Blanckenhagen -suvusta

Blanckenhagen-suvun juuret olivat Pommerissa, missä eräs Jacobus Blanckenhagen Stolpista tuli ylioppilaaksi Rostockissa 1466, eräs Casperus Blanckenhagen Greifswaldin Stettinistä 1502 ja eräs Petrus Blanckenhagen Swinan (Swinemünde) Pastornista kuoli 1576. Seuraavalla vuosisadalla nimeä kantoivat useat pappishenkilöt Pommerissa. Ei tiedetä, tuliko Suomen suvun kantaisä Henrik B. suoraan Pommerista, vai oliko hän sen Simon Blanckenhagenin poika, joka vuodesta 1588 lähtien oli pappina Pärnussa. Tämä pappi-Simon on kantaisä balttilaiselle Blanckenhagen-sukuhaaralle, joka on vieläkin elossa. Simonilla oli ainakin tytär Elisabet ja poika Simon, s. 1589, pappi Räävelissä v. 1617, k. 1640 1.

Stolbovan rauhan jälkeen(1617) pyrki kruunu kehittämään valloitetun Käkisalmen läänin oloja, välillä lempeämmin, välillä kovemmin. Eräs keino sitoa alue paremmin valtakuntaan oli rakentaa kaupunkeja. Yksi näistä kaupungeista oli Laatokan pohjoispuoleinen Salmi. Sen ensimmäiseksi pormestariksi ja rajatarkastajaksi nimitettiin 1634 Henrik Blanckenhagen. Todennäköisesti hän oli asunut alueella jo paljon aikaisemmin, mutta ei tiedetä tuliko hän Pommerista, Pärnusta vai muualta. Henrik omisti Pyhäjärven Kuivaparinan Kannaksella viimeistään vuonna 1640. Hänen puolisonsa oli Margareta Wagner (tai Wegner, Wägner).

Pormestarin ja rajatarkastajan tehtäviin kuuluivat rajan valvonta, passitarkastus sekä mittojen, painojen ja rahojen valvonta. Henrik lienee osittain myös asunut Käkisalmella ja mainittiin täkäläisen kirkon kellon lahjoittajien joukossa. Vuonna 1643 hän sai rahapalkkion kiitokseksi, koska hän oli "ahkerasti osallistunut valloitetun alueen kaupunkien Sortavalan, Salmen ja Taipaleen rakentamiseen, josta hänellä oli ollut suurta vaivaa" ("flitigt inseende där uppå att de nye ägnade land städer Sordavala, Salmis och Taipal måtte forderligen varda byggde och fort-satte ... och ... där utinnan stort omak haft och en god begynnelse brede ved tämmeligit effekt åstad kommit i saken att många sig hava bekvämat till visse borgare uti berörde städer"). Vuodesta 1646 alkaen hän vuokrasi kuudeksi vuodeksi kruunun tulot Salmen pogostasta 300 tynnyriä viljaa ja 237 ruplaa vastaan vuodessa. Vuonna 1646 hänet komennettiin seuraamaan ruotsalaista lähetystöä Moskovaan, josta hän sai 100 riikintaaleria kulukorvausta.

Kun Salmi ja Suistamo v. 1651 annettiin Karl Gustaf Wrangelille kreivikunnaksi, tuli Henrikistä kreivikunnan ensimmäinen hopmanni (eli vouti; hopmanni tulee saksan sanasta hauptmann) ja myöhemmin hän vuokrasi koko alueen Wrangelilta. Vuonna 1651 hän sai yhdeksän taloa Kannaksen Kirvussa perintörälssiksi (verotusoikeus).

Henrikin tarina sai valitettavasti surullisen lopun. Raja-alue alkoi taas olla tulenarka 1650-luvulla ja Henrik oli alueen ainoan säännöllisesti toimivan raja-aseman päällikkö Salmin ja Aunuksen rajalla Sortavalasta tulevan polun varressa. Itse hän näyttää pitäneen tehtäväänsä hengenvaarallisena: hänen apunaan oli aluksi 20 Käkisalmesta määrättyä sotilasta. Määrä oli vuonna 1646 korotettu periaatteessa 30:een, mutta 1650-luvun puolivälissä Salmin vartioston todellinen vahvuus näyttää olleen 24 miesta. Mikään puolustusjoukko tämä osasto luonnollisestikaan ei ollut, vaan tarkoitus oli, että sen miehet palaisivat Käkisalmeen, jos venäläiset hyökkäisivät. Venäläiset alkoivat 31.5.1656 epäillä rajan takaa tullutta heimoveljeään Trofim Kirillov Zubkovia, joka oli osoittanut liian suurta kiinnostusta Aunuksen linnoituslaitteita ja miehistömäärää kohtaan.

Zubkov osoittautui vakoojaksi, ja kidutuksen jälkeen hän kertoi olevan 'Plan­kuin', Blanckenhagenin, lähettämä tiedustelija, joka muka kauppiaana oli saa­punut Aunukseen. Venäläiset yllättivät joukkoineen Blanckenhagenin vartioston, löivät sen hajalle ja vangitsi tämän itsensä ja 12 muuta. Seuraavaksi lähdettiin Käkisalmen kimppuun. Venäläiset sijoittivat kaksi komppaniaa sata­man ja kaupungin väliseen metsikköön ja aloittivat kaupungissa olleiden kanssa antautumisneuvottelut. Näihin sanottiin venäläisissä lähteissä myös Henrikin osallistuneen. Tästä eivät puolustajain kertomukset mainitse mitään, mahdollisesti siksi, että Blanckenhagen sai keskustella mm. vävynsa kanssa, eivätkä puolustajat myöhemmin halunneet asettaa hänen sukulaisiaan huonoon valoon, vaikka Blanckenhagen ilmeisesti ei ollutkaan niin innokkaasti venäläisten puolella kuin alunperin oli näille usko­tellut.

Käkisalmi ei antautunut ja venäläiset purkivat piirityksensä syskuun lopulla. Henrik jäi kuitenkin venäläisten vangiksi ja vietiin Aunukseen, jossa hän kuoli. Hän jätti jälkeensä 15.000 taalarin velan Wrangelille. Kuninkaallisessa kirjeessä sanottiin, että Kirvun talot palautuivat kruunulle, "sen jälkeen kun hän oli mennyt moskovalaiselle" ("efter hans avfälle till muskoviten oss och Kronan äro hemfallne"). Leski Margareta asui Käkisalmella, omisti Kuivaparinan ja kuoli noin vuoden 1679 tienoilla.



Kiitos RR!

Eräs saha Varsinais-Suomessa

Kiskon Toijan kylään oli jo vuosia yritetty perustaa sahaa mm. herra Montgomerien toimesta joskus 1740-luvulla. Tähän ei kuitenkaan suostuttu, sillä viranomaisten mielestä lähistöllä oli jo aivan tarpeeksi kyseisiä laitoksia. Montgomerie jätti sittemmin yritykset Toijan sahasta ja rakennutti sen sijaan sahan Karjalohjan Kärkelään ja Perniön Kosken ruukille. Kärkelään tuli pari vuosikymmentä myöhemmin muutakin teollisuutta, kun sinne saatiin kuparihytti läheisen Orijärven kaivoksen malmia jalostamaan.

Toijakin sai lopulta sahansa sillä heinäkuussa 1744 pidetyillä ylimääräisillä kesäkäräjillä oli käsiteltävänä ainoastaan yksi asia; sahan perustaminen Kiskon Toijan kylään. Kauppias Gustaf Adolf Wittfoth Turusta oli tehnyt paria vuotta aikaisemmin sopimuksen kylän talollisten kanssa sahan perustamisesta. Toijalaisten puolesta tämän asiakirjan allekirjoittivat Georg Schluter, Risto Matinpoika Melleriltä, Heikki Ristonpoika Ilvekseltä, Juho Tanelinpoika Maunulta ja Juho Matinpoika Skepparilta. Sopimus sisälsi seuraavat kuusi kohtaa;

1. Gustaf Adolf Wittfothilla on oikeus rakentaa niin suuri ja niin monella terällä varustettu saha kuin hän haluaa Ilveksen tilan jauhomyllyn yläpuolelle Toijan koskeen. Sahasta ei aiheudu mitään haittaa, vaan hyötyä ja hyvinvointia koko kylälle.

2. Koska sahan perustamisesta aiheutuu paljon kustannuksia, Wittfoth voi käyttää sitä niin kauan kuin seudulla on puutavaraa.

3. Wittfoth maksaa korvaukseksi kyläläisille 100 taalaria, joista 50 taalaria välittömästi.

4. Kun saha saadaan toimintaa, saapuu paikkakunnalle työväkeä, joka tarvitsee mökit asuttavakseen ja kaalimaat viljeltäväkseen. Tontteja kaalimaita on mahdollisuus lohkoa joen molemmilta rannoilta.

5. Sahan rakentaminen edellyttää joen patoamista. Tarpeelliset padot on lupa rakentaa.

6. Siinä tapauksessa, että jotkut pienet niityt Hirsijärven rannalla joen patoamisen vuoksi jäävät veden alle, sovitaan korvauksesta sahanomistajan kanssa.


Ylimääräisten käräjien viimeisenä päivänä oikeus hyväksyi turkulaisen Wittfothin anomuksen. Niinpä kauppias rakennutti Toijan koskeen kaksiraamisen sahan, jossa oli kaksikymmentä terää. Vuosituotanto kasvoi alkuvuosina noin 800 tolttiin eli lähes 10000 lautaan seitsemän miehen voimin. Toija olikin vuosia Varsinais-Suomen suurin saha. Kannattavuutta paransi kahdeksan vuoden verovapaus, mikä tälle teollisuuslaitokselle valtiovallan taholta oli myönnetty. Tukkeja sahalle tuotiin Kiskosta Toijan lisäksi Viiarin, Vilikkalan, Sammalon, Hongiston kylistä sekä Kiikalan pitäjän Pirilästä, Kruusilasta ja Rasvalasta.

Työntekijöitä sahalle tuli kaikkialta lähiympäristöstä ja esimerkiksi 1820-luvulla työmiesten syntymäpitäjinä mainitaan Pohja, Perniö, Uskela, Halikko ja tietysti Kisko.


Toijan Saha Oy on nimenä edelleen olemassa, mutta alkuperäisen omistajatahon kanssa sillä ei luonnollisesti ole mitään tekemistä. Matkan varrelle on sattunut koviakin aikoja ja esimerkiksi vuonna 1830 komissiomaanmittari Erik August Hamberg joutui virkansa puolesta hakemaan sahan omaisuutta takavarikkoon. Pari vuosikymmentä myöhemmin sahan omistajana mainitaan Helsingin yläalkeiskoulun konrehtoriksi 1854 tullut Karl Vilhelm Enckell. Sahan omistaminen oli silkkaa liiketoimintaa ja varsinaista toimintaa pyöritti Enckellin aikaan "sågvaltaren" Israel Skarp. Skarpin on täytynyt tarmokas mies, sillä vielä naimisiin mennessään hän oli tavallinen renki Salon Harjolan kylän Huitin talossa.

Vuonna 1885 sahan silloinen omistaja, luutnantti Vörtzell myi laitoksen maakauppias Stenholmalle 20000 markan summasta. Tuohon aikaan Kiskon metsissä oli aikalaisten mukaan kovin hiljaista, sillä sahan tuotanto oli pudonnut reippaasti, vaikka vielä 10 vuotta aiemmin sieltä oli viety maailmalle 500 tolttia lautoja. Teknisesti saha oli pysynyt kaksiraamisena ja 20-teräisenä.

Footnote -palvelusta

Footnote on kiva palvelu nippelitiedosta kiinnostuneille. Tämän takia sen esittely on paikallaan tässä blogissa;

Lisää Pipolta

Kiskon Kurkelan kylän Pipon ratsutilan isäntäparin Iisakki Iisakinpojan ja Beata Arvidintyttären tultua iäkkäämmiksi, päättivät he luovuttaa tilan kaikkinensa kasvattipojalleen Mikko Mikonpojalle. Kun Mikosta puolestaan aika jättäisi, siirtyisi Pipo hänen omille jälkeläisilleen. Tilan menestyksellinen hoito oli luonnollisesti erittäin vaativaa eikä vanha ja vaivainen Iisak jaksanut enää työskennellä pelloillaan.

Tilan luovutusta ei tehty heppoisin perustein ja ehdotkin mietittiin aina tarkkaan. Pipon kohdalla Iisakki ja Mikko tekivät seuraavan sisältöisen sopimuksen;

1. Mikko luovuttaa vuosittain Iisakille ja hänen vaimolleen kaksi tynnyriä ruista ja tynnyrillisen ohraa elannoksi sekä käyttöön ne peltotilkut, joita Iisakin isoisä viljeli, molempien elinajaksi ja toisen puolison kuoleman jälkeen kaksi tynnyriä viljaa.

2. Iisakki saa asuttavakseen talosta kaksi huonetta sekä tallin ja hevosen. Iisakki avustaa heinänkorjuussa. Poika saa käyttää hevosta talvisaikaan silloin, kun Iisakki ei sitä tarvitse. Iisakki luovuttaa lisäksi 10 tynnyriä ruista ja ohraa, yhden tynnyrin ja 10 kappaa herneitä, härän, lehmän, sian, kahdeksan viikatetta, neljä sirppiä, työkirveen, piilukirveen, kaksi auran vannasta, kaksi karhia, kaksi huhtakoukkua, kaksi uusiteräistä lapiota ja muita peltotyökaluja sekä kahdeksan laatikkoa, kangasta, rautapadan ja kaksi juomatynnyriä hanoineen. Mikko sitoutuu maksamaan velkansa 61 kuparitaalaria.

Edellä olevasta voi päätellä, että Mikkoa pidettin täysivaltaisena perheenjäsenenä. Hän sai talon itselleen, kunhan lupautui huolehtimaan Iisakista ja Beatasta asianmukaisesti. Mikään muu ei voinut tulla kysymykseenkään, sillä vanhempia kunnioitettiin tuohon aikaan syvästi. Itse asiassa Raamatun oppien mukaisesti omien vanhempien pahoinpitelystä seurasi kuolemanrangaistus.


Mikko Mikonpoika oli naimisissa Orijärven Isotalosta kotoisin olleen Maria Iisakintyttären kanssa. Heillä 10 lasta, joista kaksi vanhinta eli Mikko ja Iisakki jatkoivat Pipon rusthollareina. Kolmanneksi vanhin lapsista oli Jonas, joka käytti suvun myöhemminkin suosimaan nimeä Pihlstedt. Jonas kävi Turun katedraalikoulua ja pääsi ylioppilaaksi 1760-luvun lopulla. Vuoden 1783 alussa hänestä tuli Kiskon pitäjänpedagogi. Jonas Pihlstedt kuoli naimattomana ja lapsettomana myöhemmin samana vuonna.

Vanhin tytär oli nimeltään Maria ja hän meni naimisiin perniöläisen Petteri Passin kanssa. Petterikin ehti olla Pipon talon isäntänä ja hänen kuoltuaan Maria nai kiikalalaisen Antti Erkinpojan. Kurkelan kylässä oli useampia Pipon isäntä sen takia, että talo oli jaettu kahtia. Tilojen nimet olivat ytimekkäästi Ali- ja Yli-Pipo.

Sisarussarjan kuopus oli poika Elias, josta tuli kotitalonsa torppari. Hänestä käytetään välillä nimeä Suohas, joka oli Eliaksen asuman torpan nimi. Vaimonsa Tiinan Elias löysi kotoaan, sillä tämä oli ollut Pipon piikana vihkimisen aikaan.

Eräs kuntakokous vuonna 1907

Keväällä 1908 pidettiin Marttilassa kuntakokousta varsin reippaissa tunnelmissa. Pitäjän mahtimiehenä pitkään ollut nimismies Edvard Sjöman hoiti tuohon aikaan enää yhtä kunnallista luottamustoimea, nimittäin kunnallisten tilien tarkastajan tehtävää. Kokoukseen osallistujat yllättyivät siitä, miten erikoiseen tapaan herra Sjöman oli edellisen vuoden tilintarkastuskertomuksen tehnyt. Koska ajat olivat poliittisesti hyvin levottomat, pitivät monet Sjömanin papereita hyökkäyksenä suomalaista puoluetta vastaan.

Kun kuntakokous alkoi, yritti Sjöman saada sen loppumaan samantien vedoten johonkin muotoseikkaan. Tämä epäonnistui ja niin joutuivat osallistujat tutkimaan edellisvuoden tilejä mm. Karvelan ja Ollilan kansakoulujen osalta. Tilintarkastaja oli tehnyt pikkutarkkaa työtä ja huomannut Ollilan koulun johtokunnan tehneen suuren rikoksen. Yhteen opettajan kamareista oli ostettu korkkimatto, mitä tosin ei oltu edes maksettu kunnan varoista. Opettaja Ansas kysyikin, miksi Sjöman ei ollut aikoinaan huomauttanut mitään 10 vuotta aikaisemmin hankitusta korkkimatosta, joka oli sentään maksanut peräti 80 markkaa.

Nimismies väitti, että mainittu hankinta oli tehty lahjoitusten avulla. Ansas pystyi kumoamaan tämän näyttäen vanhoja tilejä, joiden mukaan kunta oli kuin olikin maksanut tuon korkkimaton kokonaisuudessaan. Tämä kirvoitti kuntakokouksessa makeat naurut Sjömanin kustannuksella. Tilintarkastaja ei hätkähtänyt, vaan vaati johtokuntaa maksamaan kamarin maton. Sjömanin ystävien puoltaessa tätä järjestettiin äänestys. Lopputulos oli 1173 ääntä vastaan ja 462 puolesta, joten johtokunta pääsi pälkähästä.

Edelleen oli Sjöman yrittänyt mustamaalata suomalaismielisiä, sillä tilintarkastuskertomuksen mukaan Ollilan koulun viinaverorahoja oli hoitanut eräs "venäläinen nainen". Tällä hän oli tarkoittanut opettaja Ansaksen vaimoa. Kaiken lisäksi oli kouluun kehdattu ostaa lähes neljä markkaa maksanut pata, jonka hintaa Sjöman vaati takaisin kunnalle. Naurusta ei ollut tulla loppua, kun tilintarkastaja huomautti viiden litran suolaostoksestakin. Sekä suolasta että padasta äänestettiin ja tilintarkastaja jäi tässäkin tapauksessa häviölle.

Karvelan koulun kohdalla Sjöman kiinnitti huomiota etikkaan, joka hänen mielestään olisi kuulunut johtokunnan maksettavaksi. Karvelan opettaja kertoi, että etikkaa oli tarvittu maalin poistoon ikkunaruuduista ja tämä selitys kelpasi kuntakokoukselle.

Lopulta Sjöman poistui tilaisuudesta, kun hän ei edes yhdessä samanmielisten kanssa onnistunut saamaan vaimoaan Idaa Ollilan kansakoulun johtokuntaan. Nimismiehen kanssa samaan aikaan lähti perustuslaillistenkin johtaja. Loput asiat saatiin käsiteltyä ilman äänestyksiä, mutta silti aamusella aloitettu kokous kesti iltamyöhään saakka.

Vanha ukko Kujala

Karinaisten Tuomolassa syntyi lokakuussa 1797 poikalapsi Antti Matinpojan ja Kirsti Heikintyttären perheeseen. Perheensä kuopuksena syntynyt poika sai saman etunimen kuin Tuomolan isäntänä tuolloin ollut isänsä. Tultaessa 1810-luvulle Tuomolassa asuivat isän, äidin ja Antin lisäksi kaksi hänen vanhempaa sisarustaan eli Matti ja Maria.

Tuomolan seuraavaksi isännäksi tuli isoveli Matti vaimonaan Tilkaisten rusthollarin tytär Liisa. Kun Matti sitten menehtyi 40 vuoden iässä "hivutustautiin", meni Liisa uusiin naimisiin Mäenpään Värrin isännän, Mikko Yrjönpojan kanssa. Mikosta tulikin sitten Tuomolan uusi isäntä. Hänen jälkeensä isäntäpariksi tuli em. Matin poika Antti puolisonaan Kuuskosken Isotalon tytär Johanna.

Samaan aikaan, kun veli Matti oli Tuomolan talollisena, asusti Antti Antinpoika vaimonsa Liisa Mikontyttären kanssa talolle kuuluneessa Kujalan torpassa. Vuosien 1819-1839 välisenä aikana perheeseen syntyi kahdeksan lasta; Liisa, Matti, Ulrika, Vilhelmina, Kustaa, Antti, Juho ja Risto. Lapsista Matti menehtyi johonkin rokkotautiin 11 vuoden iässä, mutta muutoin lapset näyttäisivät selvinneen aikuisikään.

Luultavasti tämä Tuomolan sukuhaara oli vahvaa tekoa. Vuonna 1880 nimittäin kerrottiin "woimakkaasta ukosta" Marttilan pitäjän Karinaisesten kappelista. Sanomalehdissäkin ilmestyneen tarinan mukaan kappelissa asui vanhus, joka 89 vuoden iästään huolimatta saattoi sahata lankkuja useita päiviä peräkkäin. Tämä "Kujalan ukko" lasketteli sahaa yläpuolelta tukkia "niin leweästi, että sahaaja alapuolelta lystiksensä wetelee ukon kanssa tukkia halki". Ruokahalukin oli hyvä ja vanhus söi kolme kertaa päivässä tuhdin aterian. Ukko ei ollut ollut moneen vuoteen sairaana ja "käytäntö on näpsä kuin kärpällä".


Lehtitiedot hieman liioittelivat Kujalan Antin ikää. Kastettujen luettelon mukaan hän oli siis syntynyt 1797, kun taasen henkikirja vuodelta 1880 antaa syntymävuoden 1793. Joka tapauksessa 83 -vuotias lankkuja sahaava, terve vanhus on varmasti ansainnut kaiken huomion ja kunnioituksen aikalaistensa keskuudessa. Vaimo Liisakin oli toki elossa vielä 1880 ja itseasiassa miestään vuoden verran iäkkäämpi. Antin ja Liisa lapsista 45 vuoden ikään ehtinyt Antti asui vielä kotitorpassaan naimattomana.

Raskaita entisaikoja

Elämä 1800-luvun alussa oli kovaa ja työntäyteistä. Tavallisen talonpojan ajasta suurin osa meni elannon hankkimiseen. Suurin osa väestöstä oli maanviljelijöitä, osa heistä hankki lisäelantoa myös erilaisilla käsityöammateilla. Vain pieni osa väestöstä kykeni elättämään itsensä muilla tavoin. Oppineilla, papistolla ja säätyläisilläkin oli yleensä maatilat, joita oli hoidettava jokapäiväisen leivän turvaamiseksi.

Tavallisen ihmisen päivän täytti työnteko aamusta iltaan. Oli kylvötöitä, käsitöitä, metsätöitä, metsästystä, kalastusta, kyläyhteisön yhteisiä töitä, taksvärkkitöitä jne. Kaikki työ tähtäsi ruoan saamiseksi pöytään. Ruoka ja sen hankkiminen olivat vakavia asioita, sillä nälänhädät ja nälkäkuolemat olivat yleisiä tuohon aikaan Suomessa.

Vuodet 1807 ja 1808 olivat katovuosia. Nälkää suurempia kuolleisuuden aiheuttajia olivat silti kulkutaudit. Kulkutaudit levisivät helposti tiiviissä kyläyhteisössä ja kiertelevät kerjäläiset siirsivät ruokaa etsiessään tautia kylistä toiseen. Voidaankin hyvin kysyä "nälkä vaiko tauti tappoi?"

Aikuisväestön sairauksista tuhoisimpia olivat pilkkukuume, lavantauti ja uutena teki tuloaan tuberkuloosi. Lastentaudeista hinkuyskälle, kurkkumädälle ja tulirokolle ei voitu mitään. Isorokkoa vastaan oli jo 1700-luvulla kehitetty rokote. Aluksi yleinen asenne oli kuitenkin rokotuksia vastaan ja niistä sanottiinkin:

"Jos he sallisivat lapsensa rokotettavan sellaista tautia vastaan, jonka Jumala on antanut, he tekisivät suuren synnin. Jumala tahtoo, että kaikki sairastavat luonnollisen isorokon ja sen kautta Hän kutsuu pois monta lasta."

Sitkeästi suomalainen viljelijä jatkoi eteenpäin. Lähes käsittämättömältä tuntuvat esimerkiksi Karjalohjan Tammiston Isotalon ratsutilalllisen, Karl Henrik Ekqvistin ja hänen ensimmäisen vaimonsa Eva Stina Karellin lasten kohtalot. Vuosien 1838-1858 välillä perheeseen syntyi 14 lasta, joista ainoastaan kaksi selvisi hengissä aikuisikään saakka. Kun Eva Stina sitten itse kuoli 1862, meni Karl Henrik naimisiin Gustava Nylundin kanssa. Tästä aviosta syntyi vielä kaksi lasta, joista toinen kuoli lapsena. Näin Ekqvistien perheessä vietettiin hautajaisia harva se vuosi 1840-, 1850- ja 1860-luvuilla. Tammiston Isotalo ei ollut suinkaan pitäjän köyhimpiä, mutta vallitsiville olosuhteille ei sekään voinut mitään.


I. Carl Henric Ekqvist. Syntynyt 03.10.1811 Karjalohja,Tammisto. Kuollut lavantauti 16.03.1869 Karjalohja,Tammisto. Haudattu 17.03.1869 Karjalohja. rusthollari. Karjalohjan Tammiston Isotalon rusthollari isänsä jälkeen. –Puoliso 1:o 15.10.1835 Karjalohja Eva Stina Karell. Syntynyt 20.06.1815 Karjalohja,Lohjantaipale. Kastettu 22.06.1815 Karjalohja. Kuollut 24.05.1862 Karjalohja,Tammisto. Haudattu Karjalohja. –Puoliso 2:o 29.01.1863 Karjalohja Gustava Nylund. Syntynyt 26.06.1836 Karjalohja,Tallaa. Kuollut 10.11.1874 Karjalohja,Tammisto.


II Lapset
1: Carl Evert Ekqvist. Syntynyt 26.01.1838 Karjalohja,Tammisto. Kuollut 02.02.1841 Karjalohja,Tammisto.
1: Tyttövauva Ekqvist. Syntynyt 07.03.1839 Karjalohja,Tammisto. Kuollut 07.03.1839 Karjalohja,Tammisto.
1: Eva Christina Ekqvist. Syntynyt 01.08.1840 Karjalohja,Tammisto. Kuollut 19.08.1840 Karjalohja,Tammisto.
1: Carl Evert Ekqvist. Syntynyt 27.10.1841 Karjalohja,Tammisto. Kuollut 31.12.1841 Karjalohja,Tammisto.
1: Nils Henrik Ekqvist. Syntynyt 03.03.1843 Karjalohja,Tammisto. Kuollut 17.04.1843 Karjalohja,Tammisto.
1: August Wilhelm Ekqvist. Syntynyt 07.09.1844 Karjalohja,Tammisto. Kuollut 30.09.1844 Karjalohja,Tammisto.
1: Mathilda Wilhelmina Ekqvist. Syntynyt 27.01.1846 Karjalohja,Tammisto. Kuollut 13.02.1846 Karjalohja,Tammisto.
1: Mathilda Josephina Ekqvist. Syntynyt 25.05.1847 Karjalohja,Tammisto. Kuollut 27.11.1887 Karjalohja,Tammisto.
1: Carl Gustaf Ekqvist. Syntynyt 30.08.1849 Karjalohja,Tammisto. Kuollut 01.09.1907 Karjalohja,Tammisto. Taulu 2.
1: Edla Lovisa Ekqvist. Syntynyt 1851 Karjalohja,Tammisto. Kuollut 1851 Karjalohja,Tammisto.
1: Johan Adolf Ekqvist. Syntynyt 1852 Karjalohja,Tammisto. Kuollut 1852 Karjalohja,Tammisto.
1: Nils Henric Ekqvist. Syntynyt 1854 Karjalohja,Tammisto. Kuollut 1856 Karjalohja,Tammisto.
1: Engla Sofia Ekqvist. Syntynyt 12.01.1857 Karjalohja,Tammisto. Kuollut 23.01.1857 Karjalohja,Tammisto.
1: Ida Sofia Ekqvist. Syntynyt 03.08.1858 Karjalohja,Tammisto. Kuollut 01.07.1859 Karjalohja,Tammisto.
2: Ida Gustava Ekqvist. Syntynyt 06.08.1864 Karjalohja,Tammisto. Kuollut 04.04.1869 Karjalohja,Tammisto.
2: August Ferdinand Ekqvist. Syntynyt 14.07.1866 Karjalohja,Tammisto.


Alkuosan tekstistä kiitos Kalervo Mäkiselle - Tarvasjoen Kotiseutuyhdistyksen näyttely "Suomen sota", kesä 2008

Luentosarja Turun yliopistolla syksyllä 2009

”KIRJALLISUUS JA YHTEISKUNTA”

STUDIA GENERALIA -luentosarja Turun yliopistossa syksyllä 2009



Kaikille avoimet luennot pidetään torstaisin kello 18.15. Turun yliopiston päärakennuksen Tauno Nurmela -salissa yliopistonmäellä (luentosali I).

Monika Fagerholmin luento 19.11. pidetään Calonian ensimmäisessä kerroksessa suuressa auditoriossa (Cal1).


Luentosarja on järjestetty yhteistyössä Turun yliopiston luovan kirjoittamisen oppiaineen, yleisen kirjallisuustieteen ja luovan kirjoittamisen opiskelijoiden yhdistys Kammio ry:n kanssa.



Luennot:

15.10. Tutkija, FT Jussi Ojajärvi: ”Kapitalismi kirjallisuudessa”.



29.10. Taiteilija, professori Teemu Mäki: ”Mikä on taiteen tehtävä?”



5.11. Kirjailija Kjell Westö: ”Missä kuljemme nyt?”



12.11. Esikoiskirjailijat Helmi Kekkonen, Leena Parkkinen ja Niina Petander: ”Tuoreesta kulmasta”. Keskustelua johdattelee kirjailija Niina Repo.



19.11. Kirjailija Monika Fagerholm: ”Romaani maailmana/maailmassa.”



26.11. Käsikirjoittaja, näytelmäkirjailija, näyttelijä Paavo Westerberg: ”Idea, havainto ja tarina”.



3.12. Professori Liisa Steinby: ”Mitä vuoden 2009 Finlandia-kilpailuun osallistuneet romaanit kertovat nykytodellisuudesta?”



10.12. Kirjailija Hannu Raittila: ”Mikä romaani on?”



Lisätiedot: luovan kirjoittamisen suunnittelija Niina Repo (tarepo@utu.fi).



Lyhyet esittelyt luennoitsijoista:

FT Jussi Ojajärvi tutkii Suomen kirjallisuutta Tampereen yliopistossa ja toimii Suomen Akatemian Valta Suomessa -ohjelman tutkimusryhmässä "Kulttuurin valta ja hyväksynnän tuottaminen". Ojajärven väitöskirja Supermarketin valossa (SKS 2006) käsitteli kapitalismiproblematiikkaa suomalaisessa nykykirjallisuudessa, ja hän on toimittanut yhdessä Liisa Steinbyn kanssa teoksen Minä ja markkinavoimat – Yksilö, kulttuuri ja yhteiskunta uusliberalismin valtakaudella (Avain 2008). Ojajärvi on Kulttuurintutkimus-lehden toinen päätoimittaja.



Teemu Mäki on tunnettu suomalainen taiteilija, kuvataiteen tohtori, Taideteollisen korkeakoulun professori ja varadekaani; ateisti, sosialisti ja kolmen lapsen isä. Hän on pitänyt lukuisia maalaus-, valokuva- ja videotaidenäyttelyitä ja herättänyt taiteellaan runsaasti keskustelua. Mäen kirjallinen tuotanto pitää sisällään muun muassa artikkelikokoelman Näkyvä pimeys - esseitä taiteesta, filosofiasta ja politiikasta (Wsoy 2009) sekä runokokoelman Kuolevainen (Wsoy 2008).



Kjell Westö on suomenruotsalainen kirjailija, joka aloitti kirjailijanuransa runoilijana. Kiitetty ja suosittu Westö on saanut useita kirjallisuuspalkintoja muun muassa kirjallisuuden valtionpalkinnon teoksesta Merkitty ja muita novelleja (Otava 1990) sekä Finlandia-palkinnon vuonna 2006 romaanista Missä kuljimme kerran (Otava). Westön romaani Leijat Helsingin yllä (1996 Otava) on dramatisoitu näytelmäksi ja elokuvaksi ja hänen teoksiaan on käännetty parillekymmenelle kielelle. Westön syksyn 2009 uutuusromaani on nimeltään Älä käy yöhön yksin (Otava).



Helmi Kekkosen esikoisnovellikokoelma Kotiin on ilmestynyt syksyllä 2009 (Avain Kustannus). Kekkonen on opiskellut Turun yliopistossa luovaa kirjoittamista. Leena Parkkisen esikoisromaani Sinun jälkeesi, Max ilmestyi keväällä 2009 (Teos). Parkkinen on opiskellut käsikirjoittamista Turun Taideakatemiassa ja Kriittisessä Korkeakoulussa. Niina Petanderin esikoisromaani Pläts! ilmestyi syksyllä 2009 (Otava). Petander on opiskellut Turun yliopistossa luovaa kirjoittamista.



Monika Fagerholm on suomenruotsalainen kirjailija, jonka romaani Ihanat naiset rannalla teki hänestä suuren yleisön rakastaman. Teos on käännetty yhdeksälle kielelle ja siitä on tehty elokuva. Se oli Finlandia -palkintoehdokas vuonna 1994 ja voitti seuraavana vuonna Runeberg-palkinnon. Fagerholmin kolmas romaani Amerikkalainen tyttö oli myynti- ja arvostelumenestys. Sille myönnettiin muun muassa Ruotsin merkittävin kirjallisuuspalkinto August vuonna 2005. Fagerholmin uusin teos Säihkenäyttämö julkaistaan syksyllä 2009.



Paavo Westerberg on suomalainen näyttelijä, käsikirjoittaja, näytelmäkirjailija ja ohjaaja. Hänen käsikirjoitustöitään ovat muun muassa elokuvat Paha maa (2006) ja Valkoinen kaupunki (2007), joista hän on voittanut parhaan käsikirjoituksen Jussi-palkinnot. Westerbergin näytelmät Ranta (Gummerus) ja Kotiin ennen pimeää (Kirja kerrallaan) on julkaistu myös kirjoina. Hänen teatteriohjauksiaan on nähty muun muassa Suomen Kansallisteatterissa ja hän on toiminut Helsingin Sanomien kolumnistina. Westerbergin viimeaikaisia töitä on käsikirjoitus ja ohjaus televisiosarjaan Jälkilämpö, joka esitetään vuonna 2010.



FT Liisa Steinby on Turun yliopiston yleisen kirjallisuustieteen professori, joka on julkaissut useita romaanitutkimuksia. Steinbyn teoksia ovat muun muassa Postindividualistinen romaani (1994 SKS), Modernin minän synty 1700-luvun romaanissa (1999 SKS) sekä Milan Kundera, viimeinen modernisti (2005 Faros). Teokset on julkaistu nimellä Liisa Saariluoma. Steinby toimii vuoden 2009 Finlandia –palkinnon esiraadissa.



Hannu Raittila on suomalainen kirjailija, joka on kirjoittanut romaaneja, novelleja, kolumneja, TV-käsikirjoituksia, kuunnelmia ja radionovelleja. Raittila julkaisi esikoisteoksensa novellikokoelman Pakosarja vuonna 1993. Finlandia-palkinnon Raittila sai vuonna 2001 teoksellaan Canal Grande. Teoksessa Kirjailijaelämää (Wsoy 2006) Raittila pohtii kirjailijana elämisen realiteetteja. Myös kirjallisuuden ja yhteiskunnan kosketuspinta on hänen viimeaikojen kiinnostuksenkohteitaan. Raittilan uusin teos Mannerheim julkaistaan syksyllä 2009 (Gummerus).

Sähköautot tulevat

Muutama aika sitten lehdistössämme kerrottiin Uudenkaupungin autotehtaan saavaan urakakseen norjalaisten sähköautojen valmistamisen. Tämä luvattiin varmistavan työpaikat isolle joukolle ammattilaisia. Sähköautojen markkinoiden oletettiin samassa yhteydessä kasvavan merkittävästi.

Historiallisesti ajatellen voisi väittää, että ”jo on aikakin”. Nimittäin jo kesäkuussa 1907 suomalainenkin lehdistö uutisoi Atlantin takana tapahtuvista ihmeistä;

”Näyttää siltä kuin automobiilikin kävisi läpi saman kehitysjakson kuin polkupyöräkin, joka noin 20 vuotta sitten oli ylellisyys- tai urheilutavaraa, mutta nyt jo on halpa kulkuneuvo, jonka voivat muutkin kuin rikkaat hankkia itselleen. Niin tulee myös käymään automobiilin, jos Edisonin uusin keksintö tällä alalla toteutuu. Tämä uusi keksintö kohdistuu akkumulaattoripatteriin, joka tulee muuttamaan koko automobiiliteollisuuden niin, että jokainen voi hankkia itselleen automobiilin, sillä se ei tule kalliimmaksi kuin 250 markkaa.

Kaksi suurta tehdasta moottoripatterien valmistamista varten on jo Edisonin ulotteesta tekeillä ja tulemat pian valmiiksi ja lupaa Edison, että ennen vuoden loppua voi jokainen näillä koneilla ajaa New Yorkin läpi suuremmitta kuluitta kuin ennen sähköraitiotievaunulla. Tästä akkumulaattoripatterista, joka saa niin suuria muutoksia aikaan, ei Edison vielä halua kertoa, vaan tulee se hyvin kestäväksi ja maksamaan ainoastaan noin 45 markkaa.

Sen voimapitoisuus on niin suuri, että voi kulkea 100,000 peninkulmaa, ilman että sen voima vähenee. Kaksikymmentä elementtiä tarvitaan pieneen automobiiliin ja kuusikymmentä suurimmalle kuorma-automobiilille. Noin 980 markalla voi hankkia itselleen sellaisen voimalähteen, jota ei 15 vuotena tarvitse uudistaa.

Niin uskomattomilta kuin nämä uutiset tuntuvatkin, täytyy kumminkin uskoa Edisonin ilmoituksiin, kun hän on kolmen vuoden aikana koekäyttänyt 25,000 patteria, jotka kaikki omat täyttäneet toiveensa."

Vimanit ja Vuokot

Perniön Haarlassa 1830 syntynyt Kalle Petterinpoika (Carl Pettersson) tuli joskus 1830- ja 1840-lukujen vaihteessa Karjalohjan Murron Jokipeltoon rengiksi, mistä hän muutaman vuoden päästä jatkoi matkaansa Saarenpään perinteikkääseen rustholliin. Murrolla ollessaan hän oli ottanut käyttöön sukunimen Viman. Saarenpäästä hän muutti Pyölin kylän Kiertilään 1851 ja edelleen Huilun taloon 1872. Loppukeväästä 1866 hän oli mennyt naimisiin Tervan talossa syntyneen Maria Vilhelmiina Abramintyttären kanssa.

Pariskunnasta tuli Huilun vuokraviljelijöitä eli he viljelivät Ahllundin perheen omistamaa tilaa korvausta vastaan. Vuosien varrella perheeseen syntyi kahdeksan lasta, joista esikoistytär Amanda menehtyi jo vauvaiässä. Muista lapsista Matilda Karoliinan puolisoksi valikoitui Sammatin Lankin isäntä Kaarle Hellgren. Ida Vilhelminan nai Elias Perho, työnjohtaja ja muonamies Suomusjärveltä. Johanna Elvina kuoli naimattomana Karjalohjalla. Neljäs sisar Sigrid Maria sai miehekseen Karjalohjan Ali-Kuoksan isännän, Kaarle Nordströmin.

Kolmesta veljeksestä vanhin oli Karl Johan, joka muutti Amerikkaan 1905. Sieltä hän jossain välissä siirtyi Kanadaan. Vuoden 1923 syksyllä hän kuoli murhan uhrina. Kustaa Edvard otti käyttöön sukunimen Vuokko. Hän lähti veljensä tavoin Yhdysvaltoihin, mutta palasi kotimaahansa 1930-luvun alussa. Hän meni samalla naimisiin karjaalaisen Ida Eklöfin kanssa.

Sisarussarjan kuopus oli lokakuussa 1886 syntynyt Albert Vilhelm, joka veljensä tavoin muutti sukunimensä Vuokoksi. Talvella 1900 sattui Albertille paha onnettomuus. Helmikuun lopulla hänen vanhempansa pyysivät tuolloin 14 -vuotiasta poikaansa ottamaan sukset alleen ja hoitamaan erään asian noin kilometrin päässä sijaitsevassa Huilun naapuritalossa.

Tuona talvena lunta oli todella runsaasti, joten sukset olivatkin käytännössä ainoa liikkumisväline. Menomatka Albertilta onnistui oikein hyvin, mutta kotiin palatessaan karkasi suksi toisesta jalasta erään mäen töyrään kohdalla. Nuorukainen lähti yhdellä suksella tavoittamaan karkulaista, mutta vauhdikkaassa menossa hänen oikea jalkansa upposi syvään lumeen. Kaatuessa Albertin reisiluu meni poikki polven yläpuolelta.

Albert Vilhelm joutui värjöttelemään tuskissaan tunnin ajan ennen kuin toisen naapuritalon renkipoika kulki sattumalta ohitse. Hän ei yksinään jaksanut siirtää Albertia, vaan joutui viemään sanan kotitaloon. Sieltä riennettiin onnettomuuspaikalle ja onneton, vilustunut poika saatiin kotiin. Jalka sidottiin välittömästi ja luut onnistuttiin kohdistamaan vastakkain.

Vaikka paraneminen on varmasti ollut tuskallista, selviytyi Albert Vilhelm koettelemuksestaan. Hän muutti 1919 em. Ali-Kuoksan taloon olleen siellä voutina ja vuokraajana. Hän kuoli vasta toukokuussa 1968 Ali-Kuoksalla.

Taikauskoa pohjoisessa

Iin pitäjän rovastintarkastuksessa vuonna 1687 syytettiin erästä Jaakko Olavinpoika Huovista siitä, että hän ei kesällä lauantaisin niittänyt tai korjannut heiniä lainkaan. Kun häneltä kysyttiin syytä tähän omalaatuiseen menettelyyn, vastasi Jaakko sen olevan vanhastaan tapana. Jos hän tästä tavasta luopuisi, ei hänen karjallaan olisi enää mitään onnea eikä hänen muillakaan töillä menestystä. Edelleen Jaakko Huovinen kertoi, että pitäjässä oli monta muutakin, jotka eivät lauantaisin tehneet heinää.

Nimismies haastoi näistä teoista ja ajatuksista Huovisen maallisen oikeuden eteen. Kolmisen vuotta myöhemmin kerrotaan näiden "päivien valitsijoiden" hävinneen kirkkoherran huolenpidon kautta. Tosin vielä 1691 piispa joutui varoittamaan tästä taikauskoisesta tavasta.

Vuonna 1694 kaksi iiläistä sai syytteen hämäläisten saattamisesta lappalaisten luo maksua vastaan. Seuraavana vuonna Ylivieskassa oli eräs nainen epäiltynä noituudesta ja samaan aikaan Kalajoen Haapajärvellä varoitti rovasti kansaa "kaikesta taikuudesta ja luvattomista lauluista, joita yksi ja toinen vielä pitäne hyödyllisinä linnunpyyntiin, kalastukseen ja muihin taloustoimiin". Erityisiä tarkastusmiehiä asetettiin etsimään näitä henkilöitä ja saattamaan heidät asianmukaiseen edesvastuuseen.

Hailuodossa eräs mies hautasi vuonna 1697 kaksi pääkalloa naurismaahansa suojaksi varkaita vastaan. Kokkolassa oli niitä, jotka eivät uskaltaneet tuoda pappia sairaidensa luokse. Ihmiset ajattelivat, että se henkilö, jonka luona pappi käy, kuolee joka tapauksessa.

Mutta kaikkein törkein tapaus tuli kuitenkin esille rovastintarkastuksessa Haukiputaalla 1703. Pöytäkirjan kertomus tapauksesta on suomennettuna tällainen:

Tuomas Lunkilan vaimo Kerttu Jaakontytär on tunnustanut, että Heikki Matinpoika Tiri, joka eläimeen sekaantumisesta istuu vankilassa, on harjoittanut sukupuoliyhteyttä hänen kanssaan, ennenkun hänet vihittiin Tuomaan kanssa, jonka seikan hän nytkin myönsi, mutta kertoi, että tämä Tiri on tämän saanut tehdyksi erinomaisilla tempuilla (practiserat med särdeles konster), jota tarkoitusta varten hänellä oli ollut lintu, jolla hän oli sivellyt häntä (nimeltä yöpöllö), niin että hän on tullut aivan voimattomaksi, ja siten on hän saanut halunsa häneen nähden tyydytetyksi.

Mieheltä Tuomaalta, joka oli läsnä, kysyttiin tahtoisiko hän edelleen antautua avioliittoon hänen kanssaan, johon hän vastasi: että hän tahtoo tämän hänen hairahduksensa hänelle antaa anteeksi, pyysi ainoastaan, että hänet säästettäisiin kirkonrangaistuksesta, koska hänet oli siihen saatu kelvottomilla tempuilla, ja Pietari Simonpoika Haipus, joka tämän yölinnun oli myynyt vanki Tirille, on antanut aiheen tähän pahan menoon.» Rovasti piti asiaa karkeana ja lykkäsi sen koko laajuudessaan kihlakunnan oikeuteen.

Kuva teoksesta The History of Witchcraft and Demonology - Montague Summers, 1926
Lähde Suomen Kirkkohistoriallisen Seuran pöytäkirjat 1898

Tarina meriltä

Tarvasjoen Mäentaan kylässä asui 1820-luvulta lähtien kersantti Anders Wilhelm Spoof puolisonsa Sophia Elisabeth von Hansenin ja lastensa kanssa. Kersantti Spoof, joka sai lopulta ylennyksen vänrikiksi, oli kotoisin Lempäälän pitäjän Kukkolan ratsutilalta. Hänen veljenpoikansa Otto Reinhold Spoof työskenteli 1830-luvulla perämiehenä porilaisella laivalla Dygden. Tämän laiva joutui niin hurjiin seikkailuihin vuoden 1837 syksyllä.

Kun Dygden seilasi marraskuun yhdeksäntenä päivänä 1837 Atlantilla, törmäsi englantilaisen prikiin nimeltä Caledonian. Tämä laiva oli joutunut haaksirikkoon, jonka jälkeen se oli ajelehtinut avuttomana Irlannin länsipuolisilla vesillä. Ruokavarojen huvetessa oli laivalla ryhdytty epätoivoisiin tekoihin. Heikoimmassa kunnossa olevat miehet olivat antaneet muille luvan heidän murhaamiseksi. Jäljelle jääneet olisivat sitten juoneet tapettujen veren selvitäkseen itse. Juuri kun nuori laivapoika James Rimer oli tulossa vuoroon, ilmestyi Dygden paikalle ja nuorukainen säästi henkensä.

John Bonner Bristolista julkaisi tarinan lentolehtisessään "The Horrible Shipwreck of the Caledonia" vain kuusi päivää sen jälkeen, kun Otto Reinhold Spoof tovereineen oli tuonut kuusi henkiinjäänyttä kyseiseen satamakaupunkiin. Perämies Spoofin kerrottiin oman henkensä uhalla pelastaneen nuo onnettomat merimiehet varmalta kuolemalta. Laivan kapteenia David Cockia tai ketään muutakaan ei lopulta syytetty tapahtumista. Varsinaisia tappojakaan ei olisi ollut kuin yksi.

Sanomalehti Mercury puolestaan raportoi kahdesta murhasta. Lehti myös organisoi keräyksen turman uhreille ja pelastajille sekä antoi kunniaa Dygdenin kapteeni Thornbergille ja erityisesti Otto Reinhold Spoofille. Thornbergilta ja Spoofilta pelastusoperaatio oli erittäin rohkea päätös, sillä tuohon aikaan kauppalaivoilla ei ollut yhtään ylimääräistä miestä. Niinpä pieninkin erehdys pelastustoimissa olisi saattanut Dygdeninkin pulaan. Spoof saikin lopulta melkoisen summan rahaa kiitollisilta englantilaisilta.

Dygdenin tultua Bristolin satamaan 24. päivänä marraskuuta, oli vastassa ollut lähes koko kaupungin väestö. Erityisesti laivojen vuokraajat ja merenkulkijat kunnioittavat urheita suomalaisia. Tasan kaksi kuukautta myöhemmin pidettiin kirkossa suuri juhla, jota varten sinne oli tehty oma "ylenevä tila" kapteenia, perämies Spoofia ja kaupungin virkamiehiä varten. Pormestarin pidettyä puheen annettiin kapteenille koristeltu kukkaro, jossa oli 30 puntaa (lähes 800 silloista markkaa) kultarahassa. Näistä kymmenen puntaa oli tarkoitettu jaettavaksi Dygnenin miehistön kesken. Spoof sai kiikarin sekä 90 puntaa sisältäneen kukkaron. Monia muitakin puheita pidettiin ja jopa pormestarin rouva halusi sanoa sanansa antaen lopuksi Spoofille pronssisen kunniarahan. Thornberg ja Spoof saivat vastaanottaa runsaasti muitakin kunnianosoituksia ja vakuutusyhtiö Lloyd muisti muiden mukana taitavia merenkävijöitä kunniarahalla. Taitelijoitakin tämä tragedia innoitti ja niinpä miehemme saivat kivipiirroksen, johon oli kuvailtu pelastusoperaatio.

Otto Reinhold oli jo 13 vuoden iässä osoittanut taipumusta hurjapäisyyteen. Hänen isäänsä nimittäin puri susi Someron Talvisillassa 1827, mutta Otto ei jäänyt tilanteessa neuvottomaksi. Hän surmasi kylmäpäisesti suden kirveellään. Valitettavasti isä menehtyi jonkin ajan päästä saatuaan puremasta vesikauhun.

Otto Reinhold Spoof työskenteli merillä koko ikänsä, lopulta kapteenin arvolla. Hän kuoli Turun kaupungissa vuonna 1879.

Muistosanoja Leontine Castrenista

Kun herännäiskirjalija Leontine Castren kuoli lokakuussa 1895, kirjoitti mm. Juhani Aho hänestä muistosanoja hieman tähän tapaan;

"Tämän kuun 26. päivänä kuoli Kauhavalla leskirouva Betty Leontine Castren, yksi noita vanhoja heränneitä, joita vielä muutamia tapaa siellä täällä kaukaisissa maaseuduissa. Rouva Castren otti vilkkaasti ja syvästi osaa siihen liikkeeseen ja oli sen merkillisempiä luonteita.

Hän oli syntynyt 30.9.1817 Oravaisten Kimon ruukin kirjanpitäjän, Johan Fredrik Reuterin ja vaimonsa Gustava Elisabet von Essenin toiseksi vanhimpana lapsena. Hänen sisariaan olivat Ernst Odert, Hilda Edvina, Edvard Theodor Titus, Johan Edvard ja Emma Charlotta.

Etunimeä Leontine käyttänyt nuori nainen joutui jo varhain herännäisyysliikkeen piiriin asuessaan Maalahdella tohtori Wigeliuksen perheessä ja hieman myöhemmin Jonas Laguksen luona. Lahjakkaana ja vilkkaana naisena oli luopuminen maallisesta maailmasta hänelle kenties vaikeampaa kuin monelle muulle. Varsinainen herätys tapahtui jumaluusopin ylioppilaan, Carl Gustaf von Essenin saarnan vaikutuksesta eräissä häissä Maalahdella.

Juhani Ahon "Häät" -tarinan lukeneet saattavat muistaa kohtauksen, jossa kerrotaan nuoren ylioppilaan sanoista heränneiden neitosten riistävän toinen toisiltaan koristuksensa. Näiden neitojen mukana oli myös Leontine Reuter. Ahon teksti perustuukin Leontinen hänelle henkilökohtaisesti antamaan kuvaukseen tapahtumista. Toinen rouva Castrenin kertoma tarina on taas pohjana "Heränneitä" -kokoelman novellissa "Vapautettu". Siinä nuori nainen polttaa itse kirjoittamansa novellin.

Aho kertoo rouva Castrenin kirjoittaneen enemmänkin kaunokirjallisia teoksia, mutta uskonnollisen heräämisensä jälkeen hän oli luopunut näistä.

Betty Leontine meni vuonna 1844 naimisiin pappi Sakari Castrenin kanssa, josta tuli Pyhäjärven Ol. kirkkoherra 1862. Hän edusti pappissäätyä valtiopäivillä 1863-64 ja uudelleen 1867. Sakari Castren kuoli keväällä 1868 ja Leontine eli leskenä aina kuolemaansa saakka.

Kirjailija Aho kertoo tutustuneensa rouva Castreniin vasta tämän vanhoilla päivillä. Vaikka lesken ruumiinvoimat olivat jo huvenneet, oli hän henkisesti tavattoman vilkas ja harvinaisen terävä järjeltään. Erityisesti herätysliikkeestä puhuttaessa hän virkosi ikäänkuin uuteen elämään. Omasta henkilökohtaisesti uskonnonharjoituksesta rouva Castren ei Juhani Aholle puhunut. Kuitenkin Aholle jäi se mielikuva, että leski omassa elämässään oli noudattanut oppiaan mitä parhaimmalla tavalla. Sen takia Aho piti häntä herännäisyyden ideaaliluonteena.

Rouva Castrenin hautajaisista muodostui vaikuttava surujuhla. Maaliskuun toisena päivänä Helsingin vanhalla hautausmaalla pidetyt hautajaiset alkoivat rautatietasemalta, josta surusaatto siirtyi pitkässä jonossa hautausmaalle. Läsnäolijoiden mukaan kulkue tuli "havuilla peitetylle kummulle, jota illan aurinko kultasi ja jonka hiljaisuutta häiritsi van aallon hiljainen loiske rannalla". Arkkua kantoivat vainajan lapset, sisarusten lapset ja lapsenlapset; raatimies Johannes Castren, lakitieteen kandidaatti Jonas Castren, asemapäällikkö Sakari Castren, luutnantti Lybeck, tohtori Reuter, kirjailija Reuter, maisteri Reuter ja ylioppilas Sakari Castren.

Arkun tultua kätketyksi maan poveen aloitti kaksinkertainen mieskvartetti hartaushetken virrellä "Mä kuljen kohti kuolemaa". Pastori Appelberg puhui vainajan merkityksestä ylevin sanoin ja siunasi lopuksi vainajan. Seppeleen "rakkaalle äidille" laski lasten puolesta raatimies Castren lausuen samalla kiitoksen niistä kalliista neuvoista, mitä vainaja oli pitkin ikäänsä runsain mitoin jakanut. Sisaret ja sisarusten lapset Turusta ja Helsingistä laskivat vielä kolme surunauhoilla varustettua seppelettä sekä useita kukkavihkoja.

Kun kesäinen vihanta peitti hautakummun, rannan aalto huokasi hiljaa ja syystuuli ravisteli kellastuneita lehtiä maahan. Hiljaa ja vakavina erosivat sukulaiset ja ystävät hautausmaalta.

Vähän asetietoutta 1800-luvulta

Vuonna 1808 rihlakivääri oli huomattavasti tarkempi ase kuin tavallisempi jalkaväkiase muskettikivääri. Rihlakiväärin luoti kantoi myös kauemmaksi.
Vuonna 1810 suoritetuissa ampumakokeissa ranskalaisella sileäpiippuisella piilukkokiväärillä, jota tuohon aikaan pidettiin parhaimpiin kuuluvana, saatiin 200 laukauksella 1,8 metriä korkeaan ja 30 metriä leveään lautaseinään seuraavat tulokset:

Matka / osumia/200laukausta

75 m / 151 osumaa
150 m / 116 os.
225 m / 75 os.
300 m / 55 os.

Edellä oleva osoittaa, että tulta ei kannattanut avata suljettuun vihollisrivistöön kuin korkeintaan 100 - 150 metrin etäisyydeltä. Yksityiseen mieheen osuminen edellytti tietenkin paljon pienempää ampumaetäisyyttä, ehkäpä vain 50 metriä.

Kokeissa ammuttiin myös preussilaisella rihlakiväärillä. Sen tarkkuus oli ylivoimainen sileäpiippuiseen nähden, sillä sadalla laukauksella neljä kertaa pienempään maaliin (1,8 x 7,2 m) oli osumaprosentti huomattavasti parempi, mutta tulinopeus kuusi kertaa pienempi kuin sileäpiippuisella.

Matka / osumia/100laukausta

75 m / 100os.
150 m / 87os.
225 m / 72os.
300m / 53os.

Musketin patruuna oli valmiiksi pakattu pieneksi pötkyläksi, josta ennen latausta repäistiin pieni pala pois aukoksi sytytykselle. Patruuna työnnettiin aseen piipusta sisään ja tungettiin huolella perille saakka aseen "puhdistustangolla", rassilla. Ruuti oli ns. mustaaruutia, joka palaessaan jättää sakean valkean savun. Usein jo kolmen laukauksen jälkeen ampuvan joukon edessä oli niin sakea savu, etteivät osapuolet nähneet toisiaan.

Ns. Sprengtportenin tussari (kivääri) oli 1700-luvun lopun ase, jota Suomen Sodassa 1808 käyttivät ainakin jääkärit. Ase oli huomattavasti tarkempi kuin musketti ja ampui paljon pidemmälle. Asetta osattiin pelätä jo Venäjälläkin: venäläiset kertoivat pelkäävänsä eniten "sitä väkeä, joka kantaa kanuunoita selässään".

Kuva - Keis. Suomen Jääkeri-Rykmentti, Keis. Suomen Jalkaväin-Rykmentti vuonna 1826 : piirtänyt M. v. Wright, Kansalliskirjasto
Teksti - Kalervo Mäkinen, Tarvasjoen kotiseutumuseon näyttely "Suomen Sota" , kesä 2008

Eräs testamenttiasia Jokioisilta

Tammelan tuomiokunnan syyskäräjillä 1899 käsiteltiin torpparinleski Wilhelmina Aatamintytär esille tuomaa testamenttia hänen miehensä, Aprahami Erikinpoika Perälän jälkeen. Aprahami l. Abraham oli kuollut edellisen vuoden joulukuussa ja pariskunnalla ei ollut yhteisiä lapsia. Abraham oli ollut jo aiemmin aviossa erään Eeva Antintyttären kanssa, mutta tämäkin avio oli lapseton.

Abraham oli mennyt naimisiin Eevan kanssa joulukuussa 1844. Tuolloin sulhanen oli Jokioisten Jänhijoen Kankon talossa renkinä, kun taas morsiamen isä oli kyseisen tilan lampuotina. Abraham oli itse syntynyt Matkun Rääpän torpparin, Erkki Juhonpojan ja vaimonsa Annastina Pietarintyttären vanhimpana lapsena loppusyksystä 1817. Hänen nuorempia sisaruksiaan olivat Juho Jaakko (s. 1867 - k. 1867), Matti (s. 1822) ja Maria (s. 1825).

Heistä Juho Jaakko meni naimisiin Maria Juhontyttären kanssa. Tästä avioliitosta olivat tyttäret Ulla Maria, naimisissa torppari Kalle Kustaa Mäkelän kanssa, Vilhelmina, naimisissa torppari Antti Isomäen kanssa, Agatha, naimisissa torppari Kustaa Suvikrouvin kanssa, Fredrika Karolina, naimisissa Juho Kustaa Kustaanpojan kanssa edellä mainitusta Suvikrouvin torpasta ja Anna Kaisa, joka eli leskenä vuonna 1899. Nuorimman tyttären, Hilma Lovisan puoliso oli Nuutajärven kartanon Suonkannon torppari Juho Juhonpoika.

Poikia olivat Nuutajärven Ilolan torppari Juho Vihtori ja hänen pikkuveljensä Oskari, joka oli Ilolan jyvämiehenä.

Erkin ja Annastinan poika Matti oli muuttanut 1837 Lohjalle. Hänen ja samoin kuin vuonna 1849 Alastarolle muuttaneen Marian myöhemmistä vaiheista ei ole tietoa.

Abraham Erkinpoika teki vuonna 1872 keskinäisen testamentin Vilhelmina Aatamintyttären kanssa. Mainittu asiakirja on suomenkielinen edustaen kieliasultaan 1800-luvun loppupuolen Kanta-Hämeen murretta. Suomalainen Wirallinen Lehti painatti tämän lyhyen ja yksinkertaisen sopimuksen joulukuun 21. päivänä 1899.

"Mee allakirjoitetut Aprahami Erikinpoika perälä jänhiön kylästä Jokioisten kappelista ja waimo Wilhelmina Atamintytär olenmi tehneet seurawaisen wälikirjan että se irtain Tawara kuin meillä on niin se kuin jälkein jää niin saa kaikki nauttia sillä ehrolla kon kunnijallisesti hautaan laitta niin ettei sihen ole kummaltakan puoleta perillisten mittään sanottawa Jokioisten kappelissa Jänhiön kylässä se 30 päiwä Syyskuuta 1872 Aprahami Erikinpoika perälä Jänhijön kylästä waimo Wilhelmina Atamintytär"


Molemmat puolisot olivat allekirjoittaneet testamentin puumerkeillään, sillä torpparisuvuissa ei kirjoitustaito tuohon aikaan ollut mitenkään yleistä. Asia tuli joka tapauksessa selväksi ja käräjillä asia sai lainmukaisen jatkonsa. Käytännössä tämä tarkoitti sitä, että Vilhelminan tuli etsiä Aprahamin mahdollisia laillisia perijöitä kuulumattamalla testamentista kolmeen kertaan maamme virallisissa lehdissä. Jos kukaan ei yön ja yhden vuoden kuluessa tulisi vaatimaan lakiosaansa, olisi Vilhelmina ainoa perijä.

Perinnönjaon lopputulos ei ole tiedossani, mutta mahdollisia perijöitä olisi saattanut löytyä esimerkiksi Lohjan suunnalta, jonne Aprahamin veli oli muuttanut nuorena. Samoin olisi tarkasteltava Loimaan seutua, sillä sisko Maria oli kadonnut sinne.

Lauantaipäivän ratoksi

Teräsmies amerikkalaisen propagandafilmin pääosassa. Lois Lane joutuu kidnapatuksi tapahtumien tuoksinassa, mutta supersankarimme hoitaa homman kotiin. Animaattoreita William Bowsky ja William Henning. Filmi on vuodelta 1942. Samoihin aikoihin oli kaikki vähänkin tunnetut piirroselokuvia tuottaneet yhtiöt valjastettu liittoutuneiden propagandakoneiston osiksi.

Oulun markkinoilla 150 vuotta sitten

Noin 150 vuotta sitten, syyskuun 9. ja 10. päivä pidettiin Oulussa syysmarkkinat. Väkeä ja myytävää ei markkinoille tullut edellisvuosien tapaan.

Suurin osa kauppiasta tarjosi Pattijoelta ja Luodosta tuotua silakkaan kahdella ruplalla ja 30 kopeekalla per nelikko. Rukiita myytiin tynnyreittäin ja saman vuoden sadon hinta oli viisi tai neljä ruplaa ja 50 kopeekkaa. Voitakin oli kaupan ja sen ostajat tulivat markkinoille lähinnä Kemin sekä Tornion seutuvilta. Voileiviskän hinnaksi muodostui noin kolme ruplaa ja 20 kopeekkaa. Suolattu lohi maksoi kymmenisen kopeekkaa ja siika noin kuusi kopeekkaa naulalta. Yhdellä ruplalla sai kotiinsa raavasta lihaa leiviskän, mutta lampaanliha oli ruplan ja neljäkymmentä kopeekkaa.

Lehmät vaihtoivat omistaa keskimäärin 15 ruplan hintaan, kun taas työhevosista saattoi joutua maksamaan 50 ruplaa. Valikoimaa täydensivät villavaatteiden, sarkakankaiden, pumpulivaatteiden ja liinojen sekä mattojen myyjät.

Markkinat olivat pitäjien järjestyksen valvojille yleensä melkoisia murheenkryynejä, mutta vuonna 1859 Oulussa elettiin siivosti. Ainoastaan muutama vieras oli hukannut kukkaronsa, mutta näistäkin osa oli saanut omaisuutensa takaisin. Humalassa hortoili vain pieni osa väestä.

Markkinoiden ehdoton vetonaula oli "Hoijala" eli karuselli. Molempina päivinä laite oli täpötäynnä kaikenikäistä väkeä. Jälkeen päin kerrottiin muutamien "maanneen ja istuneen tiimoittain" väenpaljouden takia. Lystinpitäjien kuultiin huudahtelevan "viiden kopeekan edestä hoijakkaa!" Niinpä arveltiin karuselliherrojen pitäneen huolen markkinoiden parhaasta tarjonnasta.

Sana karuselli tulee italiankielisestä sanasta Carosello. Laite on vähitellen kehittynyt lähi-idän alueella jo 1100-luvulla harrastetusta hevosurheilumuodosta. Ranskan nämä pelit olivat erittäin suosittuja renessanssiaikaan ratsastajien yrittäessä kerätä miekkaansa riippumaan laitettuja renkaita. Joskus 1600-luvun loppupuolella pelistä kehitettiin mekaaninen versio, jossa pyörivälle alustalle oli kiinnitetty puuhevosia. Samoihin aikoihin huomattiin, että tämä uusi keksintö sopii myös tavallisen rahvaan huveihin.

Niinpä ympäri Eurooppaa alkoi oikea karuselliboomi, joka huipentui 1800-luvun lopulla ja seuraavan vuosisadan alussa. Markkinoilla ja huvipuistoissa karuselli oli ehdoton ykköslaite. Pikantti yksityiskohta on se, että englantilainen karuselli pyöri aina myötäpäivään muunmaalaisten kulkiessa vastakkaiseen suuntaan. Englantinen herrasmies ei nimittäin olisi missään tapauksessa suostunut nousemaan hevosen selkään sen oikealta puolelta!

Tutkimusretki Liedon Vintalassa

Kirjoittelin reilut kaksi vuotta sitten Liedon Vintalan kylässä asuneesta herastuomari Antti Alikirristä, joka on haudattu Liedon keskiaikaisen kivikirkon seinustalle. Lisätietoja etsiessäni päädyin lukemaan Päivälehteä kesäkuulta 1892. Lehdessä on pieni kertomus ylioppilas Hurmeen ja opettaja Kauppisen tutkimusmatkasta Vintalan kylän Merolaan. Tämä paikka mainitaan museoviraston kulttuuriympäristön rekisteriportaalissa moniperioidisena muinaisjäännöksenä, johon sisältyy useita eri kohteita.

Hurme ja Kauppinen lähtivät vanhoihin löytöihin ja kertomuksiin nojautuen kaivelemaan Merolan maita. Aluksi he kaivoivat syvemmälle erästä jo aiemmin avattua hautaa. Noin 10 jalkaa entistä tutkimustasoa alempaa harrastelijamme löysivät 37 tuuma pitkän ja kolme tuumaa leveän, kaksiteräisen suoran rautamiekan, joka painoi kolme naulaa. Miekan kahvaa rajoittivat kädensijan molemmin puolin pään suuntaan suippenevat, tukevat suojat.

Tuosta löydöstä hieman ylämäkeen päin oli 18 aiemmin torppari Renfors löytänyt perunakuoppaa kaivaessaan rautaisen keihäänkärjen ja nuolenkärjen. Ne hän oli ymmärtämättömyyttään vienyt paikallliselle sepälle teroitettavaksi puukoiksi.

Tuo löydös sijaitsi noin 100 syltä Aurajoen rannasta, siitä poispäin viettävästä kallioisesta rinteestä. Kivenheiton päässä tästä on Uhrimäki -niminen kalliotöyräs. Edelleen 300 syltä jokivartta alaspäin löydettiin Kyläntalon kellaria tehtäessä sylen syvyydestä, kovasta savimaasta kirkkaan kultainen kruunu. Sen talollinen Silvander vei heti seuraavana päivänä Turkuun myyden sen neljästä markasta kultasepälle. Tämä sitten kolhi sen piloille.

Paikalliset asukkaat kertoivat Kauppiselle ja Hurmeelle Alikirriin talon pelloilla nähdyn monena iltana peräkkäin virvatulia syksyiseen aikaan. Näiden vanha kansa tiesi tarkoittavan aarretta, jota ei ole vielä kaivettu esiin........

Tehtailija Gorschelnikin onnettomuus unohdetulla rautatiellä

Turun Nummenpakan syrjällä sijainnut Kallenkuljun tiilitehdas mainitaan ensimmäisen kerran jo vuonna 1712, mutta se on saatettu perustaa jo 1600-luvulla. Kallenkuljussa tehtiin tiiliä enemmän tai vähemmän aktiivisesti aina vuoteen 1916, jolloin se lopetti toimintansa. Tehtaan johtajana 1900-luvun alussa oli herra Gorschelnik, joka omisti paitsi Kallenkuljun, niin myös omaa nimeään kantaneen tiilitehtaan. Tämä Kupittaan rautatieaseman läheisyydessä sijainnut teollisuuslaitos tuli myöhemmin huomattavasti tunnetummaksi Kupittaan Savi -nimellä.


Vuonna 1911 tehtailija Gorschelnik joutui ikävän tapaturman uhriksi. Edellä mainittujen kahden tiilitehtaan välillä kulki tuohon aikaan kapea rautatie, jolla tiiliä kuljetettiin vaunuitse. Lauantaiaamuna 21.päivä lokakuuta Gorschelnik käveli mainittua junaraidetta pitkin kohti Kallenkuljua. Tuohon suuntaan raiteet viettivät alamäkeen. Ylemmältä tehtaalta oli lähetetty omalla painollaan vaunu, jossa oli kolme hevoskuormaa tiiliä. Gorschelnik väisti tätä vaunua ratapenkalle kohdassa, missä rata kulkee noin 2,5 metrin korkeudessa Kallenkuljun yläpuolella.

Tehtailijan mukana oli hänen suurikokoinen newfoundlandilaiskoiransa, joka ei jostain syystä ehtinyt hypätä syrjään. Niinpä koiraparka jäi vaunun alle ja samalla vaunu kuormineen kaatui. Gorschelnik hautautui kokonaan tiilien alle.

Radan läheisyydessä sijainneen Puuteollisuus Oy:n työntekijät huomasivat tapaturman ja riensivät saman tien apuun. Tehtailija Gorschelnik saatii kaivettua tiilien alta esiin, tosin tajuttomana. Työmiehet lähtivät kantamaan häntä kotiin päin, mutta jo matkalla uhri tuli tajuihinsa. Gorschelnik oli saanut avohaavoja otsaansa ja päälaella. Tiilien painosta olivat myös olkapää ja kädet saaneet ankaria kuhmuja. Kaikeksi onneksi tiilitehtailija selvisi pidemmän päälle ilman vakavia fyysisiä vammoja.

Kallenkuljun tiilitehtaan historiaan kuului koko joukko pieniä tapaturmia ja onnettomuuksia. Esimerkiksi syyskuussa 1896 Turun Wapaaehtoinen palokunta kävi sammuttamassa tehtaan kuivatushuoneissa syttyneen tulipalon. Tämä palo ei aiheuttanut ihmisuhreja, mutta tehtaan päärakennus paloi maan tasalle. Viereiset rakennukset säilyivät ainoastaan palokuntalaisten uutteruuden ja kovan vesisateen takia. Kuukautta myöhemmin palkittiin sammutustöissä ansioituneita turkulaisia. Kuuden markan palkinnon sai renki F. Lindblom, neljä markkaa annettiin kauppias Krjukoffsin rengille, A. Nurmelle, kauppias Hartzellin rengille, K. Lillbergille, vuokrakuski J. Rosvallille, kauppias Rydmanin rengille, F. Johanssonille sekä vielä lopuksi kolme markkaa kauppias Kilandersin rengille, K. Aaltoselle.

Nummenpakalta Aurajoen partaalle Halisiin kulki vuosina 1925-1962 noin 600 metriä pitkä "Kupittaan savirata". Sillä kuljetettiin savea Kupittaan tehtaalle. Reitti kulki myös Aurajoen yli vuodesta 1939 lähtien, kun rataa hieman pidennettiin. Tätä nykyisen ylioppilaskylän kohdalla ollutta siltaa jouduttiin korjailemaan aina jäiden lähdettyä. Savivaunuja vetivät ensi alkuun hevoset, mutta joskus 1930-luvulla tehdas hankki kaksi saksalaista dieselveturia. Kupittaan saviradan liikennöinti loppui 1962. Rata purettiin ja veturit romutettiin. Kupittaan Saven tehdas lopetti toimintansa seitsemän vuotta myöhemmin. Saviradan jäänteistä kiinnostuneiden bongareiden kannattaa pistäytyä täällä.

Alussa mainittu kapearaitainen rautatie Kallenkuljun ja Gorschelnikin toisen tehtaan välillä oli siis paljon varhaisempi rakennelma kuin savirata. En ole ainakaan itse onnistunut löytämään mainintoja tästä kenties täysin unohdetusta rataliikenteemme pienestä merkillisyydestä.

Naantalin luostarilta

Vadstenan luostarin perustaman Pyhä Birgitan innoittamana saatiin Suomen Naantaliin oman birgittalaisluostari 1400-luvulla. Pyhän Birgitan alkuperäinen ajatus oli, että luostariin otettaisiin jäseniksi lähinnä ylhäisten sukujen naisia. Näiden oli sitten omalla elämällään luotava jumalaista ja siveellistä esimerkkiä tavalliselle rahvaalle. Niinpä Vadstenassa oli mm. kuninkaantyttäriäkin nunnina.

Naantalissa ei tainnut koskaan olla kuninkaallisia muuta kuin ehkä vieraina, mutta sen sijaan Flemingien, Kurkien, Särkilahden, Kirveen, Jägerhornien ja mm. Karpalaisten varhaisia aatelisneitoja siellä kyllä oli. Miten he sitten luostariin päätyivät?

Suomen keskiajan historia -teos vuodelta 1898 antaa tähän hieman valaistusta;

Kun joku pyrki nunnaksi, käskettiin hänet kolmen kuukauden kuluttua tulemaan takaisin luostariin ilmoittamaan abbedissalle syyt tähän päätökseensä. Sitten jätettiin asia taas avoinaiseksi, kunnes kokonainen vuosi oli kulunut umpeen ensimmäisestä ilmoituksesta. Jos pyrkijä nytkin pysyi päätöksessään ja hänen anomuksensa hyväksyttiin, vihki hiippakunnan piispa hänet juhlallisesti nunnaksi.

Avojaloin ja hiukset kerittyinä odotti noviisi eli luostariin pyrkijä kirkonoven ulkopuolella pyhää toimitusta, joka ainaiseksi oli sulkeva hänet muun maailman yhteydestä. Kysyttyään syytä, miksi noviisi tahtoi ruveta nunnaksi, ja saatuaan vastauksen, talutti piispa hänet kirkkoon ja jätti hänet ovensuuhun seisomaan.

Edellä kannettiin punaista lippua, jonka toisella puolella oli ristiinnaulitun, toisella puolella pyhän Neitsyen kuva. Piispa astui korkea-alttarin ääreen ja siunasi kultasormuksen, jonka tuleva nunna oli kantava sormessaan. Sitten meni hän noviisin luo ottaen häneltä kuuliaisuus-, köyhyys- ja naimattomuuslupauksen. Tämän tehtyään painoi piispa sormuksen noviisin sormeen ja sanoi "minä vihin sinut nyt Jumalan morsiameksi ja ainaiseksi omaisuudeksi".

Messusävelien soidessa vietiin noviisi korkea-alttarin eteen, jossa vanha puku riisuttiin häneltä ja noviisi sai nunnanpuvun. Kun jumalanpalvelus esirukouksineen ja synninpäästöineen oli päättynyt, talutti piispa nunnan luostarinovelle ja jätti hänet abbedissan haltuun. Ovi sulkeutui ja uusi ihminen astui luostarin ilottomaan hämärään, uskotellen itselleen, että hänen nuoruutensa inhimilliset unelmat ja hartaimmat toiveet olivat sulaa syntiä sekä pahuutta.
Nunnapukuun kuului pitkä, valkoinen aluspaita ja sen päällä harmaa, hihallinen hame. Vyötäisillä hame oli kiinnitetty mustalla nahkavyöllä. Hameen etupuolella riippui hartioista lähtevä scapulare eli kapea vaatekaistale. Päällysvaatteissa käytettiin harmaata kaapua ilman poimuja tai laskoksia. Kaikki nämä vaatteet olivat sarasta, joskus myös verasta. Talvella oli kylläkin lupa käyttää myös lampaannahalla vuorattua hametta. Hartioita ja niskaa suojasi valkoinen kangaskaulus.

Jalkineet olivat mustasta nahasta, kesällä kengät ja talvella varrelliset saappaat. Päähineenä oli valkoinen palttinahuntu, joka peitti kasvoista otsan, poskipäät ja leuan. Tämän hunnun päällä oli toinen, musta huntu. Siihen kiinnitettiin ns. "Kristuksen kruunu" eli valkoisista palttinakaistaleista tehty risti. Yksi kaistale kulki vanteena pään ympäri ja kaksi muuta kaistaletta tekivät ristin vanteen sisälle. Yhtymäkohtiin oli ommeltu pieniä, punaisia tilkkuja, ikäänkuin veripisaroita. Päällyskaavussa oli myös punainen ristinmerkki.

Naantalin luostari sijaitsi aikoinaan kirkon vierellä, mutta nykyisin siitä ei ole jäljellä kuin maanalaisia fragmentteja. Kirkon kolmestatoista alttaristakaan ei ole jäljellä kuin yksi.

Turun uusin hautausmaa

Vuoden 1784 kirkonkokouksessa päättivät Turun tuomiokirkon ruotsalaiset ja suomalaiset jäsenet, että 10. päivästä toukokuuta alkaen vainajia ei enää haudattaisi kirkon alla oleviin hautoihin. Niille oli tarkoitus löytää soveliaampi sija jostain silloisen kaupunkitaajaman ulkopuolelta. Varsinkin kesäkuumilla lattian alta nouseva haju oli kammottava puhumattakaan vanhasta käytännöstä johtuvista terveyshaitoista.

Tuo edellä mainittu kirkonkokous oli halunnut sijoittaa uuden hautausmaan ns. piispan pellolle, josta se määräsikin kaksi tynnyrinalaa varattavaksi tälle. Piispa olisi saanut korvaukseksi 16 tynnyriä jyviä.

Tästä suunnitelmasta ei loppujen lopuksi tullut valmista ja vasta 20 vuotta myöhemmin, piispan käräjillä kesäkuun 29. päivä 1804 otettiin asia uudelleen käsittelyyn. Aiempi ehdotus piispan pellosta todettiin uusissa keskusteluissa täysin sopimattomaksi, koska sen todettiin olevan kovaa savimaata. Se olisi vaatinut laskelmien mukaan satatuhatta kuormaa sisusmultaa, jotta hautaaminen olisi saatu edes jotenkin onnistumaan. Lisäksi 16 jyvätynnyrin maksu piispalle olisi käynyt seurakuntalaisille kovin raskaaksi.

Niinpä piispan johdolla määrättiin uudeksi paikaksi ns. Skanssin malmi, missä tietysti tänä päivänäkin sijaitsee Turun "uusi" hautausmaa. Aluksi rajattiin kivimuurilla kolmen tynnyrin ala maata kolmen kyynärän korkeudelta, kymmenen korttelin leveydeltä pohjasta katsoen sekä seitsemän korttelin leveydeltä yläosasta. Tämä työ tuli maksamaan 2000 riksiä, minkä lisäksi tulivat kaupunkilaisten päivätyöt. Tuomiokirkon suomalaisen seurakunnan kirkkoherra Alexander Lauraeus vihki tämän uuden hautausmaan 22.9.1807.

Reilun 30 vuoden kuluttua oli tuo kolmen tynnyrin ala käynyt auttamatta liian pieneksi. Kirkonkokous helmikuun 25. päivä vuonna 1839 päätti lisätä vielä yhden tynnyrin alan, jonka ympärille muurattiin em. kaltainen aita. Lisäosa valmistui 7.10.1849. Edellisen 42 vuoden aikana oli hautausmaalle kätketty 18.000 vainajan maalliset jäännökset.

Muukin kirkollinen omaisuus vaati hoitoa ja uudistamista. Tuomiokirkon urut olivat palaneet Turun palossa 1827 tuhkaksi ja seurakuntalaisten keskuudessa oli suurta epätoivoa rakkaan kotikirkon korjaamisesta tältäkin osin. Kuten aina ennenkin, olivat yksittäiset lahjoittajat suureksi avuksi seurakunnalleen. Paakari-oltermanni Carl Wahlgrenin leski Maria Dahl määräsi testamentillaan toukokuussa 1834 peräti 16200 hopearuplaa urkujen rakentamista varten.

Urkuja rakentamaan palkattiin Gustav Andersson, yksi Ruotsin tunnetuimmista alan miehistä. Hänen yhtiönsä teki sekä Ouluun että Turkuun uudet, suuret urut 1830-40 -lukujen taitteessa. Anderssonin tekemissä uruissa oli "tumma ja leveä, voimakas sointi, jossa basso korostui vahvasti, mutta diskanttiakaan ei oltu unohdettu". Hänen oppilaansa ja työnsä jatkaja, myöhemmällä iällään suomalaistunut Anders Thule jatkoi Anderssonin linjaa tehden tukevarakenteisia soittimia, missä oli suurikokoisia yksityiskohtia. Thule oli itseasiassa johtanut Oulun ja sen jälkeen Turun kirkkojen urkujen pystyttämistä. Luultavasti hän hoiti myös urkujen ns. äänittämisen suurelta osin.

Juho Miettusen itsemurha

Kiteen pitäjän Rokkalan kylän talossa kaksi asui 1800-luvulla pariskunta Juho Miettunen ja Anna Pirinen. Heidän tyttärensä Maria oli naimisissa Juho Tornin kanssa ja tämä nuori pari asui samassa taloudessa. Lisäksi ydinperheeseen kuului Marian sisko Anna. Tämä oli tilanne ainakin 1850-luvun lopulta eteenpäin.

Kiteen rippikirjaniteen sivu 785 vuosilta 1856-1862 sisältää Rokkalan kylän talon numero kaksi kohdalla tylyn ilmoituksen koskien isäntä Juho Miettusta; "död 9.2.1862 hängt sig". Toisin sanoen Juho oli päättänyt päivänsä itse helmikuun alkupuolella. Mitä oli mahtanut tapahtua? Kirkkoherra ei ole katsonut tarpeelliseksi merkitä asiaa yhtään tarkemmin, vaikka silloisen lain mukaan kyseessä oli rikos. Oliko kyseessä tilapäinen mielenhäiriö, silkka vahinko tai itsemurhaksi naamioitu murha?

Epätietoisuutta hälventää ainakin osaksi ajan sanomalehdistö, joka vielä tuohon aikaan kirjoitti hyvin suorasukaisesti intiimeistäkin asioista. Toki esimerkiksi seksuaalisuuteen liittyvät seikat osattiin verhota taitavan kielenkäytön alle.

Niinpä tässä tapauksessa saadaan Juho Miettusesta tietoja, jotka kertovat hänen olleen hiljaisen, harvapuheisen ja typeränlaisen miehen. Juho oli lauantai-iltana, joka siis oli 8. päivä helmikuuta, tehnyt askareensa tavalliseen tapaan. Syötyään hän oli mennyt kylpemään lastensa kanssa ja itsensä kuivattuaan mennyt levolle tuvassa. Kun väki seuraavana aamuna heräili, oli isäntä poissa. Hänen arveltiin menneen yöllä nukkumaan saunaan, jossa hän kylminä talviöinä viihtyi paremmin.

Aamiasta kattaessaan sanoi emäntä tyttärilleen, että nämä menisivät hakemaan isänsä syömään. Tyttöset lähtivät matkaan, mutta tulivat pian itkien takaisin kertoen Juho makaavan kuolleena saunamökissä. Vävy poika Juho Torni lähti välittömästi tarkastamaan tilannetta.

Isäntä Miettunen riippui jäykkänä noin sylen pituisessa, villaisessa vyössä lähes mahallaan, oikean käden kyynärpää sillassa, vasen käsi suorana kämmenellään noin kolme korttelia lattiasta kurkkutorveen. Vyön toinen pää oli solmittu seipään ympäri ja toisessa päässä oli juokseva solmu vainajan kaulan ympäri.

Seipään toinen pää oli maton alla orrella, toinen taas mallaslaudoilla. Ilmeisesti Juho oli kylpylaudoilla tehnyt solmut ja sieltä heittäytynyt pienen matkan alaspäin.

Paikalliset viranomaiset tutkivat tapauksen ja yrittivät löytää syyn yllättävälle itsemurhalle. Ainakin osittain sille saatiin yksi selitys.

Juho Miettunen oli köyhä mies, niin kuin moni muukin syrjäisen Kiteen asukas. Tästä syystä hän oli erehtynyt rikkomaan lakia antamalla huhdan toisen raadettavaksi. Tämä kyseinen raataja onnistui riitaantumaan Miettusen naapurin kanssa, joka sitten meni kertomaan luvattomasta huhdasta nimismiehelle. Kyseinen maapala oli tuohon aikaan vielä jakamaton eikä sen suhteen oltu sovittu mitään tarkempaa.

Asia tuli tietysti käräjille ja sitä jouduttiin puimaan useampaan otteeseen. Tämä kävi Juho Miettusen hermoille ja hänen kerrottiin pelkäävän joutuvansa Kuopion vankilaan vesileipäkuurille. Sinne hän myös uskoi kuolevansa. Lisäksi hän pelkäsi virkavallan vievän edellisvuotisen elonkorjuun tuotot. Tämän jälkeen ei hänen perheellään olisi ollut mitään.

Lautamiehelle, joka toi haastetta käräjille, sanoi Juho "tokko silloin enää siellä lienenkään". Traagisena päivänä oli Juho kuullut nimismiehen olevan Rokkalan kylässä ja kysyneen "minkätähden hän käynyt minua noutamassa?". Miettunen oli nimittäin siinä luulossa, että hänen asiansa tulee esille maanantaina 10. päivä helmikuuta. Oikea päivämäärä olisi ollut tasan viikkoa myöhemmin.

Kuoleman syytä edelleen tutkittaessa kertoi eräs kiteeläinen, että hän oli kolmatta kymmentä vuotta ollut vainaan kanssa ystävä ja asunut jopa samassa tuvassa. Hän oli aina ollut sovussa perheensä ja muiden kanssa, eikä hänen koskaan kuultu torailevan muille.

Eniten Juhoa tuntui pelottaneen mahdollinen Kuopioon joutuminen ja elojen menetys. Silloin olisi talo ollut hukassa. Ystävän todistuksen mukaan tämä yksinkertainen mies meni tämän takia itse surman suuhun.

Tutkinnan kuluessa huomautettiin, että Miettusen oma perhe ei ollut koskenut vainajaan ennen virkavallan paikalle tuloa. He olivat pelänneet joutuvansa syytetyiksi tämän kuolemasta. Mitään haittaa tästä ei varmaan ollut, sillä Juho Miettunen oli kuollut jo tunteja aiemmin.

Kuollut mies tien varrella

Syyskuussa 1896 löydettiin Pohjan pitäjän Fiskarsin tehtailta Perniön Kosken tehtaalle johtavan tien varrelta miehen ruumis. Välittömästi pidetyssä poliisitutkinnassa ei saatu selville tämän paikkakuntalaisille oudon miehen henkilöllisyyttä.

Vainajan taskuista löytyi kirje, joka oli leimattu Toijalan asemalla. Muutoin tästä paperilappusesta ei ollut hyötyä tutkinnalle. Edelleen taskuista löytyi lääkeresepti, joka oli annettu nimelle Heiki Siivonen. Merkintöjen mukaan sillä oli ostettu lääkkeitä elokuun kahdeksantena päivänä Fiskarsin tehtaan apteekista.

Rahaa miehellä oli ollut mukanaan 25 markkaa ja 95 penniä. Muuta omaisuutta oli hopeinen ankkurikello, kaksi veistä ja pieni pullo jotain lääkeainetta. Näiden lisäksi löydettiin muutaman kymmenen metrin päässä ruumista lojunut kankainen pussi. Sen kätköistä löytyi ruokatavaroita, liinavaatteita, tupakkaa ja voirasia.

Poliisi sai lopulta tietoonsa, että tuolloin tekeillä ollut Turku-Karjaa -rautatietä oli ollut ahkeroimassa eräs Heikki Siivonen. Näin ollen voitiin todeta vainajan todellakin olleen kyseisen rautatietyöläisen.

Heikki oli viettänyt irtolaiselämää, mutta Akaan haudattujen luettelon mukaan hän olisi ollut kirjoilla Kurisjärven kylän Vanhakartanolla. Kuollessaan 43 vuoden ikäinen Heikki Tuomaanpoika Siivonen sai viimeisen leposijansa Pohjan pitän kirkkomaalta.

Hän oli ollut naimisissa Amanda Maria Juhontyttären kanssa, joka vihkimisen aikaan 1879 oli piikana Tiuran rusthollissa. Lapsia heille syntyi neljä, joista esikoisena kastettiin Olga Maria joulukuussa 1880. Paria vuotta myöhemmin Kurvolan talon muonatorpparin renki Heikki ja Amanda saivat Otto Henrikin ja 1884 syntyi Juho Heikki. Kuopuksena kastettiin Kalle Jalmari Pohjanmaan Kälviällä, vaikka kaste on merkitty Akaankin kirjoihin. Tämä pienokainen menehtyi jo kolmen kuukauden ikäisenä. Etunimistä päätellen on myös Otto Henrik kuollut vauvaiässä. Amanda Maria Juhontyttären tai hänen lastensa myöhemmistä vaiheista en ole merkinnyt tietoja muistiin.

Rantarata Turusta Helsinkiin tehtiin kahdessa osassa. Keisarillisella määräyksellä 18. päivä tammikuuta 1895 Turusta Karjaalle kulkeva osuus rakennettiin silloisen Salon kauppalan keskustan kautta. Varsinainen työ aloitettiin maaliskuussa 1896 ja seuraavana vuonna valmistui Suomen ensimmäinen rautatietunneli Pohjankuruun, ikivanhalle satamapaikalle. Tämän jo käytöstä poistetun tunnelin pituus oli 156 metriä. Yleiselle liikenteelle rata avattiin marraskuun ensimmäisenä 1899. Vuoden 1897 valtiopäivät päättivät Karjaalta Helsinkiin vievästä osuudesta ja se valmistui lopullisesti syyskuun ensimmäisenä 1903.

Rantaradan pätkä, mitä Heikki Siivonenkin saattoi olla tekemässä, purettiin Karjaan ja Pohjankurun väliltä 1990-luvulla. Oheisessa kuvassa on vanhaa radanpohjaa mainitulta osuudelta Turkuun päin katsottuna. Vasemmalla puolella kuvanottajasta on ollut Gammelbyn kylä, josta kirjoittelin noin vuosi sitten.

Tuhopoltto Lassin talossa

Sammatin Kaukolan kylän Lassin talon isäntänä oli 1860-luvun alkupuolelta lähtien Elias Lietzen, Lohjan Talpelassa vuonna 1823 syntynyt rusthollarin poika. Hänen vaimonsa Clara Christina Cavonius oli kotoisin Nummen Oittilan kylän Paakkalan rusthollista, missä hän oli syntynyt 1839. Eliaksen ja Claran perheessä oli kahdeksan lasta, joista osa kuoli hyvin pienenä.

Eliaksen jälkeen Lassin isännäksi tuli vuonna 1871 syntynyt Kaarlo Eljas, joka oli naimisissa Suomusjärven Koorlan Sepän talosta kotoisin olleen Ida Niemen kanssa. Kaarlon sisaruksista voisi erikseen mainita taidemaalari Kustaa Adolf Lietsalon, jonka vaiheista voit lukea vaikka täältä.

Isä Eliaksen aikaan Lassilassa koettiin eräs hyvin ikävä tapaus. Elokuun 27. päivänä iltana 1896 kello yhdeksän aikaa illalla joku sytytti talon riihirakennuksien luona olleen ladon nurkan. Tuli levisi suurella vauhdilla kahteen riiheen ja neljään latoon, polttaen ne täydellisesti.

Ladoissa oli ollut kolmen vuoden oljet ja karjan rehua, kun taas niiden katoksien alla oli säilytetty hevosten ajokaluja, kuten rattaita. Nämä kaikki tuhoutuivat rajussa palossa, jota ei voitu mitenkään hillitä.

Vaikka naapuritalosta riennettiin apuun, ei mainituista rakennuksista saatu talteen mitään. Onni onnettomuudessa oli se, että tuuli oli lännen puolella. Näin ulkorakennusten pohjoispuolella ollut asuinrakennus säästyi tulen raivolta.

Riihet oli Elias Lietzen kaukonäköisesti vakuuttanut seurakunnan ja Karjalohjan yhteisessä palovakuutuksessa 1600 markasta. Se ei riittänyt peittämään palosta aiheutuneita vahinkoja, joiden laskettiin nousevan lähes 10000 markkaan.

Kaukolan Lassin talossa oli tehty jo 1889 murhapolton yritys, joka tuhosi vesimyllyn ja niittyladon. Vaikka tapaus vietiin luonnollisesti kärjäjille, ei syyllistä saatu koskaan selville. Eräs perhe vangittiin epäluulon alaisina, mutta todisteiden puuttuessa heidät jouduttiin vapauttamaan. Lassin talon riihet ja ladot polttaneesta tihutyöstä käynnistettiin poliisitutkinta. Lietzenien perheen kerrottiin pelkäävän henkensä puolesta, mikäli palon aloittanutta rikollista ei saada kiinni.

Valokuva : Suomen maatilat, I osa

Kirkkoherra August Hilden Marttilasta

Marttilan kirkkoherrana vuosina 1876-1908 olleen August Hildenin ammatinvalinta ei ollut millään tavalla sattuman kauppaa. Hänen mieslinjainen esipolvensa alkaa oululaisesta kauppiaasta, Henrik Värtöstä, jonka poika Matias otti käyttöön sukunimen Hilden. Matias toimi vuosikausia Kemin kappalaisena ja varapastorina. Hänen kolmas vaimonsa oli Limingan kirkkoherran tytär Susanna Fellman ja tästä aviosta syntyi poika Karl Konstantin, joka päätti pitkän virkauransa Vesilahden kirkkoherrana.

Karl Konstantin oli kaksi kertaa naimisissa ja ensimmäisestä aviosta Kemin kirkkoherran tyttären, Maria Helena Castrenin kanssa syntyi Limingan pitäjässä August Hildenin isä Erik Niklas. August Hilden taasen näki päivänvalon ensi kerran Temmeksen kappeliseurakunnan Pyhäjoella heinäkuussa 1834.

Erik Niklas Hilden oli pappina Uudessakaarlepyyssä ja Lappajärvellä sekä Temmeksen kappalaisena. Akaan kirkkoherra hänestä tuli 1845 ja rovastin arvo hänelle annettiin 1854. Vuosina 1860-74 Hilden oli lisäksi vt. lääninrovastina. Hän kuoli Akaassa 1882.

Augustin äiti oli Erikin ensimmäinen vaimo Maria Antoinette Lilius. Tämän kuoltua meni hän naimisiin tämän sisaren, Karoliina Elisabet Liliuksen kanssa. Myös Liliukset olivat tunnettua pappissukua, jonka katsotaan polveutuvan Längelmäen kirkkoherrasta, Henrik Raineniuksesta, joka eli 1600-luvun lopulla.

August Hilden tuli Marttilaan 1876 ja viihtyi seurakunnassaan kunnioitettuna ja arvostettuna sielunpaimenena. Hänen vaimonsa oli tullijohtaja Olof Henric Holmbergin ja Josepha Gustava Federleyn tytär Hilda Aleksandra, joka oli syntynyt Helsingissä toukokuussa 1836.

Hilda Aleksandra Hilden menehtyi pitkälliseen sairauteen syyskuun viimeisenä päivänä 1907. Ehkä rakkaan vaimon kuolema verotti iäkkään kirkkoherran voimia, sillä August Hilden kuoli työnsä ääressä sydänkohtaukseen seuraavan vuoden syksyllä. Lokakuun viimeisenä päivänä samana vuonna pidetyistä hautajaisista muodostui yksi suurimmista surujuhlista mitä Marttilan pitäjässä oli koskaan koettu.

Kristillinen Kotimaa -lehti kuvaili päivän kulkua suurin piirtein seuraavasti;

Kun vainajaa lähdettiin kantamaan pois kodistaan, Marttilan Pappilasta, puhui ensin ruumispaarien ääressä pastori Räsänen Pöytyältä. Kodista kirkkoon arkun kantoivat vainajan poika, filosofian maisteri Arvid Hilden, vainajan veljet sekä seurakunnan neljä kappalaista. Surusaattoa oli seuraamassa yli 5oo pitäjäläistä ja heistä kirkko tulikin täpötäyteen.

Siunaus tapahtui kirkossa, jossa ruumissaarnan piti vainajan lähin apulainen, pastori Juho Heininen. Heininen muisteli lämmöllä Hildenin 33 -vuotista elämäntyötä Marttilan seurakunnassa. Alttaripalveluksen tilaisuudessa pitivät yhdessä em. neljä kappalaista. Varsinainen ruumiinsiunauksen toimitti pastori Heininen. Kun seurakunnan kappalaiset olivat lukeneet kukin itse valitsemansa kohdan raamatusta vainajan muistolle, lähtivät emäseurakunnan kirkkoneuvoston jäsenet kantamaan Hildeniä kohti viimeistä leposijaa.

Kun hauta oli luotu umpeen, alkoi seppeleiden lasku. Ensin haudalle tuotiin Marttilan kirkkoneuvoston ja Marttilan sekä Kosken seurakuntalaisten kukkalaitteet. Karinaisten seurakuntalaisten puolesta ilmoitettiin, että seppeleen sijaan he olivat perustaneet pikkukoulurahaston, joka kantaa vainajan nimeä.

Perniön rovastikunnan puolesta seppeleen toi rovasti Troberg, joka samalla lausui muutaman sanan vainajan suhteesta virkaveljiinsä. Nahkuri Rinne laski seppeleen Marttilan, Kosken, Euran ja Karinaisten seurakuntain ensimmäisten kansakoulujohtokuntain puolesta, joissa kaikissa Hilden oli ollut ensimmäisenä esimiehenä. Paikallisen Säästöpankin puolesta kukkalaitteen toi kamreeri Sjöman, joka kiitti vainajaa tämän yli 30 vuotta kestäneestä työstä pankin hyväksi. Tilaisuudessa lauloi tilapäinen "surukööri" kanttori Järvenpään johdolla.