentistä, vastasi hän:"Kyllähän minä muuten osasin, mutta Beethovenin sonaateissa jäin kiinni, kun en ollut huomannut ottaa tenttiin viuluani mukaan".

Fabritius opintokirjoihin merkintöjä tehdessään psykiatrian luentokurssin jälkeen sanoi lääketieteen kandidaatti S. L:lle:"Olettepa kovin tohtori Elsa Rydin näköinen - ette vain mahda saada keuhkotautia?"

Kyytiä kerrakseen!

Kun professori Anders Wilhelm Ingman nuoruudessaan oli Pohjanmaalla kappalaisena, tapahtui kerran, että hänen vaimonsa, joka yksin piti huolen taloudesta, tuli vihaisena miehensä työhuoneeseen ja vaati tätä antamaan kyytiä rengille, joka koko päivän oli maannut pientareella seisottaen hevosta joutilaana pellolla.

Otettuaan paksun kävelykepin mukaansa Ingman läksi ketterästi astumaan rengin luo. Mutta tämäpä nukkui niin sikeästi, ettei kuullut, vaikka mitä olisi puhunut.

Lopulta Ingman alkoi kepillään naputella rengin saappaankorkoon, jolloin tämä lopulta heräsi ja hämmästyi tietysti kovin nähdessään pastorin seisovan edessään keppi kourassa.

- Mene tuonne katveeseen makaamaan , jos väsyttää, siinä päivänpaisteessa käy pääsi kipeäksi, torui Ingman.

Kotiin päästyään Ingman virkkoi vaimolleen; "Kyllä minä sille annoin kyytiä kerrakseen".


''''''''''''''''

Professori Anders Wilhelm Ingman oli kerran kutsusttu ristiäisiin kummiksi. Kun lapsi oli ristitty, meni Ingman sitä lähempää katsomaan ja haluten lausua äidillekin jotakin ystävällistä, virkkoi sitten;

"Vai niin, vai niin, vai on sillä jo silmätkin!"

''''''''''''''''

Kohtaaminen rengin kanssa saattoi tapahtua esimerkiksi Vetelin Koskelassa, missä A. W. Ingman oli kappalaisena vuodesta 1855 alkaen. Pitäjän rippikirjojen mukaan Koskelan kappalaisen asunnossa olivat renkeinä mm. Karl Fredrik Andersson, Mats Mattson Lumppia ja Johan Johansson Westerlund.





Veteliin tullessaan oli Ingman ehtinyt toiseen avioliittoonsa ensimmäisen vaimon, Lina Fabritiuksen kuoltua vain parin vuoden kuluttua vihkimisestä. Tämä toinen puoliso oli Erika Hällfors, joka oli syntynyt Somerolla. Erika kuoli vuoden 1857 alussa ja kolmannen kerran Ingman meni naimisiin Emilia Fredrika Palmrothin kanssa.

Teoksesta Oppineita Herroja, koonnut Tauno Karilas, 1940

Kolme veljestä ja velipuoli

Suomusjärven Alhaisten rusthollarin poika Johan Andersson meni vuonna 1778 naimisiin Salon Kaukolan kylän Pommerin rusthollarin lesken, Maria Johansdotterin kanssa. Marian ensimmäisestä avioliitosta Jacob Johanssonin kanssa oli ehtinyt syntyä tytär Helena ja poika Israel. Johan Anderssonin kanssa lapsia tuli vielä kahdeksan lisää, joten talon tuvassa on varmaan ollut aikamoinen vilske.

Pommerilta perhe muutti 1790-alkuun mennessä Pyölin Ylimmäisen ratsutilalle, minkä isäntä Johanista nyt tuli. Talo sijaitsi nykyisen Muurlan keskustaajaman liepeillä. Nimi Ylimmäinen jäi vähitellen syrjään ja sen korvasi Yrjälä sekä vielä myöhemmin Knaapi. Johan Andersson kuoli vuonna 1813 ja uudeksi isännäksi tuli hänen vanhin poikansa Johan, joka käytti sukunimeä Böhling. Velipuoli Israel Jacobsson oli jäänyt Pommerilta, missä hänet mainitaan tulevina vuosina syytinkiläisenä ja entisenä rusthollarina.

Johan Böhlingin täysveli Abraham käytti sukunimeä Forsström ja lähti Turkuun vuonna 1800. Tämän jälkeen hänestä ei kuultu mitään eivätkä edes isän ja äidin kuolema saaneet Abrahamia palaamaan kotiseudulleen. Perinnönjaon kannalta tilanne oli hankala, koska kaikkia perillisiä ei saatu päättämään asioista. Niinpä Johan panetti itsensä ja velipuolensa Israelin puolesta ilmoituksen sanomalehteen vuonna 1816. Siinä hän pyysi kadonnutta veljeään ilmoittautumaan ja mikäli tätä ei tapahtuisi, menettelisivät muut sisarukset tahtonsa mukaan.

Perheessä oli myös neljäs mies, vuonna 1796 syntynyt Efraim. Hän muutti vuoden 1827 alussa Halikon Kaninkolan kylän Mäikän taloon ja avioitui piika Ulrika Israelsdotterin kanssa. Pitäjän rippikirjojen mukaan Ulrika olisi syntynyt Sauvossa, mutta hänen vanhempiaan en toistaiseksi ole onnistunut paikantamaan. Joka tapauksessa Efraimista tuli nyt Mäikän rusthollari ja hän käytti vanhemman veljensä tavoin sukunimeä Böhling. Pariskunnan punertava hautakivi löytyy aivan Halikon kirkon viereltä ja vaikka aikaa on Efraimin poismenosta vierähtänyt yli 150 vuotta, on teksti edelleen luettavaa.

Pyölin Yrjälä-Knaapille jäänyt Johan Böhling kuoli kunnioitettavassa 80 vuoden iässä ja tämän jälkeen tilaa siirtyi hetkeksi Manelius -suvun jäsenille. Suomen Maatilat III -teos tietää kertoa, että vuonna 1932 tilan nimenä oli Yrjölä ja omistajana herra Vesterling. Yrjölästä oli tuossa vaiheessa erotettu neljä palstatilaa ja jäljelle oli jäänyt noin 165 hehtaarin maat.

Sukukirjoissa jälkeläisluettelot ovat pääsääntöisesti mieslähtöisiä, mutta tässä tapauksessa mielenkiintoisemman kuvan tästä suvusta antaa vuonna 1753 syntyneen Maria Johansdotterin perillisten listaus. Olen jo aikaisemmin kirjoittanut suvun Lohjalle siirtyneestä haarasta.

Saxen Salosta

Perniöön kuuluvan Yliskylän kirkon lukkarina ja kirkonisäntänä oli 1700-luvun lopulta lähtien Johan Saxen, joka oli toisessa aviossaan naimisissa erään Anna Eriksdotterin kanssa. Tästä liitosta syntyi 13.5.1781 poika Erik Johan, joka lähetettiin opin tielle Turun katedraalikouluun syksyllä 1796. Siellä hän viihtyi ilmeisen hyvin ja kirjoitti ylioppilaaksi kesällä 1801. Tämän jälkeen olivat vuorossa jatko-opiskelut, jotka johtivat pappisvihkimykseen Turun hiippakunnassa toukokuun viimeisenä päivänä vuonna 1806. Samana päivänä papiksi tulivat myös useat muut kirkollisen uran valinneet nuorukaiset;

11213
Bergroth, Nils Aron, Sahalahden kirkkoherra (yo 1798, † 1833)
11231
Törnqvist, Gustaf, FM, Lempäälän kappalainen (yo 1798, † 1827)
11234
Moberg, Fredrik, Turun kappalainen (yo 1798, † 1815)
11278
Lagus, Jonas, Taivassalon kappalainen (yo 1799, † 1828)
11293
Fraser, Gustaf Fredrik, Lumparlandin kappalainen (yo 1799, † 1866)
11294
Bergroth, Alexander Reinhold, Noormarkun kappalainen (yo 1799, † 1836)
11312
Helenius, Anders, apulaispappi (yo 1799, † 1830)
11328
Granqvist, Johan, Punkalaitumen kirkkoherra (yo 1799, † 1851)
11361
Rosengren, Erik, Vehmaan kappalainen (yo 1800, † 1852)
11393
Montén, Elias, Tammelan ent. pitäjänapulainen (yo 1800, † 1845)
11408
Nordman, Johan, pappismies (yo 1800, † 1824)
11411
Snellman, Efraim Vilhelm, Rantsilan kappalainen (yo 1800, † 1853)
11426
Engelberg, Anders, Pulkkilan kappalainen (yo 1800, † 1852)
11513
Hällstén, Johan Gabriel, ylim. pataljoonansaarnaaja (yo 1801, † 1809)
11530
Saxén, Erik Johan, Uskelan kirkkoherra (yo 1801, † 1857)
11564
Kranck, myöh. Krank, Johan, Rovaniemen kirkkoherra (yo 1801, † 1834)
11627
Lilljestrand, Benjamin, Vesilahden kirkkoherra (yo 1802, † 1857)
11685
Tarckén, v:sta 1806 Ekvall, Daniel, Karjalohjan kirkkoherra (yo 1802, † 1835)
11707
Damstén, Henrik, Maksamaan kappalainen (yo 1803, † 1834)
11737
Sonck, Johan, Karijoen saarnaaja (yo 1803, † 1842)
11758
Cavonius, Henrik, Vahdon pitäjänapulainen (yo 1803, † 1824)
11869
Forsell, Anders, Alatornion kappalainen (yo 1804, † 1819)


Erik Johan nimitettiin samantien armovuodensaarnaajaksi Nauvoon ja seuraavana vuonna hänet löytää kirkkoherran apulaisen toimessa Sauvosta. Paraisten armovuotta hän saarnasi 1808 ja vuotta myöhemmin Saxenin saarnoja kuuntelivat Kakskerran seurakuntalaiset. Sieltä tie vei Kemiön kappalaiseksi 1813. Kemiön vt. kirkkoherrana Erik Johan oli vuodet 1822-24. Vuodesta 1831 lähtien Saxen sai nimityksen Uskelan kirkkoherraksi ja perheen asuinpaikaksi tuli pitäjän pappila. Rovastin arvo hänelle myönnettiin 1840 ja pitkä ura päättyi vasta Erik Johanin kuolemaan joulun alla 1857. Vain muutamia viikkoja ennen kuolemaansa Saxen ehti toimia tarmokkaasti Uskelan vuonna 1832 valmistuneen kivikirkon uudistamiseksi. Hän panetti virkansa puolesta sanomalehtiin ilmoituksia sopivan mestarin löytämiseksi kirkontornin rakentamista varten.

Erik Johan Saxen oli mennyt naimisiin vuonna 1809 Kemiön nimismiehen tyttären, Karolina Kustava Forsströmin kanssa. Tästä aviosta oli useita lapsia, joista vanhin oli FM, Turun kappalainen Karl Johan S. Hänen pikkuveljensä Frans Ludvig päätyi metsänhoitajaksi Kankaanpäähän. Tyttäristä Emma Gustava nai alikapteeniksi lopulta ylennetyn August Lundströmin ja Karolina Lovisa oli naimisissa rovasti Anton Gabriel Dahlin kanssa tämän ensimmäisessä aviossa. Karolina kuoli jo 1847, kymmenen vuotta ennen isäänsä. Koko Erik Johan Saxenin sukupiiri oli kovin kirkollinen, koska hänen vaimonsa veli Ulrik Magnus Forsström oli myös kirkkoherra seurakuntanaan Ahvenanmaan Saltvik.

Uskelan todella korkean kirkonmäen rinteillä on Erik Johanin ja vaimo Karolina Kustavan punakivinen hautamuistomerkki. Sen vieressä on kooltaan puolet pienempi kivi, joka kertoo heidän poikansa Viktor Wilhelmin hautapaikan. Tämä oli syntynyt huhtikuussa 1815 perheen asuessa Kemiön Engelsbyssä. Ehkäpä meren läheisyys kotipitäjässä sai Viktor Wilhelmin lähtemään merille ja kuollessaan vuonna 1844 hänet mainitaan Turun ruotsalaisen seurakunnan kirjoilla olleena perämiehenä. Salon rippikirjasta selviää lisäksi, että hän kuoli merimatkalla.

Porilaiset puhelimessa

Herra C. Rosendahl oli Suomen varhaisessa teletoiminnassa laajalti vaikuttaneen lennätinpiirin päällikön, D. J. Wadenin yhteyshenkilö Porin kaupungissa. Rosendahl viritti vuoden 1878 alkupäivinä kaupungin ensimmäisen puhelinyhteyden hotelli Otavan "puhvettihuoneen ja matkustajain kortteerihuoneen" välille. Kaupunkilaiset saivat pienestä maksusta tutustua tähän ihmeeseen ja jopa kokeilla sitä. Paikallinen sanomalehti uutisoi aiheesta mm. seuraavasti;

"Telefonikone on meidänkin kaupungissa käytettävänä Otavan ravintolassa. Sillä voipi haastella puhvettihuoneen ja matkustajain kortteerihuoneen välillä aivan kuin kaksi henkilöä suusta suuhun juttelisi. Telefonilangan molemmissa päissä on kello, joka myös saadaan soimaan langan toisessa päässä, ja se ilmoittaa milloin vastakkaisessa päässä tahdotaan puhua. Kuka hyvänsä halullinen voipi huvin vuoksi itse koetella tätä konetta. Hyöty tästä koneesta on selvä sanomattakin."

Aivan selväksi tämä hyöty ei porilaisille tullut ja näin tästä uraa uurtavasta kokeilusta huolimatta kaupunki jäi vielä ilman puhelinyhteyksiä. Saman vuoden lokakuussa herra Waden tosin saapui paikalle vetämään tehtailija Ahlströmin tilaamaa yksityistä lennätinlinjaa Porin ja Noormarkun välille. Kovana kauppamiehenä hän käytti tilaisuutta hyödykseen ja esitteli kaupunkilaisille paranneltua puhelinkonetta, johon oltiinkin tyytyväisiä. Ahlströmin lennätinlinjaa hyödennettiin myös puhumiseen ja kuuluvuuden kerrotaan olleen tyydyttävän.

Waden haki sittemmin toimilupaa senaatilta sekä Poriin että useaan muuhunkin kaupunkiin tajuten jo varhain uuden tekniikan tarjoamat hyödyt. Porin osalta tilanne johti kilpailuun turkulaisen Nordforsin kanssa. Lopputulos oli arvattava; kumpikin osapuoli joutui lopettamaan toimintansa. Ainoa rakennettu yhteys tehtiin Nordforsin toimesta apteekkari Junneliuksen ja Yhdyspankin konttorin välille.

Lopulta vuonna 1883 sai alkunsa Porin kaupungin oma puhelinlaitos kauppias C. O. Lindgrenin toimiessa aloitteentekijänä.

Kenes lapsia ne sitten ovat?

Kiskossa, kuten muuallakin Suomessa kirkko piti tarkasti huolta seurakuntalaisten siveellisestä elämästä. Niinpä kirkkoherra Edvard Johan Laurellin aikaan, vuosina 1834-73, kirkkoneuvoston kokouksissa käsiteltiin paitsi taloudellisia asioita, myös seurakuntalaisten yksityiselämää.

Lokakuussa 1853 Metolan kylän Tilkkalan rusthollin renki Gabriel Gabrielsson joutui taas kerran kuultavaksi toraisasta avioelämästään. Gabriel riiteli yhtenään vaimonsa Gustava Lönnqvistin kanssa. Tällä kertaa pariskunta vietiin kirkon kuoriin, jossa kirkkoherra Laurell puhutteli ja yritti ohjata heitä julkisesti. Laurell vetosi vihkilupaukseen ja kysyi Gabrielilta, miten tämä voisi erota vaimostaan, kun lapsia oli jo kaksi sekä kolmas tulollaan.

Gabriel totesi yks'kantaan, etteivät lapset ole hänen. Kirkkoherra pyysi sitten miestä kertomaan kenen ne ovat. Vastausta ei tullut ja Laurell sai turhaan yrittää ohjata renkiä. Gustava ilmoitti tässä vaiheessa toivovansa sopua asiassa. Koska asiasta ei muutoin saatu sopimusta aikaiseksi, kysyi kirkkoherra Laurell seurakunnalta, josko vaimoparalle annettaisiin köyhäiskassasta apua. Tähän seurakuntalaiset vastasivat, että vaimo voisi ottaa miehensä palveluspaikassa säästössä olevista rukiista ja perunoista osansa.

Gabriel Gabrielsson oli kotoisin Perniön pitäjästä, missä hänen isänsä Gabriel Casparsson oli ollut Ahljoen Uusituvan talollisena. Äiti Leena Johansdotter oli kotoisin Suomenkylästä. Tämän kuoltua Gabriel oli vielä mennyt vanhoilla päivillään naimisiin Öyrilän piian, Lovisa Pettersdotterin kanssa.

Gustava Lönnqvistin isä Johan L. oli puolestaan ollut Orijärven kaivoksella ruukkirenkinä ja seppänä. Äiti Ulrika Johansdotter oli kaivosrengin tytär Riilahden torpasta. Gustavan äidinpuoleinen isoäiti Beata oli syntyisin Vilikkalan Tobin talosta.

Lönnqvistit olivat alunperin asuneet Kiskon Lapin kylän augmenttitilalla, jota 1700-luvun lopulla kutsuttiin perheen nimellä. Itselleni on jäänyt epäselväksi, saiko talo nimensä asukeiltaan vai asukit taloltaan. Joka tapauksessa varhaisin löytämäni suvun esi-isä oli noin vuonna 1666 syntynyt Christer Christersson, joka kuoli 1.5.1737. Oheisessa taulustossa on muutamia sukupolvia tätä Lapin kylän Lönnqvist -sukua. Pahoittelen taannoisesta gedcom -siirrosta johtuvia kirjoitusvirheitä lisäteksteissä.

Kirjoja Sammatista

Sammattilaisten sukujen historiaan perusteellisesti perehtyneen Toivo Haation toimesta on julkaistu kaksi uutta kirjasta; "Sammatin sotilaat" ja "Sankarivainajat".

Näistä ensimmäisen alaotsikkona on "1700-luvulta Suomen sotaan". Siinä Haatio käy kylä kylältä ja talo talolta läpi pitäjässä asuneet sotilaat jälkeläisineen. Kirjanen etenee kylien nimien mukaan aakkosjärjestyksessä ja on tekijän edellisten teosten tavoin erittäin selkeä. Yhtään kuvaa kirjasessa ei ole kantta lukuunottamatta. Tämä on täysin ymmärrettävää, koska mitään kovin relevantteja otoksia ei Sammatin 1700-luvun sotilaista pystyne tuottamaan. Toisaalta erittäin kohtuuhintaisen teoksen kustannukset olisivat varmaankin lisääntyneet reilusti muutaman elävöittävän kuvan mukaanottamisesta.

Kirjasen liitteenä on "Uudenmaan jalkaväkirykmentin Lohjan komppanian katselmus vuodelta 1767". Tähän tekijä on puhtaaksi kirjoittanut kyseisen dokumentin pääkatselmusrullasta. Alkuperäistekstissä ei mainita päivämäärää, mutta muista tiedoista yhdistelemällä on Haatio voinut päätellä ao. vuoden. Tämä liite on itseasiassa peräti 25 sivua pitkä taulukko, joka antaa mainioita lisätietoja niille, joilla on sotilaita esivanhempina kyseisellä seudulla. Luettelo ei nimittäin koostu pelkästään sammattilaisista, vaan mukana on väkeä mm. Nummelta ja Somerniemeltä.


"Sankarivainajat" sisältää sitten nimensä mukaisesti perustiedot sekä osin esipolvitaulustot aina kolmanteen polven saakka viime sodassa menehtyneistä sammattilaisista tai Sammatin sankarihautausmaalle muuten haudatuiksi tulleista miehistä. Lähes kaikista henkilöistä on mukana joko kasvokuva tai hautakiven kuva.

Molemmat kirjat ovat erittäin kohtuuhintaisia ja niitä voi ostaa Länsi-Uudenmaan Säästöpankin Sammatin konttorista.

Lemmennostatusta

Ennen vanhaan lempeä osattiin nostattaa Pohjanmaalla sammakoitten avulla. Tällaista lemmentaikaa tehdessä tuli menetellä seuraavalla tavalla;

Tuli keväällä ottaa kaksi sammakkoa niiden kutuaikaan. Ne oli asetettava nalakki- eli paritteluasentoon ja sidottava tiukasti mustalla villalangalla toisiinsa kiinni. Tällainen kimppu vietiin kuhisevaan muurahaispesään, jossa niiden sanottiin "hautovan himua toisistaan". Sammakkoparia siirrettiin muurahaispesästä toiseen, kunnes ne tulivat olleeksi kolmessa pesässä. Tämän jäljiltä niistä olikin enää vain luut jäljellä. Nämä "himon kanssa hauotut luut" pantiin vasemman käden vanttuuseen eli villakäsineeseen ja se kädessä ollen tervehdettiin vasemmalla kädellä sitä, jonka lempi haluttiin itseensä nostaa. Tästä tervehtimisestä syttyi tervehdittyyn rajaton lemmen intohimo taiantekijää kohtaan. Mitkään esteet eivät tulleet kysymykseen, hänen piti vain ilman muuta päästä taikojan ikiomaksi.

Nykyisen Kostamuksen alueella sijainneen Kontokin kylän tienoilta on puolestaan toisenlainen eläimeen liittyvä lemmenresepti;

Otetaan keväällä pesimisen aikana pääskynen elävänä kiinni ja äkkiä halaistaan hartioiden puolelta ja otetaan sydän ennen kuin kuolla kerkiää. Se sydän pannaan suuhunsa ja vähän aikaa suussa pidettyä pannaan riepuun ja sitä riepukääröä pidetään kolmena torstaiyönä kainalossaan. Sitten kuin salaa sillä rievulla pyyhkii tytön silmiä ja sitä pääskysen sydäntä ruokaan saisi jonkun hinareen, että se tyttö sitä söisi, niin silloin tytölle tulee semmoinen ikävä sitä poikaa, ettei siinä mikään enää auta.


Lähde : Marja Paasio - Pilvihin on piian nännit, Otava 1985

Lehmijärven isäntiä

Lohjan Lehmijärven kylän muodostivat 1800-luvulla Monnin ja Sepän talot sekä niiden lukuisat torpat. Lehmijärvi itsessään kuuluu Lohjan nuorimpiin kyliin sijaiten pitäjän kirkolta muutamia kilometrejä koilliseen. Kylä sijaitsee samannimisen järven rannalla. Järven pohjoispuolella sijaitsevat Hongiston ja siitä aikoinaan erotetun Koikkalan kylät.

1820-luvulta lähtien Sepän isäntänä oli Somerolla syntynyt Johan Andersson, jonka vanhemmat olivat Anders Eriksson ja Stina Matsdotter. Anders ja Stina oli vihitty aikoinaan Someron pitäjässä, mutta jossain välissä heistä oli tullut Sepän isäntäpari.

Johan Andersson meni kesällä 1821 naimisiin Lohjan Askolan kylän Alitalon tyttären, Greta Lovisa Askolinin kanssa. Greta Lovisa isä oli Salon Kaukolan kylässä syntynyt Israel Kronberg, joka oli saanut sukunimensä äidinisänsä veljiltä Karjalohjan Lohjantaipaleen Passin talosta. Greta Lovisa oli kuitenkin päätynyt käyttämään äitinsä Askolin -nimeä, joka luonnollisesti on johdettu kotikylän nimestä. Tämä sekava esimerkki osoittaa mainiosti sen johdonmukaisuuden, mitä sukunimien käytössä tuohon aikaan oli vallalla.

Johan Anderssonille ja Greta Lovisalle ehti syntyä neljä lasta ennen isä Johanin tapaturmaista hukkumiskuolemaa vuonna 1836. Tosin jo paria vuotta aiemmin isäntä oli saanut tuomion juoppoudesta, joten ehkä tällä asialla on ollut jotain tekemistä kuolinsyyn kanssa. Joka tapauksessa haudattujen luettelon mukaan onnettomuus tapahtui "avoimella merellä".

Greta Lovisa Askolin ei jäänyt pitkäksi aikaa leskeksi. Jo seuraavana vuonna Kiikalan pitäjästä saapui "Kiskossa" vuonna 1793 syntynyt renki Elias Michelsson Nikander, josta nyt tuli Sepän uusi isäntä. Hänen ja Greta Lovisan ainoaksi yhteiseksi lapseksi jäi 1838 syntynyt tytär Wilhelmina. Eliaksen syntyperä on itselleni jäänyt selvittämättä. Ainakaan Kiskon ja sen kappeliseurakunnan, Suomusjärven kastettujen luetteloista ei tuntuisi löytyvän sopivaa henkilöä. Pidän mahdollisena, että hän olisikin kotoisin Kiikalasta, jonka rippikirjoihin en ole toistaiseksi päässyt tutustumaan.

Eliaksen jälkeen isännäksi tuli hänen poikapuolensa, vuonna 1823 syntynyt Henrik Johan. Tämä haki oman vaimonsa, Gustava Simonsdotterin Kiikalan Komissuolta, missä appiukko Simo hallitsi Yli-Isoperheen rusthollia vuosina 1791-1823 toimien myös pitäjän kirkkoväärtinä.

Henrik Johanin ja Gustavan mahdollisista lapsista en ole kerännyt tietoja, mutta Uusi Suometar -lehti julkaisi huhtikuussa 1888 huutokauppailmoituksen koskien Sepän taloa. Siinä pesän perikunta myy julkisella huutokaupalla tämän puolen manttaalin perintötalon "hyvin kauniilla paikalla". Talon kerrotaan sijaitsevan kolmen virstan päässä rautatieasemalta ja hyvään peltomaahan tehtävän kylvön olevan noin seitsemän tynnyriä rukiita. Talon mukana seuraa peräti viisi torppaa. Tämä huutokauppa tapahtui 7.5.1888 ja seuraavana päivänä myytiin samalla paikalla kaikki talosta löytyvä irtain, kuten hevoset, härät, lehmät sekä erilaiset ajokalut.

Eräs Federley

Turun akatemian kamreerina 1800-luvun taitteessa toimi muuan Anton Kristoffer Federley, joka oli naimisissa Helena Elisabeth Hjorthin kanssa. Pariskunta oli mennyt naimisiin Ahvenanmaan Jomalan pitäjässä, missä kumpainenkin tuolloin asui. Helenan vanhempia en ole selvitellyt sen kummemmin, mutta Anton Kristofferin syntyperä selviää Helsingin Yliopiston ylioppilasmatrikkelin perusteella. Sen mukaan hänen veljiänsä olivat lääninkamreeri Benjamin F., kirkkoherra Johan Gustaf F. sekä Turun hovioikeuden asianajaja Emanuel F.

Veljeksien isä oli Ylä-Satakunnan alaosan kihlakunnan henkikirjuri Kristoffer Federley ja äiti Maria Elisabet Wialenius. Kristoffer ja Maria asuivat vuosina 1754-1770 Perttelin pitäjän Romsilan kylässä, missä Anton Kristoffer kastettiin 31.5.1761. Kastekirjaan nimeksi kirjattiin Antonius Christopher.

Anton Kristofferin ja Helena Hjortin lapsista merkittävimpään asemaan nousi lopulta poika Axel, josta tuli Suomen Pankin johtaja vuonna 1840. Hän oli arvonsa mukaisessa aviossa Vilhelmina Gustava Charlotta Armfeltin kanssa.

Anton Kristoffer Federley ja hänen tyttärensä Antoinette Amanda on haudattu Maarian kirkon seinustalla sijaitsevalle kirkkomaalle. Hautakivi on ns. makaavaa mallia, josta tekstikaiverrukset välillä tuntuvat katoavan eroosion myötä kokonaan.

Kepplerus -suvusta

Alexander Kepplerus nuorempi, syntyi 1679 ja tuli ylioppilaaksi Turussa 1694 ja maisteriksi 1703. Noin 1707 solmi Alexander avioliiton, morsian oli Brita Helena Leijonberg (joka kuoli 1722, siihen mennessä heille oli syntynyt kuusi lasta). Alexander oli Turun tuomiokapitulin notaari 1712 ja sihteeri Turun akatemiassa 1720. Alexander solmi toisen avioliittonsa Paraisilla 22.10.1724. Morsian oli Magdalena Elisabet Schultz.

Piikkiön kirkkoherraksi Alexander tuli 1728, Inkoon kirkkoherraksi ja rovastiksi 28.9.1731. Sinne hänet myös haudattiin 15.4.1748. Magdalena meni uusiin naimisiin seuraavan Inkoon kirkkoherran, Jakob Sireliuksen kanssa. Magdalena kuoli Inkoossa 9.12.1748. Alexanderilla ja Magdalenalla oli seuraavat lapset:

1.Elisabet Katarina Kepplerus, 1725-36.
2.Jost Niklas Kepplerus, s. 1727.
3.Alexander Kepplerus, s. 1729.
4.Gabriel Kepplerus, 1730-54, pormestari Tammisaaressa, naimaton.
5.Jost (Justus) Kepplerus, 1731-56, naimaton.
6.Magdalena Kepplerus, 30.12.1732 Inkoo – 18.12.1757 Porvoo Magdalenan puoliso oli hänen kanssaan Inkoossa 19.9.1751 vihitty myöhempi Hauhon kirkkoherra ja lääninrovasti Peter Bonsdorf.
7.Hedvig Kepplerus, 1734-1802, puoliso myöhempi Inkoon kirkkoherra Anders Johan Alftan.
8.Eva Kepplerus, 1737-40.

Inkoon kastettujen luetteloon on isä merkinnyt tyttärensä Magdalenan kasteen. Sukututkijalle kannattaa perehtyä kastemerkinnöissä myös kummeihin. Niistä voi saada oivallisen käsityksen siitä sukulais- ja tuttavapiiristä, jossa perhe on aikoinaan elänyt.

Finskilän pojat

Stigulf Ragvaldsson mainittiin 1393, kun hän lahjoitti nimeltään tuntemattoman vaimonsa suostumuksella Turun tuomiokirkolle tilan Liedon Hepojoen kylästä, sillä ehdolla että he saisivat 1 mk:n vuosivuokraa vastaan asua siinä elinaikansa. Vuonna 1407 hän oli sinettitodistajana Turussa ja vuonna 1411 on samalta päivältä kaksikin asiakirjaa, jossa mainitaan Stigulf. Silloin hän oli sekä lautamiehenä että sinettitodistajana, josta on päätelty että Stigulf itsekin omisti maata Vehmaalla . Vuonna 1417 Stigulf mainittiin Piikkiössä ja viimeinen merkintä hänestä on noin vuodelta 1420 Turussa. Stigulfista alkanut suku tunnetaan kirjallisuudessa nimellä Finskilän suku, sillä jälkeläiset pitivät 1500-luvulla Sauvon Finskilää kantatilanaan.

Eräs Arvid Ragvaldsson on yksi vuoden 1386 Turun maakäräjien kuninkaalle osoitetun anomuskirjeen allekirjoittajista. Nimen ja vaakunan perusteella kyseinen Arvid oli Stigulfin veli. Tämä Arvid on mielenkiintoinen. Siitä huolimatta, että hänestä ei ole jäänyt muita merkintöjä aikakirjoihin, on hänen yhtenä anomuskirjeen allekirjoittanana kuitenkin täytynyt olla erittäin arvostettu henkilö. Useat muista allekirjoittajista olivat olleet juuri kuolleen laamanni ja läänitysherra Bo Jonsson Gripin palveluksessa – ehkä myös Arvid Ragvaldsson ja siten mahdollisesti myös olettu veli Stigulf Ragvaldsson.

Edellä mainittuja henkilöitä ennen, 1330- ja 1340-luvuilla, elivät Satakunnassa veljekset laamanni Jakob Andrissasson (Andreasson) sekä Kokemäen khra Stigulf Andersson. Heidän vaakunatietonsa (sekä mahdollisesti se, että nimi Stigulf esiintyy heidänkin suvussaan) herättää epäilyn, että Jakob ja Stigulf olivat samaa sukujuurta kuin myöhemmät Stigulf ja Arvid. Siinä tapauksessa Finskilän suvun sukujuuret vievät mahdollisesti Ahvenanmaalle, koska on arveltu 1300-luvun Jakobin ja Stigulfin olleen sieltä kotoisin.


Stigulf Ragvaldssonilla oli pojat:

1. Ragvald Stigulfsson, kihlakunnantuomari Piikkiössä 1451, 1469.

2. Nils Stigulfsson, rälssimies, mainitaan ainakin 1465, vaimonaan Margareta Andersdotter.

Nils Stigulfsson mainittiin 1465, kun hän suoritti maanvaihtoja erään Peder Torstenssonin kanssa. Nils vaihtoi silloin Vallaksen (Mynämäen Vallais?) kylän tilansa Uudenkirkon (nyk. Kalanti) Palilan kylässä sijaitsevaan tilaan. Nilsin vaimo oli Margareta Andersdotter, Ingeborg Frillen ja rälssimies Anders Henrikssonin tytär, Lindelöf - sukua.
Nils nähtävästi kuoli nuorena, sillä vaimo Margareta meni myöhemmin kahteenkin kertaan uusiin naimisiin. Hänen toinen miehensä oli asemies Måns Balk ja kolmas puoliso oli Lasse Frans, joka eli vielä 1486.

Varsinaista latinankieltä

Carl Gustaf von Essen syntyi maaliskuussa 1815 Oravaisten Kimon ruukilla, jossa hänen vanhempansa tuolloin asuivat. Isä Otto Mauritz oli Pohjanmaan jalkaväkirykmentin luutnantti, jonka ensimmäinen puoliso oli Carl Gustafin äiti Brita Kristina Thoden. Carl Gustaf sai lähteä Vaasan triviaalikouluun talvella 1824 ja kuusi vuotta myöhemmin hänestä leivottiin ylioppilas Helsingissä. Opiskelujen jälkeen hänet vihittiin papiksi Turun hiippakunnassa loppuvuodesta 1840.

Hän julkaisi väitöskirjansa toukokuussa 1867, jonka jälkeen Carl Gustaf teki opintomatkoja Ruotsiin ja Tanskaan. Papppina hän toimi virkaurallaan Espoossa, Tenholassa, Ylihärmässä ja Laihialla. Aleksanterin yliopiston käytännöllisen teologian vt. professori hänestä tuli 1866 ja seuraavana vuonna oli vuorossa vakinaistaminen. Hän erosi virastaan täysin palvelleena 1875 ja sai harvinaisen riemumaisterin arvon 30.5.1890.

Hän asui perheineen mm. omistamallaan Espoon Hiedan tilalla sekä myöhemmin Hattulan Herniäisen talossa. Valtiopäivämiehenä von Essen oli istuntokaudella 1863-64 sekä uudelleen 1872. Carl Gustaf von Essen kuoli heinäkuussa 1895. Edellisenä vuonna oli menehtynyt hänen vaimonsa Sofia Arppe, joka oli ollut aiemmin naimisissa kiteeläisen tilallisen, Johan Fabritiuksen kanssa.

Carl Gustaf von Essenin pitkä ura antoi aiheen moniin hauskoihin tarinoihin, joista tässä yksi;

Käytännöllisen teologian professorin, von Essenin aikana piti laatia latinankielinen väitöskirja pastoraalia varten. Eräs iällinen pappi, joka ei ollut uskaltanut lähteä suorittamaan pastoraalia, sai olla huonosti palkatussa ylimääräisessä pappisvirassa. Professori tavattuaan kerran miehen kysyi tältä, miksi hän ei ollut suorittanut tutkintoa. Toinen ilmoitti syyksi sen, ettei kyennyt laatimaan latinankielistä väitöskirjaa.

Von Essen lupasi auttaa miestä mäessä ja laati yksin tein sen hänelle valmiiksi. Mutta vieläkään ei pappi uskaltanut mennä tuomiokapituliin suorittamaan tutkintoa. Profesorin tutkailuun pappi selitti, että väitöskirjaa piti puolustaa latinaksi ja siihen hän ei pystynyt. Professori lupasi nyt onnettomalle sorvata sopivan latinankielisen lauseen, joka sopi vastaukseksi mihin paikkaan tahansa.

Tutkinto alkoi piispan ja tuomiokapitulin herrojen läsnäollessa. Kaikki sujui hyvin ja toisinaan korkeat kuulustelijat vetivät suunsa hymyyn kuullessaan tuon professorin keksimän latinankielisen lauseen. Hän selviytyi hyväksytysti tutkinnosta.

Pappismies ei ollut kuitenkaan ottanut selkoa, mitä lause merkitsi, ja von Essen oli käyttänyt outoja sanankäänteitä. Lause kuului näin käännettynä; "Heikkohan tämä väitöskirja on joka kohdassa, mutta armahtakaa minua. Olen isoperheinen ja tarvitsen vakinaisen viran".

Kirkkoherra Palmberg

Pohjan ja Tammisaaren kirkkoherraksi vuonna 1842 nimitetty Anders Palmberg oli syntynyt Nauvon Packaksen tilalla 19.3.1785 Mats Matssonin ja vaimonsa Helena Henriksdotterin perheeseen. Hänet lähetettiin Turun katedraalikouluun syksyllä 1795 ja siellä hän opiskeli aina ylioppilaaksi tuloonsa saakka kesällä 1804.

Tämän jälkeen hän jatkoi opiskeluaan Turun yliopistossa. Hänet vihittiin papiksi 6.6.1810, jonka jälkeen hänestä tuli kotipitäjänsä armovuodensaarnaaja ja paria vuotta myöhemmin kirkkoherran apulainen. Nauvosta tie vei hänet Ahvenanmaan Getan pitäjän kappalaiseksi ja 15 vuotta myöhemmin (1830) Espooseen samaan tehtävään. Varapastorin arvon Anders Palmberg sai 1832. Pohjan kirkkoherrana hän ansioitui runsain mitoin ja niinpä hänestä leivottiin rovasti 1844. Pohjassa hän myös kuoli elokuussa 1854.

Hänen ensimmäisen vaimonsa Maria Wellanin perinnön ansiosta Palmbergillä oli taloudellisesti turvattu asema ja hän saattoi omistautua harrastuksilleen. Hän kirjastonsa kerrotaan olleen paikkakunnan tärkeimpiä ja Pohjan kivikirkkoon hän teetti monia uudistuksia. Keskiaika sai väistyä ja tilalle tuli empiretyylinen temppelirakennus. Kirkkoherra Palmberg pakotti myös ennen niin vastahakoisen pitäjän viljamakasiinin antamaan varoja tähän kunnostustyöhön. Jälkikäteen ajatellen Palmbergin aika toi Pohjaan ainakin aineellisesti rikkaan ajan. Tämä päättyi kuitenkin vain yhdeksän vuoden jälkeen kirkkoherramme kuoltua. Maria Wellan oli kuollut jo 1830 ja samana vuonna Anders oli mennyt naimisiin Hedvig Sofia Arenanderin kanssa. Hedvig Sofia eli leskenä vielä kolmisenkymmentä vuotta kuollen vasta 1886.

Tästä toisesta avioliitosta oli mm. poika Alberg Julius P., josta tuli arvostettu nimi lääketieteen maailmassa. Hänelle myönnettiin proferssorin arvo vuonna 1893. Ensimmäisestä aviosta oli puolestaan tytär Augusta Wilhelmina, joka oli naimisissa tuomari ja valtiopäivämies Jakob Krankin kanssa.

Muisteludraamaa Kiskossa

Tervetuloa Kiskoon Tieksmäki-Metola -kyläyhdistyksen ELOTULET -juhlaan lauantaina 9.8.2008 klo 18.00 alkaen Tieksmäen Lainerantaan.

Elojuhlan kohokohta on kyläläisten itse valmistama kuvaelma "Näin meill enne - työt ja tanssimist". Esitys perustuu kyläläisten muistoihin ja muisteluihin, mottona on: "Mitä ihminen tarvitsee? Leipää, itsetuntoa ja kunnolliset työkalut". Kuinka kaatui honka pokasahalla? Miten sen munintakone oikein toimi? Ja miksi se Parkin Jaska pystytteli niitä heinäseipäitä aamuyöstä tanssien jälkeen? Tapahtumat sijoittuvat 1950-luvulle ja Tieksmäki-Metola-Hongisto -kylien tienoille.

Kyläläiset ovat itse keräneet jutut ja tarinat, rakentaneet lavasteet, etsineet varastoistaan rekvisiitan ja puvut. Käsikirjoitusapuna heillä on ollut perniöläinen elokuvakäsikirjoittaja Timo Lapila. Esityksessä vierailee myös suomusjärveläinen laulajatar Kaarina Ollila sekä salolainen Seuratanssiklubi. Esityksen ohella juhlilla on perinteisiä kesäjuhlien ohjelmanumeroita: valokuvanäyttely, lapsille ohjelmaa, arpajaiset jne.

Kyläläiset muistelevat jo neljättä kertaa, ensimmäinen esitys "Näin meill enne" esitettiin kesällä 2005. Kyläläiset olivat vastikään rakentaneet uuden Laineranta kylätalon saunoineen. Talon seinien sisälle kaivattiin yhteistä toimintaa ja paikallishistoria kiinnosti. Ensimmäisenä vuonna tarinankeruusta, esityksen suunnittelusta ja ohjauksesta vastasivat Annamari Karjalainen ja Tarja Ervasti. Vuosi vuodelta kyläläiset ovat ottaneet itselleen enemmän vastuuta esityksen valmistamisesta. Tämän vuoden näytelmä on kyläläisten itse suunnittelema ja toteuttama, ohjausapuna ovat olleet Annamari Karjalainen ja teatteri-ilmaisun ohjaaja opiskelija Sari Pasanen.

Olette lämpimästi tervetulleita jakamaan kiskolaisia tarinoita. Lainerannan osoite on Pitkäniementie 119. Reitti on viitoitettu Tieksmäentien/Salo-Inkootien risteyksestä juhla paikalle.

Lisätietoja ja ilmoittautumiset läänintaiteilija Annamari Karjalainen, Varsinais-Suomen taidetoimikunta, puhelin 040-73 73 107, [ mailto:annamari.karjalainen@minedu.fi ]annamari.karjalainen@minedu.fi

Peloittava pykälä

Historiantutkija ja vapaaherra Ernst Gustaf Palmen syntyi 26.11.1849 Helsingissä professori ja vapaaherra Johan Philip P:n ja vaimonsa Emilia Fredrika Adolfina Sallmenin perheeseen. Isä Johan Philip oli ollut aiemmin naimisissa Johanna Charlotta Bonsdorffin kanssa, mutta tämä avioliitto oli päättynyt vaimon kuolemaan. Kesäkuun viimeisenä päivänä 1848 Johan Philip sitten vei vihille Hämeenlinnan Luhtialan Katajiston tilalta kotoisin olleen Emilia Sallmenin.

Emilian esivanhempien joukosta löytyy mm. Bonsdorff-, Maexmonta- ja Gadd -sukuja. Sallmen eli Salmenius -suvun kantaisänä voidaan pidetään Salmin pitäjän kirkkoherra Petteriä, Petrus Gregoriia, joka pääsi ylioppilaaksi Turussa 15.3.1671. Hän oli naimisissa Brita Argillanderin kanssa ja tästä aviosta oli ainakin neljä täysi-ikäiseksi elänyttä poikaa. Isänsä kaima Petter Salmenius kuoli hetikohta ylioppilaaksi tulonsa jälkeen, mutta kolme muuta poika eteni pappisuralla eri puolilla itäistä Suomea.

Seuraava pieni tarina onkin nähtävä tätä vankkaa säätyläis- ja aatelistaustaa vasten;

Kun ylioppilaat 1900-luvun alussa puuhasivat suurta nimien suomalaistamista, yritettiin saada huomattavia miehiä mukaan, jotta asiasta kehittyisi todellinen kansanliike. Niinpä Suomalaisen Nuijan poikia kävi myös professori, vapaaherra Ernst Gustaf Palmeninkin puheilla yrittämässä taivuttaa häntä mukaan.

Ukko Palmen näkyy kuitenkin valmistautuneen tämän käynnin varalle. Hänen kerrotaan ottaneen hyllyltä vanhan lakikirjan, selailleen sitä ja lukeneen pojille seuraavan peloittavan kohdan;

"Jos aatelismies muuttaa nimensä, hänet hirtettäköön."

Siihen oli päättynyt tuo vastaanotto.

Brotheruksen sammaleet

Suomalainen sammaltutkija ja kansainvälisesti tunnustettu botanisti, Viktor Ferdinand Brotherus syntyi Ahvenanmaan Sundin pitäjän Skarpansissa sijainneessa talossa syksyllä 1849. Hänen isänsä Alexander Nicolai B. oli nimitetty vuonna 1832 läheisessä Kastelholman linnassa sijainneen muonavarikon makasiinihoitajaksi. Alexanderilla ja hänen vaimollaan Helena Tauleruksella oli yhteensä 14 lasta, joista voidaan Viktorin lisäksi mainita opettajat Carl Gottfrid ja Emelie Vilhelmina, upseerit Aleksander Valerian ja Roebert Werner sekä laulunopettaja Ina Maria.

Kuten mainittua, tuli Viktor Ferdinandista nimenomaan sammaltutkija. Hän oli epäilettämättä oman aikansa eturivin tutkijoita, johon luotettiin ympäri maailmaa. Niinpä hänen saavutuksiinsa kuuluu mm. julkaisia kaikkien viiden maanosan sammaleista. Hänen vuonna 1924 Helsingin Yliopistolle lahjoittamansa sammalekokoelma käsitti yli 15000 lajiketta. Juuri enempää lajeja ei tuohon aikaan tiedettykään, joten saavutus on koko lailla kunnioitettava.

Viktor Ferdinand oli naimisissa Aline Matilda Sandmanin kanssa, joka oli kotoisin Kalajoelta. Pariskunnalla oli neljä lasta. Viktorin syntymäkodin kivijalan jäänteet löytyvät Skarpansin raunioituneelta asuinalueelta, Bomarsundin massiivisen linnoituksen viereltä. Ahvenanmaalaiset pitävät erinomaista huolta kulttuuriperinnöstään ja niinpä tämä ns. Nya Skarpansin kaupungiksi tarkoitettu historiallinen jäänne on varustettu tätä nykyä opastauluin. Näin paikalle eksyvä matkailija saa käyntiinsä aivan uudenlaista syvyyttä.

Kuvan oikeassa laidassa näkyvän männyn ja taustalla olevan aidan välissä on Brotheruksien talon paikka. Kameran linssiin päin näkyvällä puolella on alunperin ollut kolme ikkunaa, kun taas oviaukko lienee sijainnut vastakkaisella seinustalla.

Välähdys Haapaniemen raunioilta

Fraser Lumparlandista

Fraser -suku Suomessa oli alunperin kotoisin Skotlannista, jossa jo 1200-luvulla oli sijainnut kyseisen klaanin kantatila. Vuonna 1575 paikalle aloitettiin rakentamaan kunnollista linnaa, joka sai alunperin nimen Muchall-in-Mar. Michael Fraserin johdolla tämä linnoitus saatiin valmiiksi noin 60 vuoden kuluttua 1636.

Suomeen tämä ritarihuoneeseenkin numerolla 59 päätynyt suku saapui 1700-luvulla. Vääpeli Anders Johan Fraser meni naimisiin erään Elisabeth Forsteenin kanssa ja asettui asumaan Kalannin pitäjään. Heidän poikansa Fredrik Wilhelm syntyi 1738 ja meni kypsässä 37 vuoden iässä naimisiin Halikon kirkkoherran tyttären, Hedvig Wideniuksen kanssa. Hedvig äidin, Margareta Limneliuksen sukujuuret vievät mm. Karjalohjan Kourjoelle.

Fredrik Wilhelmin ja Hedvig Wideniuksen kahdesta pojasta aikuisikään ehti Gustaf Fredrik, joka oli naimisissa Eva Karolina Enrothin kanssa. Gustaf Fredrik pääsi ylioppilaaksi Turussa maaliskuun lopulla 1799 ja lähti opiskelemaan papiksi. Niinpä hän saikin pappisvihkimyksen Turun hiippakunnassa 31.5.1806. Tämän jälkeen hän työskenteli Uudenkaupungin kirkkoherran apulaisena, Turun läänin jalkaväkirykmentin ylimääräisenä pataljoonansaarnaajana ennen siirtymistään Ahvenanmaalle.

Siellä hänet mainitaan Sundin pitäjässä kirkkoherran apulaisena ja edelleen Finströmissä samoissa tehtävissä. Velkualla hän pistäytyi 1817-1821, kunnes 1822 hänestä tehtiin Lemlandin kappeliseurakunnan, Lumparlandin kappalainen 1822 ja lopulta varapastori 1852.

Gustaf Fredrin Fraser, hänen vaimonsa Eva Enroth ja perheen neljästä lapsesta nuorimmainen, tytär Amanda Sophia ovat saaneet viimeisen leposijansa Lumparlandin viehättävän, puurakenteisen kirkon edustalta.