20 viikkoa?

Kirmalta Kattlaan ja holhouksen alaiseksi

Sammatin Kaukolan kylän Kirman talon isännäksi tuli 1770-luvun alussa 29.10.1745 syntynyt Johan Johansson. Hän oli Kirman edellisen isännän poika. Parikymppisenä Johan Johansson kävi hakemassa itselleen vaimon Lohjan Varolan kylän yksinäistalosta, missä nuorikko Kreetta Warell oli syntynyt huhtikuussa 1750. Häitä vietettiin lokakuussa 1767.

Kaukolan Kirmalla pariskunnalle syntyi kuusi lasta. Näistä esikoistytär Stina meni naimisiin Sammatin Niemenkylän Mallan talollisen, Abrahamin kanssa. Seuraavana syntynyt Anna Beata kuoli lapsena, kun taas esikoispoika Jacob tuli isänsä jälkeen Kirman talolliseksi. Hän otti käyttöön äitinsä kotitalosta mukaellun Varelius -nimen.

Neljäs lapsi oli tytär Helena, muttä hän menehtyi vain muutamien kuukausien ikäisenä kesällä 1782. Seuraavan vuoden syksyllä syntyi poika Henrik Johan, joka löysi vaimokseen Karjalohjan Lohjantaipaleen Kattlan l. Kattilan talon tyttären, Gretan. Tämän avion kautta Henrik Johan pääsi Kattlan isännäksi. Kuudes lapsi oli alkuvuodesta 1787 syntynyt Isak, joka kuoli syksyllä 1813 naimattomana ja lapsettomana.

Näistä Kirman lapsista löytyy lukuisia mielenkiintoisia kytkentöjä. Tunnetuin Kirman jälkeläinen lienee nykyinen Tasavallan Presidentti Tarja Halonen, jonka viidennen sukupolven esivanhempiin kuuluu tuo em. Niemenkylän Mallan pariskunta. Hieman heikommin elämän poluilla menestyi Lohjantaipaleen Kattlaan siirtynyt Henrik Johan Johansson. Vuonna 1820 pidetyillä talvikäräjillä hänet jouduttiin määräämään holhouksen alaiseksi mm. ankaran ryyppäämisen ja huolettoman talonpitonsa takia. Holhoojiksi määrättiin velipoika Jacob Johansson Varelius Kirmalta sekä naapuritalo Ylhäisten rusthollari Henrik Johansson Karell.

Vaikka elämä koetteli Kattlan väkeä, pääsivät lapset kuitenkin tahoillaan mukavasti naimisiin. Vanhimman tyttären, Greta Lisan mies Michel Nyberg oli kotoisin aina Vesilahdelta saakka. Karjalohjalla pariskunta eleli ensin torppareina Lohjantaipaleessa, mutta appensa kuoltua Michel otti Kattlan isännyyden. Hänen jälkeen 1860-luvulla isännäksi tuli poika Henrik Johan Nyberg.

Greta Stinan sisko Eva Ulrika meni naimisiin Karjalohjan lukkarin, komeasti nimetyn Amandus Amatus Uggelbergin kanssa. Kolmas naimisiin saakka ehtinyt lapsi oli poika Henrik, joka käytti sukunimeä Warelius. Hän torpparina mm. Nummen Tavolan kylän Kuustolla ja kotipitäjänsä Särkijärven kylän Alhaisten rusthollissa.

HisKi oli vienyt harhaan....taas

Oheisessa lehtileikkeessä esiintyy useampikin kaukainen sukulaiseni, mutta tämän tekstin perusteella heidän keskinäisistä omistuksistaan tai sukulaisuusuhteistaan on erittäin hankala sanoa yhtään mitään. Heinolassa ilmestynyt kansallismielinen Jyränkö -lehti oli saksinut ilmoituksen Suomen Wirallisesta Lehdestä ja epäilee saatteessaan "teräväpäisimpien, ruotsinkieltä taitavien lukijoittensa kai aavistanevan mitä kuulutuksessa tarkoitetaan".

Kollega Axelssonin ja hänen veljensä Frans Vilhelmin vanhemmat olivat mm. Mustion ruukilla saarnaajana sekä pedagogina toiminut Abraham Johan A. ja vaimonsa Hedvig Carolina Lauraeus. Abraham Johan oli ennen Mustiolle tuloaan palvelullut myös Lohjan, Pusulan ja Karjalohjan seurakuntia. Hedvigin isä Alexander L. oli taas ollut Lohjan kirkkoherrana vuodesta 1816 lähtien aina kuolemaansa saakka helmikuussa 1832. Lauraes -suvun esipolvia voi seurata sitten aina kuuluisaan Sursilliin saakka.

Kärkelän kuparihytillä työskennellyt Gustaf on luultavasti Karjalohjan Tallaan kylästä lähtöisin ollut Tallqvist -sukua, mutta hänen yhteyttään. Koska Lohjantaipaleen kylän Hakalan omistajana oli 1830-luvulta lähtien Åfeldt -suku, saattaisivat Anna Hedda ja Karl Å. olla sisaruksia. Anna Hedda olisi sitten mennyt naimisiin muurarimestari Karl Salinin kanssa. Karl Åfelt taasen oli tullut Hakalan isännäksi isän Erikin jälkeen viimeistään 1860-luvulla. Hänen vaimonsa nimi oli Emelie.

Lohjantaipaleen Hakalassa asui 1843-luvulta lähtien pariskunta Johan Christersson ja Anna Stina Henriksdotter. Anna Stina oli äitinsä kautta sukua Hakalan talon emännälle ja hänen veljensä Henrik Johan oli ollut Hakalan isäntänä muutamia vuosia ennen varhaista kuolemaansa. Johan Christersson taasen ehti olla lyhyen aikaa Hakalan isäntänä ennen Sammatissa syntyneen ja taloon kuuluneen Perheentuvan torpparina olleen Erik Åfeldtin tuloa hänen tilalleen.

Tätä lehtileikettä selvittäessäni huomasin myös täydellisen virhetulkinnan tietokannassani. Olin nimittäin pelkkää HisKiä pyörittämällä tullut siihen tulokseen, että edellä mainitsemani Anna Stinan puoliso Johan Christersson olisi ollut vuonna 1794 syntynyt trumpetinsoittaja Christopherin Binderin poika. Vihittyjen luettelon mukaan Johanin patronyymi oli Christersson ja kun ikäkin oli jokseenkin sopiva, olin naittanut hänet Anna Stinalle. Rippikirjoista katsomalla tämä erhe olisi ollut helposti vältettävissä.

Oikea Johan Christersson oli nimittäin kotoisin Kiikalan pitäjästä ja kaimaansa peräti 14 vuotta nuorempi. Kiikalan kastettujen luettelon mukaan Johan oli syntynyt 14.4.1808 Hidolan Kouran talossa. Rippikirjassa hänet mainitaan yhdessä lukuisten sisaruksiensa kanssa, mutta kummallisesti hänen vanhempiaan ei löydykään samalta sivulta eikä edes samasta kylästä. Sen sijaan heidät löytää Kiikalan Kesälän yksinäistalosta. Kesälä oli Johanin isän, Christian Christianssonin kotitalo, kun taas äiti Maria Matsdotter oli syntynyt Kouralla. Rippikirjojen avulla Johanin esivanhempia pystyy seuraamaan helposti aina 1600-luvun lopulle saakka. Hänen sukunsa ei tosin hallinnut Kesälää enää 1700-luvun lopulla, vaan omistus oli siirtynyt Rekijoen Simolasta tulleelle Henrik Jöranssonille.

Digitaalisen Sanomalehtiarkiston aktiivisella penkomisella voi siis tehdä yllättäviä löytöjä ja pelkällä HisKillä tehtyjä esi- ja jälkipolvitaulustoja kannattaa käydä välillä läpi. Tämä ei ollut todellakaan ensimmäinen kerta, kun huomasin tehneeni vastaavia virheitä. Vasta monia eri lähteitä tutkimalla ja vertailemalla voi saada varmuuden sukulaisuuksista. Pelkkä sama nimi riitä.

Rautamarski Flemingin kivi

Klaus Fleming tittelilista on melkoinen. Hän oli paitsi vapaaherra, niin myös kartanonherra, valtaneuvos, ritari, käskynhaltija, yliamiraali ja marski. Kyseessä on siis yksi historiamme merkittävimmistä miehistä ja kiistatta tärkeä hahmo suomalaisessa yhteiskunnassa. Flemingistä tuli Juhana kolmannen ja kuningas Sigismundin luottomies ja käytännössä Ruotsin itäisen maakunnan sotilaallinen diktaattori. Voimakkaiden mielipiteidensä ja armottomien toimintatapojensa myötä aikalaiset antoivat hänelle lempinimen Rautamarski.

Nuijasodan aikaan Klaus Fleming höykytti kapinoivia talonpoikaisarmeijoita vuosien 1596-1597 välisenä aikana. Kun kuningas Sigismundin ja Kaarle-herttuan välit tulehtuivat lopullisesti, pysyi Fleming uskollisena ensin mainitulle. Olihan hän ollut läsnä jo tämän kruunajaisissa. Venäjää vastaan käydyssä sodassa Fleming johdatti joukot maitse ja meritse Inkeriin sekä edelleen Novgorodin liepeille. Sotilasuransa alussa hänet oli määrätty Savon suksimiesten päälliköksi, koska hänellä kuninkaan sanojen mukaan oli "jommoinenkin taito suksilla liikkua".

Juhanan kuoltua Klaus Fleming tuki yhä voimakkaammin Sigismundia ja avoimesti uhmasi valtionhoitajaksi määrätyn Kaarle herttuan käskyjä. Vaikka Venäjää vastaan solmittiin rauha jo 1595, piti Fleming joukkonsa koossa johtaen Suomen maakuntia Kaarlesta huolimatta. Tämä johti sitten em. nuija- eli sisällissotaan. Talonpojat saatiin helposti nousemaan vastustamaan Flemingiä, koska tämä linnaleirit rasittivat tavallisia ihmisiä suhteettomasti ja Rautamarskin otteet olivat lisänimen mukaisia.

Nuijasodan päättyi Flemingin hyväksi, mutta kauaa hän ei ehtinyt tästä nauttia. Klaus Fleming kuoli tarinan mukaan matkalla Viipurista Turkuun, Pohjan pitäjässä, Kuninkaantien varrella. Noin kilometri pitäjän keskiaikaiselta kivikirkolta Perniön suuntaan on iso siirtolohkare, jota paikkakunnalla kutsutaan Flemingin kiveksi. Kiven äärellä marski sai sairaskohtauksen, josta Flemingiä Perniön kuninkaankartanossa odottanut leski Ebba Stenbock kirjoitti sisarelleen Katarinalle seuraavasti;

"Kun hän siten matkasi, hän kävi hyvin heikoksi eikä pystynyt kulkemaan kuin kuuden peninkulman päähän kuninkaankartanosta, siellä hän kävi niin heikoksi, ettei kukaan rohjennut sallia häntä kuljetettavan kauemmaksi. Hänen parturinsa Marcus luki hänelle joistakin mukana olleista kirjoista, minkä jälkeen hän niin lohdullisesti antoi henkensä."

Aikalaiset kertoivat kuoleman kohdanneen Flemingin joko Pohjan pappilassa tai Clemet Erikssonin talossa kirkolla. Edelleen lesken kertomuksen mukaan vainaja tuotiin kehnolla rekikelillä Turun linnaan ja asetettiin linnankirkkoon.

Albert Edelfeldt ikuisti kuuluisaan tauluunsa kohtauksen, jossa Kaarle herttua herjasi kuolleen marskin ruumista. Eräiden tutkijoiden mukaan on hyvin epätodennäköistä, että tätä olisi koskaan tapahtunutkaan. Kaarle herttua ei tuohon aikaan luultavasti edes oleskellut Turussa.

Viimeisen leposijansa mahtava Klaus Fleming sai Paraisten kirkosta. Hän omistuksiinsa kuului mm. pitäjässä sijaitseva Kuitian kartano.

Kirkonpaikka Antskogissa

Antskog, joka sijaitsee vielä kuukauden päivät Pohjan pitäjässä, mutta ensi vuoden alusta lukien Raaseporin kaupungissa, on itseasiassa Suomen vanhin ruukkiyhdyskunta. Tosin yhtään tuotantorakennusta ei ruukkiaikakaudelta ole enää jäljellä, mutta myöhemmät tehtaat sijaitsevat jotakuinkin samoilla sijoilla.

Antskogin erikoisuuksiin kuuluu 1700-luvun lopulla rakennettu kanava ja Suomen kenties vanhin sulkulaite, slussi. Ensimmäiset omat muistikuvani Antskogin kylästä ovat 1970-luvun alkupuolelta, jolloin pientä poikaa kiinnosti kovasti mystinen tienviittaa "Kyrkplatsen / Kirkonpaikka". Omatkaan vanhempani eivät osanneet tuolloin kertoa mitä tämän jännittävältä kuulostavan nimen takana oikeastaan oli. Mitään kirkkoa kun kylässä ei näkynyt.

Kyllähän se kirkko oli Antskogissa ollut aikoinaan, mutta siirretty sittemmin pois. Nimittäin jo 1665 oli valmistunut ruukinpatruuna Thorwösten aloitteesta rakennettu ruukinkirkko. Ruukinpatruuna itse oli jo ehtinyt kuolla, mutta hänen leskensä ehti nähdä kirkon valmiina.

Ehkä Thorwösten kunniaksi herranhuone sai nimekseen St. Peters Kyrka. Tämä kirkko rappeutui aikaa myöten ja melkein täsmälleen sata vuotta myöhemmin 1766 tilalle vihittiin uusi ristikirkko. Todennäköisesti rakentamisessa käytettiin hyödyksi vanhemman kirkon hirsiä ja kiviä.

Kun ruukkiseurakunta lakkautettiin 1770-luvulla, purettiin koko kirkko ja se siirrettiin Perniön pitäjän Kosken ruukille. Sinne oli matkaa linnuntietä vajaat 20 kilometriä. Nyt kirkko palveli punamullalla siveltynä täkäläistä ruukinpatruunaa ja ruukin työväkeä. Kirkko on tänäkin päivänä käytössä ja sen nykyvaiheista löydät parhaiten tietoa täältä!

Antskogin kirkonpaikka sijaitsee hieman syrjässä Pohjan keskustasta Karjalohjalle menevän tien varrella. Alue on rauhoitettu muinaismuistolain perusteella ja on syytä muistaa, että vielä 1700-luvun lopulla kuolleita haudattiin yleisesti kirkon lattian alle. Niinpä kirkonpaikalla liikkuessa on syytä kunnioittaa näiden ankaraa työtä tehneiden ihmisten muistoa.


Omista esivanhemmistani Antskogin ruukilla ahkeroi ainakin seppä Johan Wikström, joka oli syntynyt Kiskon Kirkonkylän Viikarin (Wikars) talossa keväällä 1719. Hän meni ruukilla naimisiin itseään vuoden verran nuoremman Anna Andersdotterin kanssa. Johanin tittelinä oli "klensmed" eli hienotaonta- tai lukkoseppä. Luultavasti hänen tehtäviinsä kuului ainakin erilaisten työkalujen korjaamista ja vastaavaa.

Johan ja Anna viihtyivät ruukilla 1750-luvun alkupuolelle saakka, mutta muuttivat sitten Karjalohjalle. Siellä Johan Wikströmistä ja myöhemmin hänen pojastaan, isänsä kaimasta, tuli pitäjänseppiä. Eräs Johanin merkittävimmistä töistä oli naulojen toimittaminen Karjalohjan kirkkoon. Mainittu kirkko sijaitsi samalla paikalla kuin jo 1674 rakennettu edellinen puukirkko. Alue on nykyisin rauhoitettu ja siellä on jäljellä muutamia hautamuistomerkkejä kertomassa vuosina 1674-1861 käytössä olleesta kahdesta kirkosta sekä niiden hautausmaasta.

Streng Sipoosta

Niiden ruotsalaisten maanmittareiden joukossa, joita 1600-luvun alussa lähetettiin Suomeen, olivat veljekset Anders ja Jonas Streng. Jo ennen Andersia että Jonasta on Suomen saattanut tulla kolmas veljessarjaan kuuluva, sillä 1628 tuli Ruotsista eräs maanmittari Olof Månsson. Streng-veljesten taustaa ei tiedetä, joten yksi arvailu on, että nimi kertoisi heidän kotikaupunkinsa olleen Strängnäs. Streng-nimisiä sukuja on aikojen saatossa ollut muitakin ja sitä on käytetty myös sotilasnimenä.

Anders Månsson Streng nimitettiin pohjoisen Etelä-Suomen insinööriksi v. 1635, mainittiin myöhemmin Satakunnan ja Hämeen maanmittariksi. Anders teki Oriveden, Kangasalan, Pälkäneen ja Mouhijärven vieläkin säilyneet kartat sekä 1640 Viipurin asemakaavakartan. Hän otti Messukylän aution Käm-menniemen tilan viljelykseen 1638, mutta ilman menestystä. Anders lienee kuollut 1644 ja häneltä jäi leski Lucretia Olofsdotter.

Nuoremman veljen Jonaksen sukuhaara tuli tunnetuksi pappis- ja virkamiessukuna; nimijälkeläisiä elää Suomessa vieläkin. Jonas Månsson Streng, s. 1610, valtuutettiin Hämeen, Turun ja Porin maan-mittariksi 10.9. 1644. Hän kartoitti samana vuonna Karkun ja Tyrvään ja 1646 Huittisten pitäjät. Vuonna 1660 Jonas oli Hämeen-Uudenmaan maanmittari.

Vuonna 1635 syntyi Jonaksen poika Andreas, joka oli naimisissa Maria Vijnbladin kanssa. Andreas lähti opintielle ja vuonna 1668 hänestä tuli ylioppilas. Seitsemän vuotta myöhemmin hänet mainitaan Sipoon pitäjän kirkkoherrana. Vuonna 1679 hän jätti aikakirjoihin merkinnän Porvoon kirkkoherra Ulric Carsteniuksen ruumissaarnan julkaisijana. Puoliso Maria oli muuten Sipoon edellisen kirkkoherran tytär - tämä suku käytti nimeä Pampineus.

Andreaksen ja Marian lapsista tiedetään ainakin tytär Maria Streng, joka oli naimisissa Helsingin koulun kollegan, Zacharias Acriniuksen kanssa sekä pojat Magnus ja Karl. Näistä Magnus eli ainakin vuosina 1684-1734 ja työskenteli tullitarkastajana. Karl Streng mainitaan vuosina 1691-94.

Täyttä varmuutta ei ole siitä, että Andreas Streng olisi tullut Sipoon kirkkoherraksi heti appensa kuoleman jälkeen, koska 1674 pitäjässä oli apupappina muuan Jonas Streng. Tosin nimi on muodossa Jonae, joka voisi tarkoittaa Andreas Jonaksenpoikaa. Joka tapauksessa seuraavan kymmenysveroluettelon allekirjoitti Andreas Streng, joka siinä yhteydessä selventä nimensä tittelillä "H.t. Pastor Sibb".

Kirkkokansa oppi tuntemaan paimenensa tulisieluisena ja vakavana herrana, joka asetti laumalleen raamatullisen kovia vaateita. Vuoden 1701 pitkäperjantain pitkään venyneessä messussa eräs Elin Jöransdotter Boxin kylästä oli yrittänyt herätellä viereensä nukahtanutta Nickbyn Märtha Linderiä. Märtha oli havahtuessaan huudahtanut "Sinä Perkele, miksi löit minua - Du Sathan, hwarföre slog du mig". Tästä seurasi ripakka rangaistus eli Linder joutui viettämään neljä perättäistä sunnuntaita häpeäpaalussa, minkä lisäksi määrättiin sakkoja sekä taksvärkkityötä. Näiltä ajoilta mainitaan myös Axel Henriksson, joka pääsi samaan paaluun tultuaan juovuspäissään kirkkoon elämöimään.

Andreaksen toiminta seurakunnan ja pappilan hyväksi jätti syvät jäljet. Talvikäräjillä 1681 hän vaati jyrkästi seurakuntalaisia välittömästi toimittamaan lautoja ym. rakennusaineita kirkon korjaukseen ("fordeligast och oemot-seijeligen införskaffa materialer af Bredher och Stockar samt annat som till Sibbo Kyrckians reparation nu nödvändigt betarfvas"). Samoin olivat Andeaksen vaatimukset lukkarintalon hankkimiseksi seurakunnalle katselmuskäräjillä 1687 asialle ratkaisevan tärkeät.

Andreas oli valtiopäivämiehenä vuosina 1680 ja 1682. Silloin hän valvoi muiden Porvoon kirkonmiesten tapaan oman seurakunnan etuja, mutta samalla myös omia. Kirjelmässä valtiopäiville hän painottaa, kuinka hänelle on paljon vaivaa matkustavaisten majoittamisesta. Kuningas määräsi kirjeessään 27.11.1680 maaherra Axel Rosenhanen selvittämään Strengin vaikeuksia. Sipoo oli ns. regaaliseurakunta (kuninkaalla oli oikeus nimittää kirkkoherran), joten Andreas oli aikoinaan juuri kuninkaan hyväksymä tai virkaan asettama.

Maaherra antoi 9.5.1681 seikkaperäisen selvityksen. Andreaksen taloudelliset vaikeudet pohjautuivat mm. siihen, että Sipoosta oli aikojen saatossa erotettu kyliä Tuusulan kappelin alle ja samalla menetetty kirkkoherran verotuloja. Samoin oli Sipoon kestikievarinpitäjänä eräs ratsutilallinen, jolla ei ollut tiloja majoittaa matkustavaisia, eikä Helsingin ja Sipoon välissä ollut kuin yksi onneton kapakka. Näin ollen matkalaiset tulivat pappilaan, eikä kirkon mies mitenkään voinut evätä tulijoilta pääsyä.

Tarjoilu vieraille aiheutti niin paljon menoja, että talon väki itse kärsi ruoan puutetta ennen vuodenvaihdetta. Helsingin ja Porvoon kirkkoherrat nauttivat verovapaudesta ja edellinen sai lisäksi 82 tynnyriä viljaa korvaukseksi vuosittain; sellaisia etuja ei Andreaksella ollut. Porvoon pitäjässä oli lisäksi 400 taloa, Sipoossa vain 80. Niiden kuuden vuoden aikana, jolloin Andreas oli ollut kirkkoherrana, ei hän ollut onnistunut säästämään niin paljoa, että olisi itselleen voinut ostaa takkia tai kunnon vaatetusta. Sen lisäksi hän oli itse joutunut korjaamaan omilla rahoillaan pappilaa, joka oli ollut ränsistynyt, mutta nyt hyvässä kunnossa. Näiden sekä muiden epäoikeudenmukaisuuksien vuoksi sai Andreas kruunulta neljän vuoden verovapauden .

Kiitos RR!

Sulo R. Vuorela 21.11.1908 - 11.9.1986

Donin kasakka Lontoossa

Vuoden 1812 suursotiin Euroopassa otti Venäjän armeijassa osaa jo ikämieheksi ehtinyt Donin kasakka Alexander Zemljanuhin yhdessä kahden poikansa kanssa. Kun venäläisille tuli tarve lähettää eräs tärkeä viesti Lontooseen, valittiin Zemljanuhin tätä viemään. Perillä hän herätti suurta huomiota englantilaisissa.

Hänen vakioasuunsa kuului heittokeihäs, piikki, sapeli ja kivääri sekä tietenkin perinteinen kasakkavaatetus. Ihastuneet lontoolaiset peittivät miehen kukkiin hänen kulkiessaan kadulla ja perintöprinssi halusi lahjoittaa hänelle suuren summan rahaa.

Tästä kohtelias kasakka kieltäytyi tiukasti. Hänen kerrotaan todenneen "meillä on vanha tapa, jonka mukaa vierasmaalaisilta ei tule ottaa velkaa. Parempi on, kun auttaa heitä tarpeessa. Siksi pyydän teitä herrat ymmärtämään, että en tarvitse rahojanne. Kiitoksia kohteliaisuudesta, eläkäämme hyvässä sovussa".

Tämä vastaus julkaistiin myös sanomalehdistössä. Kasakka Zemljanuhin kieltäytyi myös lahjaksi tarjotusta maatilasta ja mahdollisuudesta jäädä Englantiin.

Teatterissa kuninkaallinen kuoro lauloi kasakan kunniaksi tehtyjä lauluja ja hänen muotokuvaansa otsikolla "Bonaparten kauhu" myytiin suuret määrät. Englantilaiset halusivat hänen jättävän aseistuksensa paikalliselle museolle ja vastapalvelukseksi kuninkaan käskystä valmistettiin sapeli, heittokeihäs, kivääri, teräksinen piikki, kaksi pistoolia, ammuslaukku ja leveä vyö.

Zemljanuhin opetti englantilaisia kasakoiden perinteisessä ratsastustaidossa ja yhdessä oppilaidensa kanssa hän esiintyi tuhansille lontoolaisille. Näytöksessä paitsi ratsastettiin, niin myös esiteltiin kasakoiden taistelu- ja tiedustelumenetelmiä sekä mm. puuron valmistusta.

Lopulta hänet palkittiin Westminsterin palatsissa englantilaisella kunniamerkillä parlamentin puhemiehen ylistäessä vierasta seuraavin sanoin;

"Näette nyt Donin kasakan, hän edustaa niitä venäläisiä sotilaita, jotka saivat petomaisen Napoleonin kauhun valtaan ja hävittivät hänen voittamattoman armeijansa. Meidän on syytä osoittaa kunniaa tällaisille sotilaille, heidän rohkeudelleen ja uhreilleen. Tämän suuren kansan sankarillisen esimerkin tulee pysyä aina muistossamme".


Lähde : Neuvostoliitto -lehti, numero 6 (353), 1986, 03772, Moskova, K-31, GSP-3, Moskvininkatu 8

Kuva : Mid-Manhattan Picture Collection - Image ID: 831216 / Alexander Lemlanutin, the Don Cossack.

Nimen kirjoitusmuoto on venäjästä suomennettuna Zemljanuhin, mutta englannissa nimi tuntuisi olevan muodossa Lemlanutin.

Yksi sotaveteraani Marttilasta

Uskelan pitäjän Mäenalan talossa syntyi maaliskuussa 1788 rakuunantytär Maria Andersdotterille avioton poikalapsi, joka sai nimekseen Gabriel. Mielenkiintoista on huomata, että samana vuonna salo-Uskelassa syntyi kolme muutakin Gabriel -nimen saanutta, aviotonta lasta. Eräässä tapauksessa kastettujen luettelo huomauttaa lakonisesti isän kohdalla "en vid namn Gabriel". Ehkäpä kyse on ollut jostain jälkimaailmalle tuntemattomaksi jääneestä muotinimestä?

Joka tapauksessa Gabriel Mariasson asui 1790-luvulla Mäenalan kylässä, isoisänsä Anders Grönstedtin perheessä. Rakuuna Grönstedt oli vanhoilla päivillään mennyt uudelleen naimisiin ja niinpä gabrielin seurana oli häntä itseään viitisen vuotta nuorempi Elias -poika, joka itseasiassa oli hänen enonsa. Tässä vaiheessa Gabrielin äiti Maria katoaa jäljettömiin. Ainakaan hän ei asu enää isänsä perheessä.

Aikuisikään ehdittyään Gabriel lähti palvelemaan Ruotsi-Suomen armeijaa Perniön komppaniassa. Hän taisteli mm. Viaporissa, Kalajoella ja Ruotsin tulevaisuuden kannalta äärimmäisen dramaattisessa Hörneforssin "tappelussa", kuten termi 1800-luvulla kuului. Viimeksi mainitussa taistelussa hän osoitti sellaista urheutta, että hänet palkittiin kunnia-rahalla.

Suomen Sodan päätyttyä tunnetuin seurauksin, palasi Gabriel kotiseudulleen käyttäen armeijassa saamaansa sukunimeä Lindroos. Hänestä tuli Pajarin talon renkimies ja tässä toimessa ollessaan hän löysi tulevan puolisonsa Eva Gustafsdotterin, joka oli syntynyt torpparin tyttärenä Halikon pitäjässä helmikuussa 1794. Häitä vietettiin vuonna 1812 ja pari kolme vuotta myöhemmin pariskunta asui Salon Kistolan kylän Lassilassa, jonka lampuodiksi Gabriel tuli viimeistään 1818. Lassilassa olon aikana heille syntyi neljä lasta.

Salosta perhe muutti Marttilan pitäjän Karvelan kylään, Paimionjoen rantamaisemiin. Kylän puustelli kaipasi nimittäin lampuotia ja tähän työhön sotaveteraani Lindroos nyt ryhtyi. Eva synnytti Karvelassa vielä viisi lasta vuoteen 1837 mennessä.

Kun sanomalehdet 1858 noteerasivat Suomen Sodan elossa olevia veteraaneja, on mukana myös Gabriel Lindroos. Hänen kerrottiin vieläkin kantavan ylpeänä saamaansa urhoollisuusmitalia. Puustelli oli näihin aikoihin päässyt huonoon kuntoon ja lehdessä epäiltiin kruunun piakkoin peruuttavan "arennin". Näin ollen "on tälläkin mies-paralla pimeä tulewaisuus edessä" lainatakseni Suomen Julkisia Sanomia -aviisia.

Juopottelua

Karjalohjan Särkijärvellä Vappulan rusthollin muonatorppari itsensä elättänyt Aron Puls oli syntynyt vuonna 1803 jääkäri Johan Pulsen ja vaimonsa Anna Sofia Gustafsdotterin toisena lapsena Puujärven kylässä. Perheessä oli ainoastaan kaksi lasta, isoveli Johan oli syntynyt kolme vuotta aiemmin. Äiti Anna Sofia oli kotoisin Puujärvellä sijainneesta Aholan torpasta, kun taas jääkäri Puls oli syntynyt Suurniemen yksinäistalossa. Talon isäntä, Johanin isä Henrik Gabrielsson oli asunut Suurniemessä vuoteen 1789, jonka jälkeen hän oli muuttanut Puujärvelle torppariksi ja kuollut jo seuraavana vuonna.

Jääkäri Johan Puls kuoli sangen nuorena, hänet nimittäin löydettiin kuolleena Kiskon Leilän rusthollin metsästä huhtikuussa 1806. Leski Anna Sofia asui leskenä poikiensa kera Puujärvellä ja menehtyi lähes 70 vuoden iässä "vanhuuden heikkouteen" kevättalvella 1835. Saman vuoden elokuussa hänen vanhempi lapsensa Johan avioitui Puujärven Frääsän talon piian, Maria Lovisa Roligin kanssa. Sen sijaan nuorempi poika Aron Puls ei koskaan ehtinyt naimisiin. Hän pysyi poikamiehenä koko ikänsä ja ehkäpä tämä osaltaan ajoi Aronin tukeutumaan aika ajoin miestä väkevämpiin aineisiin.

Niin tai näin, rippikirjassa on mainittu Aronin saaneen nimensä myös pitäjän rikoskirjaan, luultavasti juoppouden takia. Tämä ikävä pahe riistäytyi lopulta täysin muonatorpparimme käsistä ja niinpä hänet loppusyksystä 1854 löydettiin kuolleena Vappulaan menevän yleisen maantien varrelta. Kuolinsyyksi Karjalohjan haudattujen luetteloon on merkitty koruttomasti "dryckenskap".

Vihdoin 1800-luvun loppupuolella alkoivat Suomessa yleistyä erilaiset raittiusyhdistykset, jotka valistuksen keinoin pyrkivät parantamaan kansaa juoppouden kiroista. Niiden ohjelmajulistukset olivat toisinaan hyvin korkealentoisia ja kaukana todellisuudesta, mutta toki meikäläisistä löytyi myös maanläheisimpiä ajatuksia. Näistä yhtenä esimerkkinä Päivän Uutiset -lehdessä heinäkuun 14. päivänä vuonna 1888 julkaistu artikkeli, jonka otsikkona oli "Kirje maaseuduilta - Suomusjärveltä heinäkuun 6. p:nä 1888". Kirjoittaja kuvailee kotipitäjänsä elämänmenoa ja päättää juttunsa seuraavasti;

Kyllä täälläkin on wiinajumalalla omat palwelijansa. Mitään sulkua ei ole koetettukaan laittaa tuota oikeaa kansojen painajaista wastaan. Kyllä yksi ja toinen wäittää, että juoppous on pahe, mutta mitäpä siitä: kuka käski ruweta juomariksi?

Ja mitähän olisi hyötyä siitä raittiusseurastakaan; selwä ei sitä tarwitse ja juopunut ei sinne mene Niin, woipihan sitä käyttää wäki-aineita kohtuullisesti ja olla waikka ilmankin raittiusseuratta. Mutta olisihan se koko ilettäwää; miltä tuntuisivat häät, miltä hautajaiset, miltä ilo yleensä, elleiwät punaiset silmät, outo hohde poskilla ja sammaltawa kieli ilmaise oikein iloa!?

Kuva : Jacque, Charles Emile, 1813-1894 - Drunken peasant,
Humanities and Social Sciences Library / Print Collection, Miriam and Ira D. Wallach Division of Art, Prints and Photographs

Tulipalo Raisiossa!

Raision keskiaikaisen kivikirkon läheisyydessä sijainneessa Pappilan rusthollissa tapahtui heinäkuun 12. päivänä vuonna 1888 hurjia. Noin puoli kolmen aikaan iltapäivästä savupiipusta tulleet kipinät sytyttivät helteisenä päivänä päärakennuksen pärekaton ja samassa koko rakennus oli ilmiliekeissä.

Kotona talossa sattui olemaan ainoastaan tilanomistaja, herra Pehrsson ja hänen rouvansa sekä palvelustyttö ja voudin lapset. Muu väki oli heinässä Mattilan kylän takana. Näin vähäisin voimin tulipalon sammuttaminen oli tehotonta, vaikka talosta yksi paloruisku ja kaivokin löytyivät. Kun kirkonkellojen kutsumana naapurit ja muut pitäjäläiset ehättivät paikalle, oli sammutustyö jo käytännössä mahdotonta.

Tuli tuhosi täydellisesti rusthollin päärakennuksen, tuparivin ja vieläpä kellarin katonkin. Tuuli kävi vielä kaiken lisäksi suoraan kirkon vastatervattua paanukattoa kohti, jota sitten yritettiin kovasti kastella kahden ruiskun voimin. Tämä työ onnistui hyvin ja kirkko säästyi tuholta.

Pappilassa sen sijaan päärakennuksen kahdeksan huonetta, leipomotupa ja kyökki jäivät liekkien saaliiksi, mutta ne oli vakuutettu 8000 markasta. Tuparivi, josta jäi jäljelle vain höyryävät savupiiput, oli taasen vakuutettu 1500 markasta. Herra Pehrssonin irtaimistosta osa saatiin pelastettua, mutta sitäkin tuhoutui ainakin 500 markan edestä. Vouti Juha Lindwall, joka oli ollut palon sattuessa heinässä, menetti koko omaisuutensa työkaluineen ja vaatteineen. Sen arvo oli oli noin 300 markkaa, mutta ikävä kyllä vouti ei ollut vakuuttanut itseään. Vaikka henkilövahinkoja ei sattunut, saatiin yksi Lindwallin lapsista pelastettua vasta viime hetkellä tämän mentyä jo palavaan tupaan ymmärtämättömyyttään. Aura -sanomalehti, johon kertomus perustuu, mainitsee juttunsa lopuksi myös parin talon rengin menettäneen vaatteensa ynnä muuta pientä.

Sanomia Turusta tiesi edellä mainitun lisäksi, että vaikka talo olikin vakuutettu 10000 markan arvosta, olivat tuhot jopa kaksi kertaa suuremmat. Renki Österman oli tämän lehden mukaan voudin tavoin menettänyt kaiken omaisuutensa. Pehrsson naapuri, Frans Lagerström tarjosi hetimiten talonsa menettäneille asunnon, jonka Pehrssonit kiitollisuudella ottivat vastaan.

Raision Pappilan verorustholli numero 20 sijaitsi käytännössä Kuloisten kylässä. Se oli jo otettu kirkolta kruunulle jo vuonna 1577 ja silloisesta Raision kirkkoherrasta, Göran Michaelista oli tullut Naantalin kirkkoherra. Elämä jatkui Pappilassa tulipalosta huolimatta yli 300 vuotta myöhemmin. Kuten oheisesta pikkuilmoituksesta vuodelta 1890 käy ilmi, Pehrsson rakensi uuden talon ja piti sen myös kunnossa. Toisaalta samana vuonna Pehrsson osti Naantalin maaseurakunnasta Tammi -nimisen 5/12 manttaalin tilan 9500 markalla, joten ainakaan tämä Pappilan tulipalo ei saanut miestä lannistettua.

Hieman pulskempi pappi

Gustaf Johan Hosslenius syntyi Naantalissa 14. päivä helmikuuta vuonna 1751. Hänen isänsä, Vampulassa 1721 syntynyt Bertil H. oli tuolloin kaupungin kirkkoherran apulaisena. Gustaf Johanin ollessa noin kahdeksan vuoden iässä tuli Bertilistä Raision kappalainen. Äiti Kristina Hoslerus oli puolestaan Eurajoen pitäjänapulaisena toimineen Jeremias H:n tytär, jonka äiti oli Sofia Pacchalenius.

Gustaf Johan Hosslenius lähti opintielle kevättalvella 1767, kun hänestä tuli Turun katedraalikoulun oppilas. Jo kahden vuoden päästä hänestä tuli ylioppilas ja boreaalisen tiedekunnan jäsen. Joulukuussa 1775 Gustaf Johan tai kuten häntä myös nimitettiin, Johan Gustaf vihittiin papiksi Turun hiippakunnassa.

Samalla hän sai nimityksen Kemiön kappalaiseksi ja siitä virasta hän siirtyi Västanfjärdin saarnaajaksi sekä edelleen Raision kappalaiseksi 1790. Varapastori Hossleniuksesta tuli 1797 ja vihdoin vuonna 1809 hän yleni uransa huipulle, Marttilan pitäjän kirkkoherraksi.

Marttilalaisille Hosslenius jäi mieleen erityisesti tavattoman suuren kokonsa vuoksi. Hänen sanotaan painaneen 170-180 kiloa. Paikallisen kaskun mukaan "se oli kyl ruokapuolest murheen pitäny". Edelleen muistellaan, että "sil oli semmonen tapa, et se ussein ryyppäili Euran apupapin Brungströmin kanssa. Juhlimisessa tuli tönimistä ja Hosseeliukselta halkes maha". Kun pitäjän miehet tulivat hakemaan pappiaan toimituksiin, oli tällä tapana kysyä "kestääks sun rekes?"

Sivuhuomatuksena mainittakoon, että em. Brungström erotettiin virastaan 1821 ja syynä taisi olla nimenomaan sopimattomuus papillisiin tehtäviin.

Johan Gustaf Hosslenius oli kaksi kertaa naimisissa. Ensimmäinen puoliso oli Kemiön kappalaisen, Erik Holmbergin tytär Hedvig Kristina ja hänen kuoltuaan 1812 meni Hosslenius naimisiin jo seuraavana vuonna Johanna Maria Lindeströmin kanssa.

Mylläreitä Marttilassa

Sukututkija voi joskus törmätä liian niukan lähdetiedon varassa hankalasti ratkaistaviin pulmiin. Aura -sanomalehdessä maaliskuussa 1889 julkaistiin huutokauppailmoitus Purhalan myllystä Marttilan pitäjässä, Paimionjoen varrella. Purhala -nimeä ei uudemmista kartoista kannata enää etsiä, mutta esimerkiksi Digiarkistosta löytyvät Marttilan rippikirjat tietävät kertoa kylässä olleen mm. talot Suutari ja Kylänpää.

Kylänpään eli Raukkalan talossa, jonka nykyinen päärakennus on ulkomuotonsa perusteella hyvin vanhaa perua, asui 1800-luvun puolivälissä hetken aikaa mm. kruununnimismies Fredrik Sebastian Juselius perheineen. Fredrik Sebastian oli Lopen pitäjän Räyskälän kylän Jussilan talosta lähtöisin ollutta sukua, jonka jälkeläiset vaikuttivat monesti kirkollisissa toimissa tai virkamiehinä. Fredrik Sebastianin sukulaisen, kruununnimismies Gustaf Adolf Juseliuksen seikkailuista voit lukea lisää täältä!

Näillä tiedoilla Purhala asettuu Krouvin kylästä hieman pohjoiseen, Paimionjoen pohjoispuolelle. Digitaaliarkistosta löytyvät Marttilan pitäjänkartat osoittavatkin sitten tarkan paikan koko kylälle ja eräälle myllylle, mutta tämä näyttäisi olevan pikemminkin Krouvin kuin Purhalan kylässä.

Vuosien 1846-1852 rippikirjat kertovatkin Krouvin kylässä asuneesta mylläri Johan Johansson Saxenista, joka oli kotoisin Perttelistä. Vuodesta 1853 vuoteen 1859 ulottuvat rippikirjanide ei taas mainitse mylläreitä sen paremmin Krouvilla kuin Purhalassa. Sen sijaan parikymmentä vuotta myöhempi henkikirja mainitsee Purhalan kylästä mylläri Mats Johansson vaimoineen.

Krouvin kylän Paltan talon alapuolella on vielä tänä päivänä selvät jäänteet paikalla olleesta myllystä. Aivan rantaviivaan rakennetun mökin joenpuoleisella seinustalla on umpeen laudoitettu ovi. Rannan ja pienen, luultavasti luonnollisen saaren välillä on jäljellä kivijalan jäänteitä. Joen pohjasta törröttää yksinäinen, hylätty akselirakenne, jonka välityksellä vesivoima on käsittääkseni siirretty myllytorpan sisätiloihin. Kuvassa oleva mylly on siis Krouvin kylässä, mutta se lienee ollut nimenomaan Purhalan mylly. Krouvin oma mylly on muutama sata metriä alajuoksulle päin ja tästä vielä alempana on Marttilan pitäjän kolmas mylly, Mäntsälä.

Marttilalaisista mylläreistä kerrotaan paikkakunnalla useitakin kaskuja. Näitä on koottu mm. paikallisen Lions Clubin julkaisemaan kirjaseen "Marttilan paree kaskukirja". Näytiksi lounaissuomalaisen ja hämäläisen murrealueen rajamailta olen tähän ottanut pari tarinaa;

Marttilas oli kolme myllyy, Purhala, Krouvi ja Mäntsälä. Yläjuoksun Purhala oli parhaassa asemassa. Myllärit tekivät toisilleen kiusaa sulkemalla luukut, jos itsellä ei ollut kunteja. Kerran tuli Kraapalt kaks kuormaa jauhettavaa (Krouville). Saarelaisella (Purhalan mylläri) ei ollut kunteja, joten hän sulki luukut, eikä jauhaminen alajuoksullakaan käynyt. Tämä oli simmost aikaa, ko vesi oli niin vähis, et ylivirtaust ei tapahtunu.

"Koskisen Viljo piti niihin aikoihin Krouvin myllyä. Hän päätti mennä Saarelaiselle juttelemaan, jos Saarelainen aukaisisi luukut. Viljo esitti Saarelaiselle, että hänen tarttis saada vettä, johon Saarelainen huomautti, että eihän sull ol mukan eres ämpärii..."

"Ennen myllyis oli tulli säkkiluvun mukkaan, ei niit säkei punnitti, laskettiin vaan, kuin monta säkkii on, ja sen mukkaan laskettiin tulli. Ja kun isännät oli tunnetust ahnei, neulottiin muutenkin suurikokoisiin rohrinsäkkeihin jatkoa lissää. Myllyyn mennes säkit täytettiin niin täyteen viljaa, kun niihin hiukankin mahtus. Hannulan Oskari sanos taas kerran renkil, et sää saat mennä myllyyn, kun jauhot ruppee loppumaan. Heikkilän Ville Peltosalost oli silloin Hannulas renkinä. Ville oli tavattoman vahva, vaikkei kooltas suuri ollukka. Ville otti kärryilt säkin selkään ja lähti kantamaan sitä sisäl myllyyn. Saarelainen oli silloin Purhalan myllärinä ja katteli ylämyllys, kun ville tuli se säkki seljäs. Villee ei yhtään näkyny sen säkin alta. Saarelainen sanos, et tual Hannulas on sit ihmeellissii säkei, kun ne tulee tomptoon yksin myllyyn..."

Otan mielelläni vastaan lisätietoja näiden kolmen myllyn vaiheista ja erityisesti niiden maantieteellisestä sijoittumisesta savisen Paimionjoen varrella.

Salavuoteusjuttu Perniöstä

Perniön pitäjän kastettujen luettelossa vuodelta 1731 löytyy merkintä aviottomana syntyneestä pojasta, Carl Johanista. Hänen isänsä oli yliluutnantti Nicklas von Jordan Päärisen talosta ja äiti Margareta Eck. Margareta oli talon piika ja lapsen synnyttyä herra von Jordan katsoi asiakseen ajaa äidin pois talostaan.

Samoihin aikoihin Nicklas sai lapsen myös kapteeni Isak Svinhufvudin tyttären, Elisabetin kanssa Tukholmassa. Nicklas oli kertoman mukaan luvannut naida Elisabetin, mutta tästä ei tullutkaan yllättäen mitään miehen väittäessä naista huoraksi. Tämä oli jo sen verran kovaa tekstiä, että Perniössä jouduttiin pitämään ylimääräiset käräjät. Sinne maaherra käski tuoda von Jordanin vaikka väkipakollakin. Neljän lautamiehen mennessä Nicklasta hakemaan, oli tämä ottanut heidät vastaan pistoolin kera. Ylimielinen herra onnistuttiin joka tapauksessa saamaan rautoihin ja vietyä käräjätaloon.

Istunnossa tuli ilmi paitsi Tukholman selkkaus, myös tuo aiemmin mainittu avioton Carl Johan sekä äidin karkoitus Päärisistä. Nyt vaadittiin von Jordanin karkoittamista koko pitäjästä. Kun velkojat vaativat sitten saataviaan käräjillä, kävikin ilmi, että Elisabet Svinhufvud ja Nicklas von Jordan oli vihitty jo vuonna 1733. Velkojen maksua varten Nicklas vaati vaimoltaan naimaosuutta 388 taalaria. Maaherra puolestaan määräsi Päärisen myytäväksi huutokaupalla eniten tarjoavalle.

Näin tila joutui vuonna 1736 Paarskylän omistajalle, professori Nils Hasselbomille 2400 kuparitaalarin hinnasta. Häväisty yliluutnantti von Jordan pakeni Ruotsiin ja sen koommin ei hänestä Perniössä kuultu.

Mahtava omaisuus Augustinilla

Turussa vaikutti 1740-luvulta lähtien laivuri ja porvari sekä ruokatavarakauppias Mathias Augustin, jonka kerrotaan syntyneen Marttilassa vuonna 1710. Suomalaisen porvarin oikeudet hän sai 1744 ja puotinsa sekä Tukholmaan suuntautuneen kauppansa ansiosta hänestä tuli yksi kaupungin varakkaimmista ja korkeimmin verotetuista henkilöistä. Mathias oli naimisissa erään Anna Henriksdotterin kanssa.

Perheen monista lapsista vuonna 1746 syntynyt Mathias Augustin nuorempi sai 1771 porvarinoikeudet suolan sekä rihkaman avointa puotikauppaa varten. Uransa hän aloitti paitsi kauppaporvarina, niin myös laivanvarustajana kotikaupungissaan. Perheen kaupallisia perinteitä jatkoi myös tytär Maria Augustin. Mathias Augustin nuorempi omisti Perniössä yksinään Latokartanon ruukin sekä sen alaiset tilat. Hänen sanotaan olleen lahjakkaan, kaukonäköisen ja viisaan miehen. Niinpä hän oli Turun kaupungin vaikutusvaltaisimpia miehiä.

Mathias Augustin laajensi Latokartanon ruukin omistuksia hankkimalla eräitä maatiloja Tenholan pitäjästä. Samalla myös itse ruukki laajennettiin. Vuonna 1805 työ alkoi tuottaa tulosta ja Augustin sai kuninkaalta luvan takoa 150 kippuntaa rautaa aikaisemmin sallitun 300 kippunnan lisäksi. Perusteena suuremmalle määrälle oli metsäalan lisääntyminen Majlin säterin ja Olsbölen kartanon ostojen myötä. Fiskarin ruukinpatruuna Bengt M. Björkman vastusti tätä lupaa, koska se hänen mukaansa vaikeutti Kiskon Orijärven kaivoksen hiilensaantia. Lupa 150 kippunnan ylimääräiselle lyönnille tuli joka tapauksessa, mutta samalla määrättiin Augustinille vasaravero tuplana.

Latokartanon kankirautavasara oli harmaakiveä, mutta yläosaltaan puuta. Kahden kivipilarin päälle rakennettu vesiränni uusittiin ja samoin tehtiin uudellen tukeista pato. Padon yläpuolella oli silta ja alla kaksi kirstua. Ruukkiin kuului tuohon aikaan rauta-aitta, hiilihuone, verstas ja viisi asuinrakennusta. Tuulimylly uusittiin Augustinin aikaan, kuten myös Latokartanon päärakennus. Samoin tilalle raivattiin lisää peltoja ja karjaakin hankittiin enemmän. Kaiken tämän lisäksi Mathias Augustin oli huomattava laivanvarustaja.

Hänen kuoltua 27.4.1808 Latokartanonssa arvioitiiin omaisuuden arvoksi peräti 87.640 riksiä, yhdeksän killinkiä ja "11 runstykkiä specietä". Latokartano itsessään sekä sen augmenttitilat olivat 11.863 pankkiriksin arvoiset. Paitsi Latokartano augmentteineen, kuului Augustinin jäämistöön lisäksi Kuuston rautaruukki, Isokuuston, Vähäkuuston ja Bondbölen perintöoikeudet, Litzlaböle, puolet Skinnfälskogin rusthollista ja Långvikin Alastalon perintörustholli, Kiskon pitäjästä Toijan Mommolan ja Arkkilan rusthollit, Härjenmään verotila ja Toijan kylän Skeppars, Tenholasta Majlin allodiaalisäteri, Olsbölen perintörustholli, Svenskbyn Isotalon ja Vähätalon perintörusthollit, Norrgårdin rälssitila ja Västergårdin rälssitila Sillbölen kylässä, Frankbölen ja Alaspään perintötilat, Kemiöstä Mäkilän Itä- ja Keskitalo, Pohjan pitäjästä Skällgårdin rustholli, Loimaalta Ramforsin sahalaitos ja Kiikonsuo, Turusta kaupunkitalo, neljä aittaa, makasiini ja vihdoin osa Kupittaan tiiliruukista.

Mathias Augustin nuorempaa jäivät kaipaamaan leskivaimo Catharina Voivalinin, kaksi poikaa ja viisi tytärtä. Jälkisäädös määräsi leskelle Latokartanon, Majlin, Svenskbyn Iso- ja Vähätalon, Frankbölen, Alaspään, Långvikin ja Kuuston. Kuuston ruuki jäi yhteiseksi omaisuudeksi kuolinpesälle, mutta puolet siitä oli oleva lesken samoin kuin kaljaasi "Två Bröder" ja jahti "Henrik". Viimeksi mainittu muuten upposi Perniönjokeen parin vuoden kuluttua. Huomenlahjansa leski Voivalin otti sikana ja viljana.

Mathiaksen ja Catharinan lapsista poika Matias oli tukkukauppiaana Turussa ja tytär Johanna Matilda naimisissa kauppias Karl Åkermanin kanssa. Johanna kuoli jo 1811, lapsettomana. Poika Henrik oli vuonna 1808 alaikäinen, mutta 1816 Catharina luovutti tälle koko omaisuutensa ja myi lisäksi 16.666 hopearuplan hinnasta suurimman osan perimistään taloista ja 11/21 osaa kankirautaruukista.

Henrik Augustinista tuli näin 24 vuoden iässä ruukinpatruuna. Hän viettikin iloista ja huoletonta poikamiehen elämää lähialueen säätyläisten kanssa. Latokartano tunnettiin Augustinien aikaan vieraanvaraisuudestaan. Ikävä kyllä Henrik kuoli lapsettomana 10.10.1826 ja tuossa vaiheessa hänen omaisuutensa oli huomattavasti pienentynyt. Latokartanossa alkoi uusi aika, mutta siitä ehkä lisää tuonnempana.

Porin ja Ulvilan Archtopolitanukset

Gregorius Thomae Arctopolitanus mainitaan ainakin vuosina 1628 ja 1630 Porin koulun rehtorina. Erikoinen sukunimi on muodostettu Porin kaupungin eli Björneborgin (karhulinna) kreikkalaisesta vastineesta.Hän oli jo 1631 Porin ja Ulvilan kirkkoherrana, johon virkaan sai valtakirjan 14.3.1633 ja hän osallistui Turun yliopiston vihkiäisiin vuonna 1640. Turun hiippakunnan edustajana valtiopäivillä Gregorius oli 1650. Ennen kuolemaansa vuonna 1662 hänet nimitettiin lääninrovastiksi. Vaimo Agneta Matsdotterin oli kotoisin Porin maaseurakunnan Tuorsniemen eli Torsnäsin rusthollista.
Gregoriuksen sukujuuret jäävät tuntemattomiksi. Sinetin perusteella häntä on ajateltu aateliseksi, mutta toisaalta hän saattoi olla Virroilta kotoisin, sillä erästä Virtain Hauhuun kylän Morrin talon emäntää Brita Andersdotteria syytettiin Ruoveden talvikäräjillä v. 1678 noituudesta (hän oli tyttärensä häissä pistänyt käärmeen pään vadin alle). Kolme Ruoveden seudun pappia todistivat, että Brita Andersdotterista ja hänen pojastaan Johan Staffanssonista ei koskaan oltu kerrottu mitään noituuteen viittaavaa. Lisäksi Britasta ilmoitettiin, että hän oli kunniallista syntyperää ja entisen Porin rovastin, autuaan herra Gregorius Arctopolitanuksen serkku ("Denne Brita är aff ährligt afkombst och Syskonebarn med fordom Probsten i Björneborg Sahl Hr Grels Arctopolitanus").

Brita lienee ollut Virroilta kotoisin. Siihen viittaa erään toisen oikeusjutun antama todiste. Britan pojantytär oli syytteessä aviottomasta lapsesta ja asian yhteydessä oli haastettu todistajaksi Virtain lukkari Jöran Henriksson. än oli ilmoituksen mukaan syytetyn isän, Johan Staffanssonin äidin sisarenpoika. Lyhyemmin sanottuna siis Britan sisarenpoika., josta ilmoitettiin, että hän oli syytetyn isän, Johan Staffanssonin äidin sisaren poika, siis Britan sisaren poika. Lukkari Jöranin vanhemmista ei ole tarkempaa tietoa, muuta kuin että hän otti viljelykseensä Uotilan kruununtilan Rautaveden kylässä. Tämä tila oli vuosina 1696 ja 1697 ollut rakuunarykmentin saarnaajan Gregorius Gregorii Arctopolitanuksen virkatalo.

Gregoriuksen ja Agnetan lapsista poika Gabriel tuli Ulvilan kirkkoherraksi. Hänen puolisonsa oli Kristina Udnie, joka aatelista sukua. Gabrielista tuli ylioppilas 1647 ja filosofian maisteri vajaata kymmentä vuotta myöhemmin. Tammikuussa 1657 hänet vihittiin papiksi ja määrättiin kreivi Kustsaa Hornin ja tämän vaimon, Barbro Kurjen kotisaarnaajaksi.

Horn oli silloin Inkerin ja Käkisalmen läänin kenraalikuvernöörinä, mutta määrättiin pian sen jälkeen Suomen sotaväen ylipäälliköksi. Koska otaksuttiin Gabriel Arctopolitanuksen voivan hänen palveluksessaan saada selkoa Itämeren maakunnissa olevasta sotapapistosta, antoi tuomiokapituli 1658 hänelle tehtäväksi tiedoittaa, miten paljon hiippakunnan papistoa oli sodan aikana kuollut Riiassa, Tallinnassa ja muualla Baltiassa. Hornin kotisaarnaajana hän joutui 1659 matkustamaan Ruotsiin ja samalla hän kuljetti yliopiston konsistorin kirjeitä eräille valtakunnan mahtihenkilöille.
Gabriel nimitettiin 1659 Turun ruotsalaisen tuomiokirkkoseurakunnan kappalaiseksi. Kohta virkaan tultuaan hän piispa Terseruksen kehoituksesta matkusti yhtenä hiippakunnan edustajana valtiopäiville Ruotsiin, jolloin hänelle vakuutettiin palkkiota 150 hopeataalaria, mihin summaan hän ilmoitti tyytyvänsä. Seuraavana vuonna hän oli Turussa pidetyn kappalaisten synodaalikokouksen puheenjohtaja. Samaan aikaan kuin Gabriel Arctopolitanus nimitettiin kappalaiseksi, perustettiin Turun ruotsalaiseen seurakuntaan toisen kappalaisen virka, jonka haltijaksi tuli Daniel Juslenius, saman nimisen piispan isä. Virkatehtävien ja palkkaetujen jakamisesta näiden miesten sekä suomalaisen seurakunnan kappalaisten ja tuomiokapitulin taloudenhoitajan kesken annettiin vuosina 1660 ja 1661 useita määräyksiä, jolloin Gabrielille m.m. myönnettiin ruotsalaisen seurakunnan ehtoollisrahat sekä 3/4 avioliittoonkuulutus- ja kiitosrahoista. Ollessaan kappalaisen virassa Gabriel joutui kesäkuussa 1663 yliopiston konsistorissa toimimaan todistajana piispa Terseruksen ja professori Svenoniuksen välisessä puhdasoppisuuskiistassa, joka lopulta johti Terseruksen erottamiseen piispan virasta. Arctopolitanuksen arveltiin parhaiten voivan antaa tietoja väittäjäisten kulusta, koska piispa oli pyytänyt häntä pitämään tilaisuudessa pöytäkirjaa. Lausunnossaan Arctopolitanus vahvisti konsistorin kanslerille esittämän kertomuksen väitöstilaisuuden kulusta oikeaksi, mutta hän näyttää kuitenkin halunneen lievästi tukea piispaa.

Oltuaan kappalaisena seitsemän vuotta tuli Gabrielista 1665 isänsä jälkeen Ulvilan kirkkoherra. Hänen sivistyneitä harrastuksiaan osoittaa, että hän pari vuotta virkaa hoidettuaan antoi lääninrovastilleen Huittisten kirkkoherralle Andreas Keckoniukselle selostuksen seurakunnassa tavattavista muinaismuistoista, esimerkiksi Ulvilan kirkossa säilytetyistä keskiaikaisista asiakirjoista. Hiippakunnan pappeinkokouksessa 1669 hän toimi puheenjohtajana. Myöhemmin hänet mainitaan lääninrovastina.

Gabriel kuoli 1682. Kristina Udnie eli vielä vanhana leskenä pakolaisena 1716 Ruotsissa isonvihan aikaan.

Ylemmässä kuvassa Ulvilan kirkon 1500-luvulta peräisin oleva messukasukka, joten mm. Gabriel on todennäköisesti käyttänyt. Pyhää Olavia esittävä puuveistos hankittiin 1430-luvun alkupuoliskolla Ulvilan kirkkoon. Kiitos tekstistä ja kuvista RR!

Kauppias Fabrell Salon kauppalasta

Vaikka vuoden 1734 lain mukaan maaseudulla ei ollut lupa harjoittaa kauppaa, oli Salon kauppalassa jo ainakin 1820-luvulla kauppiaita.

Ensimmäinen salolainen kauppias oli vuonna 1824 Turusta muuttanut Gustaf Fabrell, joka oli syntynyt 29.7.1798 Vahdon kappeliseurakunnan Seppälän kylän Isotalossa. Vaikka laki ei varsinaisesti lupaa antanutkaan, hän luultavasti harjoitti kauppaa samalla tavalla kuin pitäjän käsityöläiset, nimittäin Joensuun kartanon omistajan luvalla. Erityisoikeudet kauppiaita varten sai mm. Salon kauppala vasta maaliskuun toisena päivänä vuonna 1853 hänen Keisarillisen Majesteettinsa armeliaalla määräyksellä.

Fabrellin kauppaa kuvattiin Aura -sanomalehdessä 1880-luvun lopulla mm. seuraavaan tapaan;

"Itse Fabrellin myymälä ei ollut sitä laatua, joka nykyaikana on yleinen, vaan näkyy se olleen vaan tavallinen varastohuone, sijaitseva sen talon pihalla, jossa Fabrell piti asuntoa. Tämä talo kuuluu olleen sama, jonka kauppahuone A. W. Landzett sittemmin omisti. Ken nyt halusi ostaa jotakin, meni Fabrellin luo ja ilmoitti että "oli puotiin asiaa". Silloin Fabrell-ukko tavallisesti puettuna pitkään siniraitaiseen, puuvilloilla sisustettuun makuumekkoon, pitkä merivahapiippu suussa - niin elävästi on ukon ulkomuoto kuvautunut silloisten lasten, nykyisten vanhusten mieleen - otti "puodin" avaimet kouraansa, jonka jälkeen sitä sitte lähdettiin kaupoille.

Kauppaa hierottaessa käydä retusteli ukko edestakasin lattialla. Kun summasta oli sovittu, ja rahat suoritettu lähdettiin pois ja puoti suljettiin taasen. Epäilemättä naukkujakin nautittiin suun sovittajaisiksi.

Kauppatavaroina oli kai alussa tuotteita, joitten myyminen tavalla tai toisella oli maalla sallittu, kuten maatalouden tuotteet, suola, lasi-, porsliini-, rauta- ja vaatetehtaiden teokset, mutta sittemmin tupakka, kahvi ja muut koloniaalitavarat sekä mausteet."

Kauppias Fabriell ei varmaankaan ollut mikään tyhjäntoimittaja, vaan aivan kelvollinen kauppamies. Kun palovakuutusta varten selvittettiin kaupungissa ja maaseudulla olevien rakennuksien arvoja vuonna 1835, merkittiin Fabrellin kohdalle Uskelan pitäjässä 2.820 ruplaa.

Gustaf Fabrell oli naimisissa Wilhelmina Landzettin kanssa, joka oli Perttelin Vihmalon kylän Sipilästä kotoisin ollutta sukua. Wilhelminan veli August Wilhelm Landzett perusti nimeään kantaneen kauppahuoneen ja työskenteli uransa aikana paitsi Salon kauppalassa, myös Turun kaupungissa. Lopulta hän muutti Mynämäelle oltuaan tätä ennen lankonsa puotiapulaisena.

Gustaf Fabrellin kuoltua leski Wilhelmina piti liikettä, kunnes pariskunnan Erik -poika otti ohjat käsiinsä. Erik Fabrell kuoli jo 1856 ja Saloon palannut August Wilhelm Landzett otti kaupan haltuunsa perustamansa yhtiön lukuun.

Tarinaa naisista

Tammikuussa 1884 kuoli Marttilan pitäjässä Ollilan kylän Knaapin eli Vanhatalon rusthollarin vaimo Ulla Karoliina Simontytär. Leskeksi jäänyt isäntä Matti Vanhatalo laitatti kuusi päivää myöhemmin ilmestyneeseen Aura -viikkolehteen kuolinilmoituksen tästä surullisesta tapahtumasta. Puolison lisäksi tätä vainajaa jäivät kaipaamaan kuusi poikaa, yksi miniä, yksi lapsenlapsi sekä lukuisat muut sukulaiset ja tuttavat.

Kuka sitten oli tämä Ulla Karoliina Simontytär? Tällä kertaa otan tarkasteluun ainoastaan hänen matriarkaalisen sukupuunsa eli naispuoliset esivanhemmat. Tehtävä on luontevinta aloittaa tutkimalla Marttilan rippikirjoja, joista Ullan löytää Knaapin nuoremman isäntäväen joukosta ensimmäisen kerran vuonna 1852. Tuolloin hän saapui pitäjän kappeliseurakunnan, Kosken Tl Hongiston kylän Mäen verotalosta mentyään naimisiin Matti Vanhatalon 12. päivä lokakuuta mainittuna vuonna. Kosken Tl vihittyjen luettelon mukaan pariskunta sai toisensa morsiamen kotitalossa ja ennestään naimattomana sekä hyvämaineisena naisena Ulla Karoliina pukeutui seremoniassa huntuun.

Ulla Karoliina on merkitty kastettujen luettelon syntyneeksi 4.9.1833 Mäen talossa isäntä Simo Johanssonin ja vaimonsa Ulrika Karolina Michelsdotterin perheen vanhimpana lapsena. Nimi kirjoitetaan johdonmukaisesti rippikirjoissa muotoon Ulrika Carolina ja kuten edellä käyttämästäni merkinnöistä selviää, ovat hänen vanhempiensakin nimet saaneet papin käsissä ruotsinkielisen asun. Marttilan pitäjä Euran (nyk. Tarvasjoki) ja Kosken Tl kappeliseurakuntineen oli toki lähes täydellisesti suomenkielinen. Tässä pienessä kertomuksessa olen kuitenkin päätynyt käyttämään nimenomaan alkuperäisdokumenteista löytyviä kieliasuja selkeyden takia.

Ulla Karoliinan äiti oli tyttärensä kaima, mutta hänen patronyyminsä oli Michelsdotter. Hän oli nähnyt päivänvalon ensi kerran silloisen Perttelin, nykyisen Kuusjoen pitäjän Diskarlan l. Tiskarlan kylän Haikian talossa 4.10.1806. Molemmat vanhemmat olivat kotoisin Somerolta, vaikka tuolloin he isännöivätkin Haikiaa. Someron Häntälän Sepän talossa 20.9.1770 syntynyt Maria Johansdotter oli mennyt lokakuussa 1789 naimisiin itseään 14 vuotta vanhemman Henrik Michelssonin kanssa. Henrik oli Haikian edellisen isännän poika. Hän kuitenkin kuoli jo 1796 ja Maria avioitui toisen kerran Somerolta tulleen Michel Henrikssonin kanssa, joka taasen oli vaimoaan paria vuotta nuorempi.

Someron rippikirjoja tutkimalla Maria Johansdotterin vanhemmiksi Häntälän Sepän talossa paljastuvat edellisen isännän poika, nuori isäntä Johan Jacobsson (s. 1747) ja vaimonsa Caisa Matsdotter. Caisalle on merkitty vuosien 1771-76 rippikirjaniteeseen syntymävuodeksi 1746. Vihittyjen luettelo kertoo lisäksi Caisan tulleen Somerolle Perttelin Kuusjoenperän Luikilta. Näin täytyy palata takaisin pertteliläisiin lähteisiin ja erityisesti 1740-luvun lopun rippikirjoihin. Onhan toki luultavaa, että Caisa olisi myös syntynyt Luikin talossa. Näin itseasiassa onkin.

Perttelin kastetuista täsmentyy "Catharinan" eli kotoisemmin Kaisan syntymäpäiväksi 29.11.1744 ja vanhemmiksi Luikin talollispariskunta Mats Simonsson sekä Kirstin Matsdotter. Rippikirjasta perhe löytyy vuosien 1750-56 niteen sivulta 66. Kaisan syntymäaikana rippikirjassa 1757-1762 onkin sitten 29.11.1745, joten tätä taustaa vasten Someron kirjoissa oleva virheellinen vuosiluku ei tunnu kovinkaan omituiselta. Samalta sivulta isä Matsin syntymävuodeksi saadaan 1718 ja äiti Kirstinin 1719. Loogisesti kannattaa tutkia Perttelin ja lähipitäjien vihittyjen luetteloa. Vihkiminen tapahtui käytännössä lähes aina morsiamen kotikirkossa. Tässä tapauksessa häät vietettiin Marttilan pitäjässä 25.3.1741. Ympyrä on siis sulkeutunut ja tarina palaa sinne, mistä se alkoikin, Marttilaan. Juutilan kylän Naapurin talon rusthollari Mats Erikssonin ja vaimonsa Kirstin Henriksdotterin perheen neljäs lapsi Kirstin, kastettujen luettelossa Christina, oli itse asiassa syntynyt jo hieman aiemmin kuin Perttelin rippikirjaan on merkitty. Christinan syntymäpäivä oli 3.6.1716 ja kaksi päivää myöhemmin hänet kastettiin.

Mats oli tullut Juutilaan kotivävyksi Pöytyän Karhunojalta mentyään 29.12.1707 naimisiin Kirstin Henriksdotterin kanssa Marttilassa. Lasse Iso-Iivarin julkaisemien talonhaltijaluetteloiden mukaan Kirstin isä oli mitä todennäköisimmin Naapurin isäntänä vuosina 1684-1710 ollut Henrik Jacobsson (s. 1655-k.1722). Henrikin vaimo, Kirstin äiti taasen oli miestään vuoden verran vanhempi ja kuoli Naapurilla 17.11.1726. Hänet haudattiin kirkon lattian alle joulukuun 11. päivä samana vuonna.

Sukututkimus on perinteisesti selvittänyt lähinnä isälinjoja, mutta yhtä antoisaa on tutkia myös pelkkiä naisten muodostamia sukuketjuja. Tässä nimenomaisessa tapauksessa ketju on luontevaa päättää nimenomaan tammikuussa 1884 menehtyneeseen Ulla Karoliinaan. Kuten kuolinilmoituksesta saattaa huomata, hänellä ei ollut lainkaan tyttäriä. Mieslinjaisessa sukututkimuksessa puhuttaisiin erään sukuhaaran sammumisesta tältä osin, mutta niinhän ei Ullan kohdalla käynyt. Hänellä oli ainakin yksi lapsenlapsi ja luultavasti ainakin muutamilla muillakin pojilla oli jatkossa omaa perhettä.

Tämän naislinjan kantatila oli siis Marttilan Juutilan kylän Naapurin talo. Valitettavasti en ole onnistunut paikallistamaan missä tämä kyseinen tila on 1600-luvulla sijainnut, mutta Juutilan kylä toki löytyy Hämeen Härkätien varrelta. Pitäjän muiden kylien tapaan se on ollut muodoltaan pitkulainen, Paimionjoesta lähtevä kaistale. Esimerkiksi Kansalaisen Karttapaikasta nimeä Juutila ei enää tapaa, mutta sinänsä kylä on olemassa. Alla oleva kuva on otettu Hämeen Härkätien suunnasta suurinpiirtein kohti pohjoista ja Tiipilän kylää. Maisema on todennäköisesti Ulla Karoliinan esiäitien aikaan ollut lähestulkoon samanlainen lukuunottamatta kuvan rakennuksia, jotka ovat viimeisten vuosikymmenien ajalta.

Muoti muuttui vaikka väkisin

Venäjän tsaari Pietari Suuri uudisti ainkoinaan myös ennen niin voimakkaiden pajarien pukeutumista. Tämä tosin tapahtui melko yksipuolisella tavalla!

Erilaisia Limpereitä

Hämeenlinnassa asunut Adolf Lindberg syntyi 15.5.1830. Hänen kerrotaan olleen pienenä niin heikon, että peräti kolmesti lapsi puettiin valekuolleena ruumisvaatteisiin. Pikku hiljaa pienokainen vahvistui ja eli loppuelämänsä hyvinkin terveenä. Harrastuksena Adolfilla oli jo nuoresta pojasta lähtien puunveisto. Kotitalonsa, Korppoon Aspön Östergrannaksen vajarakennukseen hän vähitellen perusti kokonaisen puusepänverstaan. Vanhemmat vastustivat puusepänoppiin lähtemistä, vaikka Adolf itse olisi tätä kovasti toivonut.

Eräällä Turun reissulla Adolf jäi seuraamaan puusepänliikkeessä sorvarin työtä. Ammattimies ei tästä oikein pitänyt ja hieman äreästi kysyi Adolfilta "Mitä sinä siinä töllistelet?". Adolf sanoi katsovansa miten muut sorvaavat ja sai yllättäen tilaisuuden näyttää omia taitojaan. Mestarin ällistykseksi hän tuntui osaavan asiansa. Tästä oli lopputuloksena Adolf Lindbergin jääminen 16 vuoden iässä puusepänoppiin Turkuun.

Ura vei hänet lopulta työnjohtajaksi erääseen turkulaiseen liikkeeseen, mutta erään kuolleesta isästään näkemänsä unen jälkeen Adolf päätti matkustaa Pietariin. Matkalla hänen käyttämänsä laiva poikkesi Helsinkiin, jossa alukseen astui eräs Adolfin tuttava. Tämä sai puuseppämme jäämään tähän välisatamaan Pietarin sijasta. Helsingistä Adolf Lindberg tuntemattomasta syystä muutti Hämeenlinnaan. Tämä oli sinänsä outoa, koska Adolfin äidinkieli oli ruotsi, kun taas Hämeenlinna oli suomenkielinen kaupunki.

Hämeenlinnasta Adolf vuokrasi ensin Lukiokadun kulmasta erään pajarakennuksen, jonne hän sijoitti asuinhuoneen lisäksi pienen verstaan. Tontin toisella puoliskolla oli satulamaakarin talo, jossa asui tämän leski tyttärineen. Köyhänä miehenä Adolf sai päähänsä "naida rahaa" ja ottaa vaimokseen Karoliina -nimisen tyttären. Tosin hän ei ollut tätä koskaan edes nähnyt. Monien kommelluksien jälkeen naimiskauppa onnistui, tosin sulhanen oli unohtanut mm. ensimmäiset treffinsä mainitun tyttären kanssa.

Avioliitto päättyi Karolinaan kuolemaan kesällä 1872. Vajaan vuoden päästä Adolf meni naimisiin Sipoossa syntyneen Maria Lovisa Silfverin kanssa. Tämän vaimon hän joutui saattamaan hautaan jo seuraavan vuoden alussa. Kolmanneksi puolisoksi tuli 6.12.1874 sääksmäkeläinen Amanda Emanuelintytär.

Adolf oli ottanut sukunimensä Lindberg Turun vuosinaan, mutta hänen veljensä käyttivät nimeä Erlund. Hämeenlinnassa Adolfin sukunimestä oli hieman tietynasteisia, jopa koomisia ongelmia. Hänellä nimittäin oli jo 1860-luvulla talossa oikein äkäinen, suorastaan riiviömäinen kukko. Kukko hätyytti ohikulkijoita ja vähitellen Adolf Lindberg opittiin tuntemaan Kukko-Limperinä. Kaupungissa oli toinenkin saman sukunimen omannut puuseppä, joka kulki lisänimellä Ameriikka-Limperi. Toki Hämeenlinnassa asui muitakin Lindbergeitä, joilla oli mm. sellaisia liikanimiä kuin Ajuri-Limperi, Sutari-Limperi, Posti-Limperi ja Porvari-Limperi. Lisänimet kertoivat siis itsekunkin ammatista tai asemasta yhteiskunnassa.

Suomalaiseen rehtiin tapaan eräitä Lindbergeitä alettiin kutsua hieman tarkemmilla nimillä. Näistä tulkoon mainituiksi Autuas-Limperi, Maha-Limperi, Emä-Limperi ja Kakka-Limperi. Onneksi Hämeenlinnassa ei asunut enempää Lindbergeitä, siksi vauhdikkaalla tavalla he liikanimiä naapureiltaan saivat.


Lähde : Sukututkija nro 3-5, 1921

Räätälinkisälli August Nappi ja rakkauden menettämisen tuska

Eräs kaukainen "setäni" eli esi-isäni veli oli Lohjansaaren Paavolan sotilaan torpassa perheineen asunut Isak Warell. Hän oli syntynyt Lohjan Varolassa räätäli Nils W:n ja Leena Eriksdotterin neljäntenä lapsena. Samalla hän oli Nilsin esikoispoika.

Naimisiin Isak ehti vasta hieman varttuneemmalla iällä, lokakuussa 1811. Vaimo Eva Kaisa Nyström oli miestään 11 vuotta nuorempi sahuri Gabriel N:n ja Kaisa Wikbergin tytär, joka oli syntynyt Mustion ruukilla. Isakilla ja Eva Kaisalla oli kaksi lasta. Esikoinen Eva Lovisa syntyi maaliskuussa 1813 ja oli naimisissa Karjaan Romsarbyn torpparin, Karl Magnus Sandholmin kanssa.

Hieman vajaat neljä vuotta myöhemmin sai Eva Lovisa seurakseen pikkuveli Kustaa Fredrikin. Hän peri isältään ammattinsa ja teki elämäntyönsä räätälinä asuen mm. Hermalan kylässä. Puolisonsa Anna Stina Paulinin kanssa hänellä oli ainakin kolme poikaa, joista vanhin, nimeltää Karl August, työskenteli 1800-luvun loppupuolella ajurina Helsingin kaupungissa.

Tässä hyvin lyhyessä tarinassa oli siis peräti kolme räätäliä kolmessa sukupolvessa. Heille ei käynyt yhtä onnettomasti kuin herra August Napille, jonka traaginen tarina löytyy ohesta!

Räätäliperheestä löydät tarkempia tietoja kotisivuiltani.