Hyväsydäminen Sandberg

Koskella Tl asui 1800-luvun alkupuolella muurari Kustaa Sandberg, joka oli syntynyt hyvin vaatimattomiin oloihin huhtikuussa 1802. Hänen isänsä, Jättelän Pertuntalon Nummilan torppari Matti Jaakonpoika, oli kuollut hieman ennen poikansa syntymää. Näin äiti Anna Matintytär jäi yksin huolehtimaan Kustaasta sekä hänen kahdesta vanhemmasta veljestään, Heikistä ja Matista.

Kauaa ei tämä tilanne jatkunut, sillä jo vuonna 1803 Anna meni uusiin naimisiin uskelalaisen Mikko Juhonpojan kanssa. Anna oli toista miestään noin 12 vuotta nuorempi. Heille syntyi Nummilan torpassa kolme lasta, joista kaikki kuolivat pienenä. Anna Matintytär menehtyi 1814 ja seuraavana vuonna Mikko toi Loimaalta itselleen uuden vaimon, Maria Simontyttären.

Näin kolme veljestä joutuivat tilanteeseen, jossa kumpikaan huoltajista ei ollut heille sukua. Kustaa lähtikin tien päälle jo varhain eli 15 vuoden iässä. Kosken Tl rippikirjasta ilmenevän tiedon mukaan hän muutti tuolloin Somerolle.

Seuraavan kerran Kustaan, joka nyt käyttää sukunimeä Sandberg, tapaa Kosken kartanon mailla olleesta torpasta vuodesta 1833 lähtien. Tuolloin hänet mainitaan rippikirjassa muurarimestarina. Näin ollen voisi ajatella, että tuohon aikaan rakennettujen kartanon talojen ja torppien uunit olisivat Kustaan tekemiä.

Koko ikänsä naimattomana pysynyt Kustaa kuoli kotonaan tammikuussa 1848 hengenahdistukseen vain 45 vuoden iässä. Tämän yksineläjän testamentti oli kuitenkin yllättävä. Kesällä 1850 lainvoiman saanut asiakirja osoitti muurari Sandbergin hyväsydämiseksi mieheksi. Testamentin mukaan piti hänen jäämistöstään antaa 500 hopearuplaa köyhäinkassan hallitukselle ja näiden varojen korot piti käytettämän Kosken kappeliseurakunnan köyhien lasten kouluttamiseksi.

Testamentin perusteella Kustaa Sandberg oli niitä henkilöitä, jotka jo hyvin varhaisessa vaiheessa ymmärsivät koulutuksen tarpeellisuuden maaseudullakin. Vielä 1800-luvun lopulla oli hyvin yleistä, että kansakoulun perustamista vastustettiin milloin mihinkin käytännön syyhyn perustuen. Opiskelun katsottiin esimerkiksi vievän yhden käsiparin pois pakollisista maatöistä. Eräät olivat jopa sitä mieltä, että oli väärin kouluttaa maalaisia, sillä he eivät kuitenkaan pääsisi tarpeeksi pitkälle opin tiellä. Koulussa lapsille ja nuorille vain annettaisiin turhaa toivoa.

Toki Kosken kappelissa oli oma pitäjänpedagogi, joka antoi opetusta mm. kirjoituksessa ja lukemisessa. Pari vuotta Sandbergin testamentin toimeenpanon jälkeen kirkkoherra Elmgren antoi kuuluttaa lehdessä uutta pedagogia seuraavaan tyyliin; "Haettawana on Pitäjän-Kouluttajan wirka Marttilan pitäjän Kosken kappelissa. Tawallisilla, waadittawilla todistuksilla, sekä myöskin todistuksella wuoro-opetus-tawan tiedosta, warustetut hakiat, saawat ennen tulewan Toukokuun loppua itsensä allekirjoittaneelle Kirkkoherralle kirjallisesti ilmoittaa. Palkka, joka taitaan parannettaa, on aluksi 2 ruplaa hop. ja 3 tynnyrin paikoilla rukiita wuodelta."


Kuvan koululaiset ovat Varsinais-Suomen Kiskon Lapinkylän koululta, 1910-luvun loppupuolelta.

Saarijärven Taavetti ja salattu tytär

Saarijärven Mahlun Ramsin talossa oli 1800-luvun loppupuoliskolla isäntänä Taavetti Erkinpoika, joka oli naimisissa Mariana Juhontyttären kanssa. Pariskunnalla oli ainakin seitsemän lasta, kun Taavetti kuoli elokuussa 1908.

Perunkirjoituksessa huomattiin Taavetin olleen vauraan isännän, sillä hän jätti jälkeensä peräti 800,000 markkaan nousseen omaisuuden. Vaimo Mariana oli kuollut jo aiemmin ja niinpä em. seitsemän lasta luulivat saavansa jakaa rahat keskenään. Kuin salamana kirkkaalta taivaalta ilmaantui jostain perheelle aiemmin täysin tuntematon perillinen.

Saarijärven kihlakunnan välikäräjillä syyskuussa 1909 todettiin tamperelaisen, hyvin köyhän tehtaantyömiehen vaimon olevan Taavetti Ramsin laillinen perillinen. Oikeudelle näytettiin toteen, että mainittu vaimo oli Ramsin avioton tytär. Taavetti oli ennen naimisiinmenoaan ollut kihloissa erään naisen kanssa, mutta avioon saakka he eivät koskaan ehtineet. Tästä suhteesta syntyi kuitenkin lapsi, josta Ramsi itsekään ei välttämättä ollut tietoinen.

Välikäräjät julistivat vaimon lailliseksi perijäksi ja näin tasaveroiseksi muiden lasten kanssa. Päätöksellään oikeus teki köyhästä tamperelaisesta kerralla vauraan naisen.

Kuka tahansa olisi ollut iloinen 100,000 markan yllättävästä lahjasta, mutta ikänsä vähävaraisena eläneelle työläisperheelle summan on täytynyt tuntua todelliselta taivaan lahjalta. Perijätär oli Tampereen Sanomien mukaan joutunut asiasta kuultuaan "aiwan lapsellisen ilon waltaan". Hän oli moneen kertaan udellut asian todenperäisyyttä ennen kuin uskoi sen olevan totta. Hän oli pyytänyt itseään viisaampia kertomaan "jotain mittakaawaa, jonka mukaan arwostella tuon rahamäärän suuruutta". Siksi hän kysyi, kuin monta 500 markan seteliä summaan mahtuisi ja sen kuultuaan "hän tunsi oikein päätään huimaawan".

Tuhoisa tulipalo Perniössä - kolme piika menehtyi

Perniön pitäjän Paarskylän Kreulan talossa tapahtui tammikuun kolmantena päivänä 1821 hyvin ikävä onnettomuus. Piiat Maija Stiina Antintytär, Maija Stiina Abramintytär ja Helena Juhontytär loukuttivat pellavia Kreulan saunamökissä. Ehkä pimeänä talvipäivänä tarvittu pärevalo tai joku muu sytytti huomaamatta herkästi palavat, kuivat pellavat. Hetkessä koko sauna oli tulessa. Kaksi tytöistä pääsi ulos, mutta he menehtyivät vammoihinsa pian tämän jälkeen. Yksi piika jäi sisälle saunaan. Kun tuli vihdoin saatiin sammutettua, huomattiin hänen kuolleen, luultavasti pikemminkin savukaasuihin kuin tuleen.

Näiden kolmen nuoren tytön taustat olivat seuraavat;

Maija Stiina Antintytär oli Paarskylän Tuomolan Krouvin talon lampuodin, Antti Petterinpojan ja hänen ensimmäisen vaimonsa, Leena Kustaantyttären vain 13 vuoden ikäinen esikoistytär. Maija Stiinan syntymän aikaan hänen vanhempansa olivat olleet Kyynämäen Ylistalon isäntänä ja emäntänä. Sieltä Antti muutti Paarskylän Tuomolaan lampuodiksi suurin piirtein samaan aikaan, kun puoliso Helena kuoli vuonna 1819.

Tämän jälkeen Antti avioitui Helena Tuomaantyttären kanssa. Uusioperhe palautui jossain vaiheessa takaisin Kyynämäelle ja siellä isäntä mainitaan sukunimellä Krogars nuorimman tyttärensä kasteen yhteydessä.

Toinen uhri oli Paarskylän Kreulan rengin, Juho Antinpojan ja hänen ensimmäisen vaimonsa Leena Juhontyttären vuonna 1803 syntynyt esikoistytär Leena. Hänen tarkka syntymäpäivänsä ei ole tiedossa, mutta rippikirjan mukaan syntymävuosi on juuri edellä mainittu 1803. Äiti Leena menehtyi pian tyttärensä syntymän jälkeen ja Juho meni uusiin naimisiin Anna Juhontyttären kanssa.

Kolmas tulipalossa kuollut oli Maija Stiina Abramintytär. Hän oli syntynyt 1798 Öyrilässä räätäli Abram Abraminpojan ja Stiina Erkintyttären perheeseen. Räätäli Abram asui myöhemmin mm. Anjalan kylässä, mistä Maija Stiina aikanaan muutti piiaksi Paarskylään.


Loukutus on viides työvaihe pellavan käsittelyssä. Pellavan lehtien alkaessa kellastua, mutta siemenien ollessa vielä raakoja, varret nyhdettiin pellosta. Toisessa vaiheessa tuli vuoroon rohkiminen, jossa varsista poistettiin lehdet, haarat ja siemenkodat. Kolmanneksi pellavat liotettiin, jotta kuitukimppuja puumaisessa ytimessä pitävä liima-aines hajoaisi.

Kuivauksen jälkeen oli vuorossa loukutus. Siinä pellavan varret rikottiin pienemmiksi. Loukutusta seurasi lihtaaminen, jossa puusälöt poistettiin kuitumassasta. Käsinlajittelun jälkeen pellava häkilöitiin. Siinä lyhyet kuidut eli rohtimet erottuivat pitkistä kuiduista eli aivinoista. Lopuksi pellava kehrättiin.

Oheiset pellavan loukuttimet löytyvät Marttilassa sijaitsevasta Nostalgiamuseosta.

Miten suomalaissyntyinen Hugo Hesse sai kultaisen kunniamerkin Amerikan sisällissodan aikaan

Vaasassa asui 1840-luvulla tanskalaissyntyinen Börge Hesse (1819-1876), joka oli ammatiltaan sirkustaiteilija. Hänen leipälajejaan olivat taitoratsastus, voimistelu, nuoralla tanssiminen, miekkailu ja ilotulitukset. Hän kiersi Suomea nimellä Wilhelm Hessen esiintyen eri kokoonpanojen kanssa. Näillä retkillä hän kävi Oulussa ja vuonna 1851 hän päätti asettua perheineen kyseiseen kaupunkiin. Wilhelm Hessen järjesti Oulussa voimistelukoulutusta ja toimi lisäksi eläinlääkärinä. Perhe sai lisätuloa majatalonpidosta, maidon myynnistä ja ilotulistusten järjestämisestä.

Perheen lapsista Viktor Hugo oli syntynyt Vaasassa 1843. Hän lähti jo nuorena miehenä Amerikkaan onneaan kokeilemaan. Sisällissodan loppuvaiheissa syksyllä 1865 Viktor raportoi entiseen kotimaahansa seuraavaa;


"Philadelphiasta 20.7.1865;

Nyt saan jutella kuinka kävi tappelussa Fischerin luona. Meillä oli laivasto, johon kuului 8 laivaa ja 8 monitoria. Amiraali Porterin komennon alla aloimme me pommittamaan linnoitusta 7 päiv. helmikuuta ja pitkitimme ampumista aina 16. päivään asti, yötä ja päivää. 17. päivä tuli maasotaväki, komennettuna kenraali Shermanilta, ja tämä alkoi tappelemaan klo 4 j.p.p., mutta lyötiin takaisin. 400 miestä kaatui ja 500 otettiin vangiksi; muu sotaväki joutui hujan hajan.

Mutta 20. päivä keräytyivät he taas ja pitivät hirmuisen tappelun pari peninkulmaa linnoituksesta, mutta saivat kaiken ajan selkäänsä. Yöllä 20. ja 21. päivän välillä nousimme me maalle neljä amerikkalaispeninkulmaa linnasta, kello 3 aikana läksimme me marssimaan pattereita kohti ja klo puoli viisi alkoivat siniset poikamme ottelemaan.

Minä sain haavan vasempaan olkaani, virittäessäni tikapuita muurille. Luutnanttimme kiipesi ylös ja huusi, sapeli toisessa ja sotalippu toisessa kädessä: "tulkaat pois pojat". Mutta tuskin oli ennättänyt sanoa nämät sanat, kuin kuula kävi häntä rintaan ja hän kaatui hengetönnä maahan. Lippu, jota kantoi, kaatui päähäni, ja koska olin likimmäinen mies, otin minä nyt lipun ja läksin ylös, ja puoli tiimaa sen jälkeen istutin minä lipun Fischerin muurille.

Kaikuvalla hurra-huudolla joka miehen suusta rynnistimme me linnaan lyöden kaikki mitä eteen sattui. Klo 11 aikana oli Fischer, 5 patteria, kanuunat ja kaikki tyynni meidän hallussamme ja komiasti heilusi amerikkalaislippu yltä ympäri. Vihollisista kaatui 5000 ja 10000 otettiin vangiksi. Maaliskuun ensimmäisenä tuli kenraali Sherman ja otti linnan ja kaupungin haltuunsa.

Maalle noustessamme oli meitä 1700 miestä ja tappelun jälkeen ei kuin 900. Tänä päivänä sain urhoollisuuden rintarahani sekä viisi muuta miestä laivassamme. Heidän rahansa on hopiasta, mutta minun on kullasta. Toisella puolella on maakotka ja amerikkalaisvaakuna; toiselle puolelle on piirretty: "Hugo Hesselle urhoollisuudesta tappelussa Fischerin luona 21. päivänä helmikuuta 1865, Wabash -nimisessä laivassa".

Huomiseksi olemme kutsutut pitoihin höyryfregatti Connecticuttiin, siitä että toimme takaisin sen pienen monitorin, joka ampui upoksiin erään linjalaivan". Nykyisin olemme ankkurissa Philadephian satamassa."

Fischerin luona käytiin kaksikin suurta taistelua, mutta niistä ratkaiseva oli jo tammikuun 13-15. päivä 1865. Amiraali David D. Porter oli merivoimien johdossa ja Fischer vallattiin menestyksellisesti. Kaatuneita oli Pohjoisvaltion puolelta 1341 ja Etelävalloilla 583 kaatunutta tai haavoittunutta.

Hugo Hessen kirje tarkoittaa ilmeisesti helmikuun 12-22. päivä käytyä Wilmingtonin taistelua. Se oli suoraa jatkoa Fort Fischerin taistelulle ja tapahtui pääosin Fort Andersonin -nimisen linnoituksen luona, New Hannoverin maakunnassa. Taistelu päättyi liittovaltion joukkojen täydelliseen voittoon ja samalla konfederaatin viimeinen tärkeä satama Atlantin rannikolla sulkeutui. Wilmingtonin kautta oli viety mm. tupakkaa ja puuvilla Englantiin, Bahama-saarille ja Bermudaan. Nämä tulonlähteet loppuivat ja näin Hugo Hesse oli ollut omalta osaltaan ajamassa Etelän joukkoja kohti täydellistä tuhoa.

USS Wabash oli päättänyt sisällissodan taistelunsa jo tammikuun lopussa 1865 ja se poistettiin kokonaan käytöstä 14. päivä helmikuuta samana vuonna. Tämä tieto ei välttämättä ole ristiriidassa em. kunniamerkin tekstin kanssa. Mitali on vain annettu laivan ollessa jo satamassa.


Kuvassa USS Wabash - This image is a work of a sailor or employee of the U.S. Navy, taken or made during the course of the person's official duties. As a work of the U.S. federal government, the image is in the public domain.

Kultaa Kiskossa?

Vuonna 1909 tehtiin Kiskon Iilijärven luona kultalöydös eräästä kalliosta. Se herätti aikanaan suurta huomiota, sillä samoihin aikoihin löydettiin läheltä myös nikkeliä. Nikkelin osalta lopputulos oli pettymys, sillä malmi oli sangen arvotonta.

Kultalöydös tehtiin, kun muutama valveutunut henkilö oli osaksi metsästämässä, osaksi katsomassa kaivojen paikkoja ja kokoamassa kivinäytteitä Orijärven metsissä. Iilijärven luona oli jo 1830- ja 1850-luvuilla yritetty kaivaa kuparia, mutta louhiminen jäi lyhyeksi huonon pitoisuuden takia. Kaivausjätteissä huomattiin kuitenkin harmaata kiviainesta, joka tarkemmissa tutkimuksissa todettiin Suomessa erittäin harvinaiseksi jamesoniitiksi. Tämä taas sisältää etupäässä lyijyä, antimonia ja rikkiä. Lisäksi mukana on hitunen hopeaa, josta syystä malmi saattoi olla arvokasta.

Näitä kiviaineksia miehet ottivat nyt mukaan ja tilanomistaja R. Grandin tutkiessa niitä, huomasi hän pieniä pitoisuuksia kultaa jyvinä ja lehtinä. Sama tilanomistaja oli aiemmin löytänyt puhdasta kultaa Pohjan pitäjän Brödtorpin kartanon mailta. Nyt kivet joutuivat tarkempaan tutkintaan ja dosentti Borgström ja myöhemmin professori Ramsay osoittivat niiden sisältävän sangen runsaasti kultajyviä.

Johtopäätökseksi tuli, että Iilijärven luona oleva malmi oli sinänsä hyvin rikasta. Sen sijaan löydöksen laajuudesta ei ollut mitään tietoa, joten kultakaivoksen avaaminen ei ollut mitenkään itsestään selvää.

Iilijärven seutua aiemmin tutkittaessa eivät minearologit olleet löytäneet jamesoniittia eivätkä kultaakaan. Näin ollen vuoden 1909 kultalöydös osoittautui yksittäiseksi onnenkantamoiseksi. Alueen kallioissa on kylläkin arsenia ja rikkiä runsaasti. Näiden läheisyydessä on yleensä myös jalometalleja, mutta viimeisen sadan vuoden aikanakaan ei Kiskossa ole päästy kullankaivuuseen. Joka tapauksessa aikoivat Iiljärvellä samonneet miehet vuori-insinööri Albert von Julinin johdolla tehdä koelouhintoja.

Alueen omistajana oli vuosina 1883-1906 ollut Fiskars Ab, kun taas vuodesta 1907 lähtien haltijaksi tuli Orijärven kaivosta tuolloin hoitanut Finnish American Mining Co.

Uskomaton tapaus

Sysmän Saarenkylän Nujalan Alhiolla asui 1820-luvulta alkaen kirjanpitäjä Carl Jacob Lehnbom vaimonsa Maria Wilhelmina Holmstenin ja lapsiensa kanssa. Pariskunta oli vihitty Jyväskylän maaseurakunnassa 1825 ja Maria Wilhelmina olikin kotoisin ao. pitäjästä.

Jossain vaiheessa 1840- tai 1850-lukua herra Lehnbom muutti perheineen Jyväskylään, mutta kauaa hän ei siellä viihtynyt. Hän nimittäin lähti teille tietymättömille eikä kukaan tiennyt minne.

Samoihin aikoihin, Krimin sodan vielä riehuessa, palveli Jyväskylän komppaniassa aliupseerina eräs Sagulin -niminen mies. Mainittu komppania lähetettiin tositoimiin vuonna 1855, joten kovin kauaa ei Sagulin ehtinyt taisteluissa olla.

Kuten Lehnbom hieman aiemmin, katosi myös Sagulin. Kukaan ei tiennyt minne mies oli lähtenyt tai oliko hän joutunut esimerkiksi henkirikoksen uhriksi.

Vasta talvella 1870-71 asiaan saatiin molempien miesten osalta hieman selvyyttä. Tuolloin Saarijärven maanviljelysopiston johtaja, herra Wadenstierna sai yllättäen kirjeen Lehnbomilta. Kirjeessä kauan kadoksissa ollut mies pyytää saada tietää jotain sukulaisistaan.

Kirjeessään hän myös kertoo uskomattomasta tapahtumasta. Carl Jacob Lehnbom oli matkustanut aina Yhdysvaltoihin saakka ja antautunut sotilaspalvelukseen. Hän oli ylennyt everstiluutnantiksi ja sanoi joutuneensa kerran kahakkaan erään intiaanijoukkion kanssa. Taistelu päättyi ratsuväen voittoon ja osa intiaaneista sekä heidän päällikkönsä otettiin vangeiksi. Everstiluutnantin tutkiessa tätä päällikköä tarkemmin, huomasi hän tämän olevan valkoihoisen.

Kun miestä puhutettiin hieman aikaa, paljastui fantastinen totuus. Hän olikin Lehnbomin tuttu Jyväskylän ajoilta, kadonnut sotamies Sagulin. Näin veriviholliset huomasivatkin olevansa melkein kaksikymmentä vuotta erillään olleet ystävykset. Valitettavasti mikään lähde ei tunnu tietävän, miten tämä uskomaton tarina jatkui.

Kuva kirjasta Massacres of the mountains : a history of the Indian wars of the Far West by Jacon Piatt Dunn (1886)

Kreivi Armfeltin 60 -vuotispäivänä

Kenraalimajuri ja kreivi Gustaf Vilhelm Arthur Armfeltin ja hänen vaimonsa, kreivitär Mariana Gustava Armfeltin järjestyksessä toinen lapsi oli Halikon Joensuun sukukartanossa 10.2.1850 syntynyt Carl Alexander. Perhe oli yksi Suomen arvostetuimmista ja vauraimmista. Isä Gustaf Vilhelm oli tsaarin sivusadjutanttina vuodesta 1861 aina kuolemaansa saakka 1880. Äiti Mariana taasen oli ollut tsaarittaren hovineitinä ennen avioitumistaan. Kuten sukunimistä voi päätellä, olivat puolisot sukua keskenään.

Carl Alexanderilla oli kaksi sisarusta. Gustav oli veljeään kaksi vuotta vanhempi. Hän opiskeli agronomiksi ja hoiti Joensuuta kuolemaansa saakka 1887. Sisko Hedvig Lovisa sai kreivittären arvon ja kuoli Helsingissä 1923. Carl Alexander Armfelt asui sukutilallaan, mutta toimi aikoinaan ministerivaltiosihteerin apulaisena ja keisarillisen hovin hovimestarina. Koulutukseltaan hän oli varatuomari.

Kun kreivi Armfelt täytti 60 vuotta 10.2.1910, pidettiin merkkipäivän kunniaksi kaksikin eri juhlaa. Heti aamusta hänen luokseen Joensuun kartanoon tuli kunniatervehdykselle Halikon naiskuoro ja tämän jälkeen Salon kauppalan VPK:n soittokunna lähetystöineen lisättynä kaksinkertaisella mieskuorolla. Kukkasia toimitettiin kartanoon pitkin päivää niin paljon, että lopulta huoneet näyttivät talvipuutarhalta.

Kreivi Armfelt oli kutsunut juhlapäivällisille suuren joukon ystäviä ja tuttavia sekä tietysti sukulaisia. Läsnä olivat mm. lääninkuvernööri Borgenström ja vanha kenraali Ramsay. Puheita kuultiin useaan kertaan ja sähkösanomiakin tuli satakunta. Kaikille puheille ja onnitteluille oli yhteistä se, että ne tunnustivat sekä kreivin valtiollisen toiminnan että henkilökohtaisen ystävyyden. Päivällisten taustamusiikista piti huolen em. VPK:n soittokunta.

Näiden päivällisten lisäksi kreivi Armfelt kestitsi myös yli sataan henkeen noussutta alustalaistensa joukkoa. Heidät oli kutsuttu Salon VPK:n juhlahuoneistoon, joka täyttyi ääriään myöten. Lyhyessä, mutta sydämestä lähteneessä puheessaan kreivi toivotti vieraat tervetulleiksi. Hän kertoi, miten monin eri sitein sukujuuret kiinnittävät hänet kartanoon. Kreivi totesi myös, että Joensuun haltijan ja alustalaisten edut ovat olleet ja tulevat olemaan aina yhteiset. Hän toivoi hyvien suhteiden jatkuvan tulevaisuudessakin ja kiitti lopuksi alustalaisia heidän osoittamastaan luottamuksesta.

Juhlassa olivat paikalla myös kreivin puoliso, kasvattitytär sekä hänen iäkäs äitinsä, Mariana Armfelt. Kreivitär Armfelt kuoli vasta 1921, lähes 98 vuoden kunnioitettavassa iässä. Runsaiden onnittelu- ja kiitospuheiden jälkeen jaettiin kreivin puolesta kartanon vanhemmille palvelijoille Kansallispankin talletuskirjojen muodossa joukko rahalahjoja. Isoimmat yksittäiset lahjat olivat 100 markan arvoisia ja yhteissummaltaan tämä huomionosoitus nousi 2000 markkaan.

Abraham Agricola Uskelasta

Uskelan kirkkoherran, Krister Agricolan ja Brita Forseniuksen poika Abraham oli syntynyt vuoden 1656 paikkeilla. Hän kävi luultavasti Turun katedraalikoulua tullen ylioppilaaksi 1670 tai 1671. Vuonna 1678 hänet vihittiin papiksi ja muutama vuosi tämän jälkeen Abraham Agricola ilmestyy Tukholman suomalaisen seurakunnan komministeriksi. Hän saattoi tosin olla kaupungissa jo 1678 kirkkoherran apulaisena.

Abraham Agricola valittiin Uskelan kirkkoherraksi 1683, mutta varsinaiseen virkaan hän astui vasta 1685. Vuosina 1691 ja 1697 hän oli pappeinkokouksessa saarnaajana. Viimeksi mainittuna vuonna hän oli myös pappissäädyn valtiopäivämiehenä.

Abraham oli naimisissa Margareta Andersdotterin kanssa, joka jäi leskeksi ja oli elossa vielä 1720. Perheen lapsista tunnetaan pojat Anders ja Sven. Anders kuoli naimattomana 1741. Sven oli 1720-luvulta lähtien kappalaisena Ahvenanmaan Getassa, missä hän myös kuoli 1759. Puoliso Beatan kanssa heillä oli ainakin tytär Sara, joka oli naimisissa isä Svenin apulaisen, Johan Rossmanin kanssa. Abrahamin suvulla ei muuten ollut mitään yhteyttä Mikael Agricolaan.

Abraham Agricolan ratkaistavaksi Uskelassa tuli mm. kysymys Kiikalan seurakunnan yhdistämisestä entiseen emäseurakuntaan. Tästä oli puhetta sekä 1686 että 1700, mutta kummallakaan kerralla yhdistäminen ei toteutunut.

Kun Agricola 1697 tuomiokapitulin luvalla lähti Tukholmaan osallistuakseen valtiopäivlle, ei hän vielä tiennyt sotkeutuvansa hankaluuksiin. Alunperin kirkkoherra ajatteli palata matkalta ennen joulua, mutta erittäin aikainen ja ankara talvi esti merenkulun täysin. Niinpä Agricola joutui viipymään Ruotsinmaalla pitkälle kevääseen 1698.

Kotiin palattuaan kirkkoherra sai tuomiokapitulilta kutsun saapua kuultavaksi tehtävien laiminlyönnin takia. Ilmeisesti Agricola ei koskaan käynyt kyseisessä kuulustelussa. Joka tapauksessa majuri von Torckenin syytösten takia kirkkoherra joutui virasta erotetuksi joksikin aikaa. Tämä ero oli niin kova paikka Agricolalle, että hän seuraavana vuonna kirjoitti tuomiokapitulille puolustuskirjeen.

Siinä hän sanoo kokeneensa paljon pilkkaa ja häväistystä kaiken tapahtuneen jälkeen. Hän myös pyytää anteeksi sitä, ettei ollut saapunut kuultavaksi. Tämän hän sanoo johtuneen sairaudestaan. Koska Agricolan poissaollessa oli kirkonmenot säännöllisesti pidetty muiden pappismiesten toimesta, pyysi kirkkoherra puolestaan von Torckenin vetämistä maallisen oikeuden eteen. Tämä tapahtuikin, mutta sekä kihlakunnanoikeus että myöhemmin hovioikeus Turussa totesivat von Torckenin syyttömäksi.

Abraham Agricola ei koskaan täysin toipunut em. sairaudesta ja hän kuoli 1706 noin 50 vuoden iässä. Poika Sven oli isän kuoltua Uskelassa ns. armovuodensaarnaajana.

Uskelan rippikirjan 1697-1711 etusivuilla on pieni suomenkielinen rukous, joka saattaa hyvin olla Abraham Agricolan omakätisesti tekemä. Se sopinee hyvin tämän Uskelan kirkkoherran ja valtiopäivämiehen muistolle.

Sotamuistoja Salon seudulta

200 vuotta sitten päättynyt "Suomen sota" jätti kansan muistiin lukuisia tarinoita sekä sota- että kotirintamalta. Varsinais-Suomen Salon seutu jäi melko lailla ulkopuolelle suoranaisista sotatoimista, mutta toki sielläkin nähtiin venäläisiä joukkoja.

Perimätiedon mukaan ensimmäiset venäläisjoukot tulivat seudulle pitkäperjantaina. Matkallaan Helsingistä päin sotaväki kulki Kiskon ja Muurlan halki laskeutuen ns. Tupurin mäkeä alaspäin. Vihollisten tulo aiheutti pakokauhua paikallisessa asujaimistossa. Miehet pakenivat, naiset ja lapset piiloutuivat itkien ja rukoillen. Rahat ja arvotavarat kätkettiin pahimman varalta. Rohkeimmat tosin ottivat aseen käsiinsä uhaten käydä vihollista vastaan.

Samaan aikaan oli Marttilan pitäjässä eräs torppa syttynyt tuleen. Tieto tästä kulki nopeasti ja yleisesti luultiin ryssien nyt polttavan seutukunnan. Tosiasiassa venäläiset eivät syyllistyneet väkivallantekoihin, sillä joukkojen kuri oli kova. Ilkivallasta ja laittomuuksista rangaistiin ankarasti. Vihollisjoukot kärsivät kovasta puutteesta ja nälästä. Erityisesti tämä koski sotatoimien alkuvaihetta, kun huoltojoukot eivät vielä olleet ehtineet kunnoolla mukaan. Venäläisten kerrotaan pyytäneen paikallisilta suolaa ja taikinaa.

Närvelän kylässä, pari kilometriä Salon kauppalasta oli eräs venäläinen tullut varastamaan perunoita Langin torpasta. Torpparin vaimo oli paikalla ja onnistui kirveellä uhkaamalla karkottamaan voron. Muu torpan väki oli sotajoukon lähetessä paennut erääseen kalliononkaloon, ns. Ilmusvuoren luhtiin. Siellä he piileskelivät jonkin aikaa susien ahdistamina.

Ainoa suurempi taistelu lähistöllä oli Perttelin Haalin kartanon kahakka. Venäläisten joukkojen kerrottiin olleen matkalla joko Hämeenlinnasta Saloon päin tai sitten juuri päinvastaiseen suuntaan. Eräs kiikalalainen Moberg -niminen mies olisi tuohon aikaan, sodan loppupuolella, surmannut kaksi kasakkaa Rekijoen ja Hirvelän kylien välisellä nummella. Tämän teon halusivat muut kasakat kostaa, mutta Moberg heittäytyi maahan teeskennellen kuollutta. Yksi kasakoista ratsasti Mobergin yli, mutta mies jäi henkiin ja pääsi lopulta pakoon.

Tämän jälkeen toistasataa Kiikalan miestä kokoontui seipäillä ja viikatteilla varustautuneina vastaanottamaan venäläisiä. Miehet joutuivat perääntymään, sillä viholliset olivat sotilaallisesti ylivoimaisia. Perttelissä, Haalin sillalla tapahtui joukkojen toinen kohtaaminen. Tässä taistelussa kaatui miehiä molemmin puolin rintamaa ja venäläisiä kerrotaan heitetyn sillalta alas.

Taistelusta kiivastunut venäläisten päällikkö uhkasi viimein polttaa Haalin kartanon ja vielä koko Rekijoen kylänkin. Kartanonisännälle tuli nyt kiire. Hän riensi venäläisten luo ja sai aikaan kuuden tunnin tulitauon. Tämän ajan hän käytti ajamalla hevosella Turkuun anomaan armoa Venäjän armeijan ylipäälliköltä, kreivi Friedrich Wilhelm von Buxhoevdenilta. Isännän sanotaan rientäneen niin hurjaa vauhtia, että toinen hänen hevosistaan kuoli matkalla liikarasitukseen.

Tämä kaikki kannatti, sillä von Buxhoevden suostui armonanomukseen. Hän lähetti oman kuriirinsa viemään viestiä joukoille ja näin estettiin välikohtauksen laajeneminen. Haalin kartanon omisti vuodet 180-1814 kamreeri Kaarle Benjamin Fabrell, jonka jälkeen se jäi kapteenin leski Albertina Baerille vuoteen 1835.

Hieman vähemmän vauhdikkaita muistoja jätti eräs Hämmäisten mailla asunut sotilas. Mies oli palveluksessa Hämeenlinnassa ja hänen äitinsä lähti tapaamaan poikaansa jalkaisin. Päästyään perille varuskunnan vahtisotilas kysyi äidiltä pojan sotilasarvoa, jotta olisi voinut auttaa tätä löytämään oikean miehen. Äiti ei ollut tiennyt, oliko poika kenraali vai korpraali, mutta joku "raali" kuitenkin. Näiden tuntomerkkien avulla eräs korpraali sai vieraan äidistään.

Lukkarinmäellä Salon kauppalan vierellä taasen asui eräs leskivaimo, joka oli ihastunut tiettyyn venäläissotilaaseen. Eräs räätäli Petrel (jota ei kylläkään löydy alueen rippikirjoista), löysi jostain venäjänkielisen paperilappusen lähettäen sen leskelle mukan rakkauskirjeenä. Lesken sulhasenhakureissu Turkuun päättyi luonnollisesti suureen pettymykseen.

Eniten näitä 200 vuoden takaisin sotamuistoja on jälkipolville välittänyt kirkonvartija Blomberg, joka oli syntynyt pertteliläisen rakuunan poikana 1773. Blomberg oli hyvin tiedonhaluinen mies ja opiskeli omatoimisesti kirjoitustaidon. Hänen tyttärensä oli elossa 1900-luvun alussa välittäen isänsä kertomia juttuja jälkipolville.

Kuva osa Johan August Malmströmin piirustuksesta J.L. Runebergin teokseen "Fänrik Ståls sägner", Helsingfors 1883

Ville Kartanon ikiliikkuja

Maanviljelijä Ville Kartano Kiikan pitäjän Unkerlan kylästä teki vuonna 1909 merkillisen keksinnön. Hän nimittäin valmisti koneen, joka "liikkeelle pantuna käy taukoomatta, siksi kunnes pidätetään".

Tämä kone oli Villen mielestä käytännöllinen kuljettamaan laivoja ja rautatievaunuja sekä pyörittämään mm. tehtaita. Keksijän mukaan kone tekee tarpeettomaksi veden, höyryn ja sähkön käytön liikevoimana.

Konetta Ville Kartano piti näytillä omalla maatilallaan. Kuitenkin laitteen sisälle ei päässyt näkemään, koska sen osan asiasta herra Kartano piti salaisena.Koneen päälle oli sijoitettu iloisen näköinen soturi miekka kädessään. Keksinnölleen hän aikoi hakea patenttia.

Tämän talouden kokonaan mullistavan ikiliikkuja ei ollut Kartanon ainoa keksintö. Maanviljelysseura oli antanut hänelle oikein palkinnonkin pellonpienennyskoneesta.

Ville Kartano ei jättänyt kehitystyötään ikiliikkujan parissa kesken, vaan onnistui tekemään siitä muutaman kuukauden päästä sata kertaa tehokkaamman kuin alunperin. Keksijä halusi tietysti pitää toimintaperiaatteen oman tietonaan, mutta suostui kertomaan "ilman painon panevan koneen pyörimään".

Konetta kävi ihastelemassa lukuisia joukko oman pitäjän väkeä ja lisäksi katsojia tuli aina Pietarista asti. Herra Kartano on sanonut rakentaneensa konettaan peräti 38 vuoden ajan ja onnistuneen lopulta huhtikuussa 1909.

Innostuneita yrittäjiä oli toki riittänyt jo vuosisatojen ajan. Fysiikan peruslakien uhmaajat onnistuivat aika-ajoin kehittämään laitteita, jotka saattoivat toimia melko pitkänkin ajan yhteen menoon. Lopulta energian säilymisen laki tulee mukaan kuvioihin ja laite pysähtyy. Ikiliikkujien historiasta kiinnostuneille suosittelen Henry Dircksin teosta "Perpetuum Mobile; Or, A History of the Search for Self-motive Power from the 13th to the 19th Century". Sen sivuilta on peräisin oheinen kuva, sillä Ville Kartanon luomuksesta ei tietääkseni ole olemassa kuvia.

Höyrypannujen matka

Lähinnä sotilaallista näkökohdista perustettu Vääksyn Anianpellon telakka sai ensimmäisen höyrykäyttöisen aluksensa valmiiksi kesäkuussa 1856. Telakka oli saanut alkunsa Krimin sodan myötä, mutta rauhan tultua uusi laiva joutui tavalliseen siviililiikenteeseen. Sen nimeksi tuli aikakaudelle sopivasti "Suomi".

Höyryalus Suomi oli puurunkoinen ja sen pituus oli 46 metriä leveyden ollessa seitsemän metriä. Syvästä aluksella oli vajaat kaksi metriä. Höyrykone laivaan hankittiin käytettynä Turussa olleesta englantilaisesta Storfursten -aluksesta, joka oli tuotu Suomeen joskus 1840-luvulla. Koneen teho oli noin 80 hevosvoimaa, jolla saatiin aikaiseksi yhdeksän solmun nopeus.

Itse laivarungon kasaus sujui Vääksyssä joutuisasti, sillä sitä tekemään oli palkattu ammattimiehiä Pohjanmaata myöten. Varsinainen vesillelasku tapahtui toukokuun 31. päivä kello 12.00 päivällä Päijänteen rannalla. Tilaisuus oli koonnut suuren joukon katsojia ja erityisesti ihmeteltiin valmiiksi asennettua höyrykonetta. Tosin höyrypannut kytkettiin vasta aluksen ollessa vesillä. Tykinlaukausten jylistessä aloitti höyrylaiva Suomi liikennöintinsä Saimaalla.

Liikennöinti ei ollut kovin vauhdikasta, sillä siipirataskoneistossa ei ollut lainkaan pakkia. Tämän takia vauhtia piti hiljentää jo paljon ennen laituriin tuloa. Kääntymiseen taasen tarvittiin kankia, tukkeja, köysiä ja runsaasti työvoimaa.

Vuosisadan suureksi matkaksi voisi luonnehtia em. höyrypannujen tuontia Turusta telakalle vuonna 1853.. Kumpaistakin pannua varten tarvittiin 20 hevosta ja miestä viitenä valjakkona. Matkanteko oli hankalaa alusta saakka ja lopulta isot kattilat tukkivat kapeat tiet. Mäkien kohdalla huomattiin nopeasti, että hevoset eivät soveltuneet tähän työhön. Niinpä oli turvauduttava pelkkään ihmisvoimaan.

Matka kesti lopulta kuukauden verran ja kirkkojen tehtäväksi jäi kuuluttaa pannujen kulusta sekä työvoiman tarpeesta. Kattiloiden päällä istui yleensä joku työnjohtaja tai muu herra, joka vahti mahdollisia pinnareita. Marttilan pitäjästä on säilynyt pieni kuvaus siitä, mitä kaikkea kulkue tien varsien kylissä sai aikaan;

"...laitos oli sijoitettu rekeen, jonka jalaksina olivat suuret hirret. Jalasten takapäässä oli reikä, josta lyötiin rautakanki lävitse jarruttamista varten alamäessä. Pöytyäläiset vetivät pannun hevosilla läpi Liedon pitäjän ja Marttilan miehet veivät sen miesvoimalla Hovirinnan kestikievariin Somerolla.

Maantie oli pitkän matkan vallan mustana miehistä muisteli kansa 1900-luvun alussa. Somerolaiset veivät pannut oman pitäjänsä läpi härjillä. Vastamäessä käytettiin taljoja apuna ja eräässä paikassa oli taljan toinen pää pantu kiinni ladon seinään. Vedettäessä kuorma ei liikahtanutkaan, mutta lato sen sijaan lähti sijoiltaan.

Kansa piti aikanaan sekä itse pannua, jonka kerrotaan olleen huoneen korkuisen ja tavattavoman raskaan, että itse kuljetusta merkillisenä tapahtumana. Yleinen mielipde vanhoilla ihmisillä oli se, että viranomaiset tekivät jotain vääryyttä kansalla laittaessaan sen sotaväentyyliin rahtia vetämään."

Höyryalus Suomi lopetti liikennöintinsä jo 1864, kun kolme jyväskyläläistä liikemiestä osti sen. Heidän halllussaan se ehti olla vain hieman aikaa, sillä valtavan työmäärän aiheuttanut maamme ensimmäinen järvihöyryalus poltettiin 1866.

Laulusta ja soitosta

Marttilalaiset pitivät omaa pitäjäänsä vielä 1900-luvun alussa kaikin puolin kuivempana, niukempana ja rumempana kuin esimerkiksi maamme itäosia. Erityisesti oltiin sitä mieltä, että Länsi-Suomessa ei oltu annettu kansalle sitä laulunlahjaa, jota vaikkapa Kalevala edusti.

Kaikista köyhimmäksi laulupitäjäksi nimitettiin nimenomaan Marttila. Vanhoja lauluja oli sieltä saatu talteen vain muutamia, kun taas 1800-luvun lopulta ei ollut olemassa oikeastaan mitään. Joka tapauksessa ns. rekilauluja tiedettiin pitäjässä lauletun aivan yleisesti. Useimmat näistä olivat kulkeneet ihmisten mukana muualta Suomesta, mutta oli joukossa varmaan joku kotikutoinenkin värssy. Tekijöitä ei tosin tiedetty ja uudemmat viisut syrjäyttivät aina vanhemmat.

Tavallisesti rekilauluja laulettiin kesäiltojan piirileikeissä helavalkeilla tai muuten silloin, kun nuoriso kokoontui yhteen. Laulujen synty ei ole sidoksissa niiden esityspaikkaan. Kansanlaulut ovat saattaneet syntyä spontaanisti tilanteessa kuin tilanteessa ja kansan mielessä niiden tenho perustui juuri tähän; sanojen ja sävelien vaikutus on suuri, koska ne ovat vilpittömiä ja kotoisen oloisia.

Tyynenä kesäiltana alkunsa saaneet laulut ovat parhaita, kun ne myös esitetään samanlaisessa ympäristössä. Äänetön, metsäinen paikka ja yksinäinen laulaja kertomassa marjamiehestä tai karjaa kotiin ajavasta paimenesta saa kuulijan herkistymään esimerkiksi seuraaville, Marttilasta muistiin merkityille säkeille;

"Mitä minä muuta kun laulelen,
kun luontoni sitä vaatii
on mulla virttä entistä
ja metsä toista laatii.
Jos sinun kanssasi
elämän polkuja kuljeskella saisin,
isän, äidin, hylkäisin ja sinua rakastaisin."


Laulua ja soittoa arvostettiin ainakin sivistyneistön piirissä kansallisen heräämisen myötä. Sanomalehti Suomettaressa vedottiin 1852 mm. siihen, että jo Luther oli pitänyt näitä asioita ylhäältä päin annettuna lahjana. Suomalaisuusaatteen vankka kannattaja, toimittaja Fredrik Polen sanoi soiton olevan murheelliselle parhaan virvoittajan. Sen kautta ihmisen sydän tulee keveämmäksi, mieli leveämmäksi ja koko elämä ihanammaksi. Polenin mukaan jo kreikkalaiset kasvattivat lapsensa laululla ja soitolla. Näin heidän kauneuden tuntonsa heräsi ja sivistystaso kasvoi.

Kuva kirjasta "Huwi-lauluja Hämehestä - G. O. Wasenius 1842"

Romanien kohtelusta entisaikaan

Romanien arvellaan tulleen Ruotsiin ensimmäisen kerran valtionhoitaja Sten Sturen aikaan, joskus vuosien 1513-1514 paikkeilla. Kun Suomen lehdistössä käsiteltiin prokuraattorin esitystä Suomen mustalaisasian järjestämisestä syksyllä 1864, kerrottiin Ruotsissa kärsityn romaneista yli sata vuotta ennen kuningatar Kristinan asettamaa lakia vuonna 1637.

Tämä nykylukijan silmissä äärimmäisen julman lain sisältö oli seuraava;

"...kun Ruotsissa löytyy suuri joukko Mustalaisia, jotka parvittain juoksentelevat maakunnissa paikasta paikkaan ja petoksellansa, valheella, varkaudella ja noituudella pettävät ja rosvovat alamaisiltamme heidän tavaransa ja omaisuutensa, harjoittain uppiniskaisesti haureutta ja muuta jumalattomuutta riettaan tapansa jälkeen, niin säädetään sen tähden että kaikki Mustalaiset, jotka valtakunnassa löytyvät, ennen seuraavan marraskuun 8. päivää välttämättä lähtisivät valtakunnasta, jonka ohessa maaherrat, valtamiehet ja nimismiehet käsketään, jos Mustalaisia sen jälkeen maasta tavattaisiin, antaa ottaa heidän kohta kiinni, riistää heiltä mitä omaisuutta heillä oli muassansa ja sitten kaikki miehet, ilman mitään muuta kysymystä ja oikeuden käymistä, hirttää ja hengiltä ottaa, sekä heidän vaimonsa ja lapsensa ajaa kihlakunnasta kihlakuntaan pois maasta".

Nämä ankarat ohjeet eivät toteuttaneet tarkoitustaan ja käsky uudistettiin kahdesti vuosina 1642 ja 1662. Vielä vuonna 1723 samaa käskyä uudistettiin siten lievitettynä, että hirttotuomio uhkasi vain niistä, jotka "tavattiin varkaudesta taikka muusta luvattomasta työstä ja teosta". Ne romanimiehet, jotka eivät olleet syyllistyneet rikoksiin, piti joka tapauksessa ajaa "läänistä lääniin ulos valtakunnasta".

Jos joku kerran karkoitettu erehtyisi tulemaan takaisin, piti hänet panettaa rautoihin ja pakkotyöhän lähimpään linnaan vedelle ja leivälle. Vähitellen kuolemanrangaistus poistui romaneita koskevista lainkohdista, mutta tilalle tulivat raippa- tai vitsarangaistukset. Vasta vuonna 1852 Suomen romaniet olivat lain puolesta tasavertaisia alkuperäisväestön kanssa.

Romaneita kohtaan osoitettu julmuus ei ollut Ruotsi-Suomessa sen kummempaa kuin muuallakaan Euroopassa. Ensimmäiset maininnat heistä ovat vuoden 1417 paikkeilta ja tuolloin sekä keisari Sigismund että paavi myönsivät heille luvan esteettömään kuljeskeluun. Halu pitää kiinni omasta kulttuurista aiheutti vähitellen välirikon läntisen maailman kanssa. Espanjan kuningas Ferdinand sääti 1499 lain, jonka mukaan ilman vakinaista asuntoa tai työtä olleiden romaneiden piti poistua maasta 90 päivän kuluessa. Samanlaisia lakeja säädettiin pian pitkin naapurimaita.

Romanit joutuivat melkein maassa kuin maassa karkoitetuksi ja heidät sai ampua kuin vesikauhuisen koiran, aivan laillisesti. Vielä 1722 antoi keisari Kaarle VI asettaa teiden vierille tauluja, joissa annettiin lupa lyödä mustalaisia kuoliaaksi ja toisaalta uhattiin rangaistuksilla niitä, jotka heitä uskalsivat puolustaa. Suomessa erässä esi-isäni sai sakkorangaistuksen 1840-luvulla "hyysättyään mustalaisia maillaan".

Lait ja asetukset eivät loppujen lopuksi koskaan toimineet niiden laatijoiden haluamalla tavalla. Niinpä useat maat joutuivat lopulta luopumaan keskiaikaisista menetelmistä. Niiden sijasta yritettiin romaneita saada sivistyksen tielle. Tämä kehitys alkoi Espanjasta, jossa kuningas Kaarle III antoi 1783 asetuksen romanien kaikinpuolisest yhtenvertaisuudesta. Tämän jälkeen useisiin maan kaupungeista kohosi erityisiä romanikaupunginosia "gitanerias".


Kuva kirjasta Romany life, experienced and observed during many years of friendly intercourse with the Gypsies - Frank Cuttris, 1915

Tapahtui Tiaiselle ja Strömmerille 1808

Johan Mårten Strömmer syntyi Pielisjärvellä 1772. Hänen vanhempansa olivat Kuhmon kappalainen Jakob S. ja vaimonsa Sofia Stenius, jotka pian pojan syntymän jälkeen muuttivat Kuhmoon. Johan Mårten opiskeli Oulun triviaalikoulussa ja tuli ylioppilaaksi Turussa 1793. Hänet vihittiin papiksi 1801 ja samalla hänestä tehtiin armovuodensaarnaaja Juuan pitäjään. Sieltä hän siirtyi Pielisjärven kirkkoherran apulaiseksi jo samana vuonna. Vuoden 1814 hän oli armovuodensaarnaajana Liperissä, kunnes palasi hetkeksi Pielijärvelle, tällä kertaa kappalaisen virkaan. Sieltä hän muutti 1816 nykyiseen Jyväskylään, jossa hän oli kappalaisena kuolemaansa saakka 1839. Johan Mårten Strömmerin puolisoksi tuli 1805 Magdalena Kristina Backman. Perheessä oli ainakin kaksi aikuiseksi elänyttä tytärtä.

Strömmeriä kuvattiin aikalaisten toimesta rakastetuksi papiksi ja taitavaksi lääkäriksi, vaikka hän ei muutoin ollut mikään merkkihenkilö. Matkoillaan Pielisjärven ja Liperin erämaissa hän joutui välillä seikkailuihin, jotka hänen tuttavansa merkitsi muistiin suurin piirtein seuraavaan tapaan;

Vuoden 1808 sodan aikaan Strömmer oli varapastorina Pielisjärvellä. Eräänä kauniina kesäaamuna hän sai kutsun lähteä sairaan seurakuntalaisen luo, joka halusi lopun lähestyessä lohdutusta sielulleen. Strömmer lähti matkaan veneellä sillä aamu oli hyvin selkeä. Yht'äkkiä nousi ankara sumu ja näkyvyys tippui olemattomaksi. Varapastori oli jo puolimatkassa Pielisjärven poikki ja ympäriltä, sumun keskeltä alkoi kuulumaan airojen ja sitten ihmisten ääniä. Sanoista ei saanut selvää, mutta lopulta Strömmeriä ympäröi parikymmentä venettä. Veneet olivat täynnä kirvein, viikattein, nuijin, kiväärein ja puukoin aseistautuneita miehiä.

Strömmer kysyi hämmästyneenä matkalaisten määränpäätä. Miehet totesivat olevansa menossa "venäläisiä pieksämään". Varapastori käski miehiä lopettamaan hullutuksensa ja palaamaan hoitamaan maitaan sekä jättämään sodan hallitukselle. Tämä sai miesjoukon kimpaantumaan, sillä he luulivat Strömmerin puolustavan venäläisiä. Nyt varapastoria vaadittiin seuraamaan joukkoa kohti taistelua.


Strömmerin ei auttanut vastustella, vaan sotaisat talonpojat veivät hänet mukanaan. Järven ylitettyään miehet jatkoivat koko päivän kestäneellä marssilla ja vasta illalla Strömmerin onnistui paeta heiltä. Varapastori oli koko ajan ollut pahoillaan siitä, että sairas ihminen oli jäänyt miesten tempauksen takia pappia vaille.

Muutamien päivien päästä saatiin tieto, että em. miesjoukko oli, matkan varrella lisää sotureita värvättyään, kohdannut venäläiset. Suomalaiset olivat voittaneet taistelun ja vieneet venäläisten ison tavarakuormaston. Tässä vaiheessa sotajoukon päälliköksi oli tullut Strömmerin entinen renki, Tiainen. Tämä oli kyllästynyt talon töihin ja liittynyt sissijoukkoon kohoten heidän johtajakseen.

Viikon päästä em. uutisista oli Strömmerin nato istunut hoitamassa sisarensa ja lankonsa lapsia, kun ovesta oli astunut partasuinen mies venäläisen upseerin puvussa. Upseeri oli vaatinut kahvia. Mamselli oli hieman hämmentyneenä valitellut kahvin puutetta ja udellut venäläisten joukkojen määrää. Upseeri sanoi tulevansa yksin.

Samassa papin rouva tuli taloon säikähtäen kovasti odottamatonta vierasta, joka seisoi hattu päässä huutaen kahvia. Rouva laittoi pannun heti tulelle tehden kahvista mahdollisimman väkevää. Kun tätä sitten tarjottiin vieraalle, oli upseeri kironnut ja huutanut suomen sekä venäjän sekoitusta. Upseeri ei halunnut mitään litkua, vaan vellin tapaista kahvia. Saatuaan sitten poroja enemmän ja maistettuaan niitä, oli upseeri katsellut vapisevia naisia kysyen "ettekö enää minua tunne?"

"No sinä ilviö kuin meitä niin säikytit!" vastasi rouva, sillä sisarusten tarkemmin katsellessa upseeria, huomasivat hänen olevankin sissipäällikkö Tiaisen. Venäläisupseerin puvun tämä oli ottanut joltain kaatuneelta viholliselta. Nyt Tiainen oli matkalla kotiinsa.

Sissipäällikkö ei viihtynyt kauaa kotonaan, sillä hän värväytyi nopeasti Suomen armeijaan ja oli sen mukana aina antautumiseen saakka 1809. Sodan jälkeen Tiainen kulkeutui aina Ruotsin Mariefredin kaupunkiin, missä hän työskenteli palovartijana. Hän odotti yleistä armahdusta palatakseensa Pielisjärvelle. Venäläiset pelkäsivät Tiaista paljon ja hänen päästään oli luvattu merkittävä palkkio.

Kerran kotona vielä ollessaan olivat venäläiset saada tilaisuuden hänen vangitsemikseen. Tiainen istui eräässä torpassa suomalainen kapteeni Nilssonin kanssa. Miehet onneksi huomasivat lähestyvän kasakkajoukon ja Nilsson sanoi Tiaiselle "me emme pääse pakoon - minä annan itseni vangiksi vapaaehtoisesti, sillä upseereita venäläiset kohtelevat hyvin. Mutta sinua he varsinaisesti hakevat".

Tiainen riensi nyt uunin luo ja viskasi päälleen hiiliä, roskia ja tuhkaa. Kasakkaupseeri astui tupaan ja Nilsson antautui vangiksi. Pöydällä lojui päivällinen, minkä miehet olivat jo aloittaneet. Nilsson tarjosi kohteliaasti aterian jäämiä kasakalle, joka ei jäänyt odottamaan toista kutsua. Nyt takahuoneesta tuli tupaan likainen ja nokinen mies, joka alkoi tarjoamaan nuuskaa talonväelle ja molemmille upseereille. Venäläinen ei nuuskaa halunnut ja Nilsson oli olevinaan vihainen mokomalle nokinenälle, joka tunkeutuu ihmisten koteihin. Hän ajoi miehen samantien ulos talosta potkaisten tätä jäähyväisiksi.

Pihalla Tiainen yritti tarjota nuuskaansa kasakkasotilaille, mutta nämä eivät olleet likaisesta kulkurista kiinnostuneita. Torpan sisällä jo hieman humaltunut kasakkaupseeri kysyi Nilssonilta, oliko tämä nähnyt kirottua Tiaista.

Nilsson vastasi rohkeasti "olen kyllä, ja tekin näitte hänen äsken. Se oli hän joka teille tarjosi nuuskaa ja jonka minä ajoin ulos sen tähden että hän oli niin hirveän likainen".

Asian tajuttuaan venäläinen istui vähän aikaa tuijottaen pihalle ikkunasta. Pian hän jo juoksi ulos käskien kasakat Tiaista hakemaan.

Tällä välin Tiainen oli koonnut kylässä olleita miehiään ja hyökkäsi näiden kera takaa-ajajien kimppuun ottaen useita vankeja. Kasakkaupseeri joutui perääntymään kymmenen miehensä kanssa. Mukaan hän otti kapteeni Nilssonin. Oikopolkuja kulkeneet Tiaisen sissit ehtivät kasakkajoukon eteen ja saivat pelastettua Nilssonin näiltä.

Kun keisari Aleksanteri I kierteli 1810-luvun lopulla Suomea, halusi hän ehdottomasti nähdä tämän Tiaisen. Kun kohtaaminen tapahtui, kohteli keisari häntä hyvin ystävällisesti antaen tarjota tälle viiniä. Keisari ihmetteli sitä, miten niin pieni ja hoikka mies kuin Tiainen saattoi olla niin vaarallinen vihollisilleen.

Tapaamisen jälkeen sai Tiainen pienen, vuotuisen eläkkeen loppuiäkseen ja hänen tyttärensä lisäksi muutamia satoja ruplia morsiuslahjoikseen.

Australian siirtolaisia

Vanhemman aliupseerin Turun läänin tarkk'ampujapataljoonassa, Kristian Lorentz von Hausenin ja hänen vaimonsa Ester Wahlbergin perheessä oli yhdeksän lasta, joista seitsemän oli syntynyt Marttilan pitäjän Tiipilän kylän Lammin puustellissa. Tytär Natalia ehti kuitenkin syntyä vuonna 1860 perheen ollessa tilapäisesti Turun kaupungissa. Isänpuoleista von Hausen -sukua voi jäljittää 1600-luvun Viroon ja 1500-luvun Saksaan saakka. Eräät suvun varhaisemmat haarat aateloitiin nimellä von Burghausen. Näiden Burghausenien ja Natalia von Hausenin varhaisin tunnettu yhteinen esi-isä on Saksan Thuringenissä 1500-luvulla syntynyt Jurgen Willhardt von Hausen l. Husen.

Natalian löysi vaimokseen raumalainen nahkurinkisälli, Frans Ivar Nyman. Hänet mainitaan mm. Rauman käsityöläisyhdistyksen jäsenenä vuonna 1877. Häitä nuoripari vietti Aurassa joulukuussa 1885. Nahkurin ammatti oli yksi vähäarvoisimmista silloisessa käsityöläishierarkiassa ja niinpä ei ollut ihme, että Frans Ivar ryhtyi suunnittelemaan muuta toimeentuloa. Suomesta ei töitä tuntunut löytyvän riittävästi ja näin perhe, johon vaimo Natalian lisäksi kuuluivat lapset Ellen ja Julius, lähti etsimään onneaan aina Australiasta asti vuonna 1899.

He asuivat aluksi Queenslandin osavaltion nykyisessä pääkaupungissa, Brisbanessa, joka sijaitsee mantereen itäreunalla. Paikalliset tunsivat rakennusurakoitsijaksi ryhtyneen entisen nahkurikisällin nimellä Franz Nyman. Vuodesta 1902 lähtien Nymanit asettuivat Maroochy -joen pohjoisen haaran varrelle, hieman Brisbanesta pohjoiseen. Siellä isä Franz jatkoi rakennusurakoitsijana. Lopulta 1919 Franz ja Natalia muuttivat vielä kerran, nyt lähellä sijainneeseen Yandinan taajamaan.

Perheen poika Julius l. Jule Ivar Edmund Nyman osallistui liittoutuneiden joukoissa Ensimmäiseen Maailmansotaan. Hän astui palvelukseen 27 vuoden iässä, helmikuussa 1916. Joukko-osastoksi tuli 49. jalkaväkirykmentti huhtikuusta 1916 aina elokuuhun 1917. Erottuaan palveluksesta lopullisesti 1919 hän palasi Yandinaan.

Tytär Ellen Jacobina Nyman meni naimisiin Otto Abraham Räisäsen kanssa marraskuussa 1919. Pariskunta toimi maanviljelijöinä Cooroyn piirikunnassa ja monessa muussa paikassa. He asuivat Uudessa Seelannissakin muutamia vuosia, kunnes palasivat Yandinaan 1952. Otto Räisänen oli voittanut 16-vuotiaana poikasena painimestaruuksia Suomessa ja seilannut merillä kapteenina toimineen isänsä seurassa. Hän jopa osallistui olympialaisiin kaksi kertaa. Vaikka en ole löytänyt näistä saavutuksista tarkempia tietoja, uskoisin kyseessä olleen Lontoon 1908 ja Tukholman 1912 olympialaiset. Australiaan Otto Abraham saapui 1915 ja samoin kuin kälynsä, hän osallistui sotaan uuden kotimaansa joukoissa palvellen Ranskassa.

Valokuvassa, jonka julkaisuluvan tähän blogiin on ystävällisesti myöntänyt Sunshine Coast Libraries, katselevat meitä Natalia Nyman, os. von Hausen ja hänen tyttärensä Ellen.


Photograph: Sunshine Coast Libraries
Valokuva: Sunshine Coast Libraries

Kraappalan vaivaistalo

1860-luvun katovuodet jättivät Hämeen Härkätien varrelle Marttilaan raskaita muistoja. Koska Härkätie oli yksi valtakunnan pääväylistä, täyttyi se päivä päivältä suuremmista kerjäläisjoukoista. Paikalliset muistelivat 1900-luvun alussa, että jos emäntä talosta vain tunnin verrankin istui rukkinsa ääressä, niin kokoontui sillä aikaa kerjäläisiä tupa täyteen. Talojen saunat olivat jatkuvasti lämpiminä ja täynnä kerjäläisiä. Kaikille yritettiin antaa apua niin paljon kuin omistsa köyhistä oloista riitti. Kerjäläiset söivät jopa sioille vietävien perunoiden kuoretkin.

Sen sijaan oman pitäjän köyhiä kohtaan ei Marttilassa aina osattu suhtautua samalla lähimmäisenrakkaudella. Pitäjänkokous oli toki perustanut "waiwaishuoneen" köyhäinhoitoa varten ja erityisen komitean voimin sille oli tehty säännöt. Ne hyväksyttiin syyskuussa 1867, jolloin komitean esimiehenä oli kappalainen Gustaf Grandström.

Pitäjänkokouksen ajatuksena oli ollut pitää omat köyhät omassa pitäjässä työtä tekemässä. Vaivaistaloon oli tätä silmällä pitäen ostettu rohtimia, pellavia, rukki, niinimattoja, karvoja ja muuta asiaan kuuluvaa. Työn tulokset olisi sitten myyty huutokaupalla.

Vaivaisten ruokaan oli määrätty pantavaksi "puoliksi rukiita, puoliksi sammalia, joista tulee soweliasta ja terweellistä rawintoa", kuten komitean pöytäkirjoista selviää.

Vaivaishuoneeksi vuokrattiin Kraappalan talo, jossa oli 10 huonetta. Marraskuussa 1867 muuttivat ensimmäiset asukkaat sisään ja hoitajaksi otettiin jahtivouti Lindberg vaimoineen. Asukkaita, kaikenikäisiä, oli alkuvaiheessa noin 60. Sänkyjen virkaa toimittavat pukkien päälle nostetut levyt, joille oli levitelty hieman olkia. Ainoat petivaatteet olivat vaivaisten ja sairaiden mukanaan tuomat, osin likaiset rievut. Lindberg ja hänen vaimonsa olivat täysin kokemattomia toimeensa. Huoneet olivat jatkuvasti likaisia ja kirjavanaan syöpäläisiä.

Erityisen pahasti ontui ruokailun järjestely. Pitäjäläisten yhteneväisten kertomusten mukaan ruokaa oli yksinkertaisesti niin vähän, että ihmisiä kuoli nälkään. Leipää oli aluksi tehty seulomattomista kaurajauhoista ja pavunvarsista. Rukiita oli hieman taikinan siteenä. Näistä leivottu leipä pysyi vain vaivoin koossa.

Velli keitettiin herneenvarsista ja kaurajauhoista. Joka toinen päivä pystyttiin sen mukaan laittamaan muutama perunanpala. Kahden silakan ateria oli suoranainen juhla ja näitä sinttejä hoidokit imeskelivät "kuten kuoleva oljenkortta". Joulun aikaan leipätaikinaan ilmaantui jäkäliä ja mäkisammalta hernevarsien kera. Rukiinjyviä oli taas vain siteeksi, vaikka kaikki pitäjän ruotujyvät (kolme kappaa talolta) oli tuotu vaivaishuoneelle. Lisäksi oli ostettu parikymmentä tynnyriä rukiita varalle.

Leipä ei noilla ainesosilla pysynyt koossa, vaan se täytyy vetää uunista ulos luudalla palasina tai murusina. Ulkonäkökin oli tietysti ikävä. Koska sekä leipä että velli sisälsivät jopa kokonaisia tähkiä, turmeli se syöjän sisuskalut pahasti. Monet vaivaiset tai jo ennestään sairaat kärsivät tulehduksista. Sairastuneet vaipuivat vaatimattomien sänkyjensä pohjalle ja heidän vatsansa turposivat luonnottomiksi. Monet saivat ankaria polttoja ja ummetusta, joka johti nopeasti kuolemaan. Sairastuneita ei hoidettu millään tavalla. Lindbergin kerrotaan päinvastoin vedättäneen vettä joesta sairastuneilla vaivaisilla.

Ison reen päälle oli Lindberg laittanut vesiammeen ja reen keulaan hän kiinnitti kymmenkunta köyttä. Näistä vaivaiset vetivät viimeisillä voimillaan vesikuormaa Paimionjoelta Kraappalaan. Jos joku valitti ja hangoitteli vastaan, lyötiin häntä kepillä ja haukuttiin. Sama kohtalo tuli kaikille, jotka uskalsivat arvostella entistä jahtivoutia. Sairaiden kuollessa tuskaisesti lihoivat Lindbergin hevonen ja lehmät hyvin ruokittuina.

Vain kuukausi sen jälkeen, kun Kraappalan vaivaistalo oli avattu, kuolivat ensimmäiset asukit. Siitä lähtien talo oli jokapäiväinen ruumishuone. Jopa neljä ruumista saatettiin toimittaa saman päivän aikana Marttilan kirkkomaalle. Yhden takia ei matkaa kirkolle tosin tehty, vaan vainajat joutuivat odottamaan liiterin seinustalla arkuissaan, kunnes kuolleita oli riittävä määrä.

Arkut oli lyönyt eräs Nyby -niminen mies kokoon höyläämättömistä, maalaamattomista laudoista. Sairaat pyysivät toinen toistaan toimittamaan itsensä arkkuun. Jotkut laitettiin arkkuihinsa niissä ryysyissä, missä sattuivat kuollessaan olemaan. Jos vaivaiset jaksoivat, he yrittivät ajan tapojen mukaan pestä vainajan ennen arkkuun laittoa. Mitään puhtaita vaatteita, joilla vainajia olisi kunnioitettu, ei käytetty koskaan.

Herneenvarsia ja sammalia kuivatettiin kaikissa lähitalojen riihissä. Tämän työn valvonta kuului kappalaiselle, herra Grandströmille ja kirkkoväärti Ristimäelle.

Varsinkin nälkiintyneet pojat yrittivät tuon tuosta karata Kraappalasta lähitaloihin pyytämään oikean leivän palasta. Karkurit saatiin yleensä heti kiinni ja heitä rangaistiin seisottomalla kylmässä putkassa tai antamalla vain puolikkaita (!) annoksia. Tätä vaativat vaivaistalon säännöt. Pienemmmät lapset olivat talossa alasti ja hieman isommilla pojilla oli joku likainen paita päällä. Vanhoilla tai sairailla ei ollut mitään lohtua elämässään, vaan he joutuivat odottamaan viikatemiestä ilman toivoa maanpäällisestä pelastuksesta.

Vihdoin vappupäivänä 1868 saapui Marttilaan köyhien ja sairaiden pelastaja, kirkkoherra Matias Laurillius Naantalista. Kun uusi pappi saapui, lähti Kraappalasta kolmen vaivaisen lähetystö tapaamaan tätä mukanaan laitoksen leipää ja velliä. Maistettuaan näitä ruokia oli kirkkoherra kiivastuneena heittänyt leivän tuolille ja sanonut; "näitä ruokia ei syö siatkaan".

Laurillius käski Lindbergin vaimoineen häipymään heti paikalla talosta. Ruoka muuttui siitä hetkestä alkaen. Herneenvarret, sammaleet ja tähkät ajettiin kasoihin mätänemään ja leipä leivottiin oikeista jauhoista. Myös talon siivousta parannettiin tarmokkaasti.

Melko pian voitiin huomata hoidokkien yleiskunnon paranevan ja kuoleman talosta tuli oikea hyväntekeväisyyslaitos. Se lopetettiin kuitenkin jo seuraavana syksynä, sillä kesän sato oli ollut Marttilassa hyvä.

Nykyajan ihmisen on vaikea arvostella tapahtumia objektiivisesti, mutta Lindbergin johdolla Kraappalassa ei voitu puhua vaivaishoidosta millään tasolla. Kunnan johtomiehiltä näyttäisi puuttuneen inhimillisyyttä ja käytännöllisyyttä, siksi kauan ongelmat jatkuivat. On tosin muistettava, että pitäjän läpi virranneet kerjäläislaumat veivät helposti kunnan voimavarat pois omista hoidokeista. Kraappalassa vallinnut kurjuus oli ehkä eniten kokemattoman ja itsekkään Lindbergin syytä. Kokonaisuutena kunnassa ei ollut läheskään niin suuri kurjuus tai hätä kuin pitäjän ensimmäisessä vaivaistalossa.

Mr. Klemettila

Born in Finland, Klemettila arrived in Australia aboard a Russian vessel, he 'jumped ship' in Adelaide and found work as a labourer. He enlisted on 23 August 1915 and sailed with the 12th Reinforcements aboard RMS Malwa on 2 December 1915. After being transferred to the 48th Battalion, he was awarded the Military Medal (MM) for his actions on 20-22 August 1918 at Lihons, France.

His citation reads "For conspicuous gallantry and devotion to duty at Lihons on the 20th August 1918. Enemy snipers were very active and held commanding positions causing front line troops a considerable amount of trouble. Pte Klemetilla (sic) in company with Pte J C Fraser went out and secured sniper positions in the vicinity of the front line.
This soldier through his keen observation greatly assisted in accounting for two of the enemy killed and another wounded. At 11am on the 22nd August the enemy put down a heavy barrage on our front and support lines and although only in a concealed and not protected position Pte Klemitilla (sic) remained on duty and greatly assisted by his keen observation in accounting for three more of the enemy killed.

Immediately after the barrage lifted Pte Klemetilla (sic), observing for Pte Fraser, saw a party of ten of the enemy attempting to re-occupy a forward position that had been withdrawn during the barrage, and by his keenness in picking up targets greatly assisted in two of this party being killed and third wounded. His work during the whold tour displayed an untiring energy and utter disregard for personal safety which greatly inspired the front line men."

Pte Klemettila returned to Australia and was discharged on 5 April 1919.

Picture - studio portrait of 3716 Private (Pte) August Klemettila, 16th Battalion (later 48th Battalion).

Tervahovin inspehtori Junnelius

Tammikuun neljäntenä päivänä 1896 kuoli lähes 80 vuoden iässä Oulun tervahovin pitkäaikaisin inspehtori, Petter Henrik Junnelius. Hänen vanhempansa olivat olleet kauppias Carl Fredrik ja Maria Junnelius Oulusta. Perheessä oli yhteensä 11 lasta ja Petter Henrik oli heistä neljänneksi nuorin.

Petter Junnelius pääsi ripiltä syksyllä 1830 ja loppvuodesta 1840 hän meni naimisiin Brita Elisabet Kraftmanin kanssa. Hän oli työskennellyt tervahovin inspehtorin, Waldemar Lemonin apulaisena ja tämän erottua 1839 tuli Junneliuksesta tämän kaupungille äärettömän tärkeän laitoksen luottomies aina vuoteen 1884 saakka.

Krimin sodan aikaan 1854 englantilaiset tekivät tuhojaan Oulussa saakka mm. sytyttäen tulipaloja. Petter Junneliuksen onnistui pelastamaan inspehtorin asuinrakennuksen tuholta. Tästä uroteosta Oulun kauppaseura palkitsi hänet muistolahjalla, joka oli hopeinen kermakannu.

Muistosanoissaan aikalainen kirjoitti Junneliuksesta mm. seuraavaa;

Oulun tervahovi oli 1840- ja 1850-luvulla merimiesten kesken tunnettu maailman suurimmaksi ja juuri siihen aikaan olikin tuo suuri kauppavarasto Junneliuksen komennon alla. Niin oli asianlaita silloinkin, kun englantilaiset keväällä 1854 suuren itämaisen sodan aikana suorittivat historiallisen murhapolttotyönsä polttaen poroksi paitsi tuota harvinaisen suurta tervavarastoa, nuo monet laivaveistämöt ja varastomakasiinit Toppilan salmessa ja Pikisaarella.

Tuohon aikaan Junneliuksella oli eräs poliittinen tehtävä suoritettavanaan ja näin ollen hän ei ollut paennut kaupungista monien muiden tavoin. Sen sijaan hän toimi englantilaisten laivaston päällikön, amiraali Blumridgen ja peninkulman päässä kaupungista asuneiden suomalaisviranomaisten välittäjänä. Sotaväkeä Oulussa ei ollut lainkaan. Tässä välitystoimessa Junneliuksen onnistui pelastaa paitsi oma asuntonsa, niin myös monien muiden talot tahalliselta murhapoltolta. Varovaisesti arvioiden hänen toimintansa säästi omaisuutta kymmenien tuhansien markkojhen edestä.

Laajemmat piirit eivät koskaan saaneet tietää näistä uroteoista, sillä Petter Henrik Junnelius oli luonteeltaan vaatimaton. Hän ei itse maininnut vaaran vuosina tekemistään töistä juuri mitään. Oulussa oli kuitenkin vielä 1896 yksi jos toinenkin asukas kiitollinen "terwahovin inspehtorille" katosta päänsä päällä.

Brita Kraftman oli kuollut 20 vuotta aikaisemmin ja Petter Junneliusta jäi lähinnä kaipaamaan hänen toinen vaimonsa, Maria Alexandra Jellman. Hänen vanhempansa olivat Vaasan läänin komissiomaanmittari Jonas Petter J. ja vaimonsa Anna Fellman. Ensimmäisestä aviostaan Petter Henrikillä oli lapset Oskar Henrik, naimisissa englantilaisen Eliza Godsonin kanssa sekä Beda Maria, naimisissa Raahen kaupunginlääkärin, Torsten Neoviuksen kanssa.

Ansioituneita opettajia 1800-luvulta

Valtioneuvos Topeliuksen perustamasta "tammikuun 14. päivän rahasto" jaettiin vuonna 1896 neljä eri kunniapalkintoa ansioituneille kansalaisille. Palkinnot jakoi Kansanvalistusseura ja se oli päättänyt antaa ne seuraaville henkilöille;

Sanna Wassberg, lastenopettaja Munsalan Harjulasta. Hän oli syntynyt 1827 ja oli jo 40 vuoden ajan erittäin uskollisesti ja taitavasti, hyvällä menestyksellä köyhissä sekä ahtaissa oloissa vaikuttanut lastenopettajana pienessä mökissään. Opetustyön lisäksi hänellä oli hoidettavanaan kivuloinen tyttärensä.

Opettajar Wassbergin vanhemmat olivat sotilas Johan Abamsson Vassberg ja vaimonsa Brita Larsdotter Munsalan Monån Hussfolkilta. Sanna oli ainakin yksi sisar, häntä pari vuotta vanhempi Anna Lisa.

Maija Kaisa Jernqvist, lastenopettaja Kangasalan Tursolasta, oli syntynyt 1828 Iitin pitäjässä. Tosin kastettujen luettelosta ei ao. paikkakunnalta löydy kyseistä lasta, joten hänen sukuperänsä on toistaiseksi tuntematon. Joka tapauksessa Maija Kaisa oli ensin opettajana Tampereella ja sen lähipitäjissä. Joskus 1860-luvulla hän sitten muutti Kangasalalle. Siellä hän ei koskaan saanut vakituista palkkaa, vaan hänen oli tyytyminen oppilailta saatuihin pieniin korvauksin. Ennen kiertokoulun perustamista oli neiti Jernqvistin merkitys paikalliselle opetukselle hyvin merkittävä. Kiertokoululaitoksen aloittamisen jälkeenkin hän jatkoi opetusta voimiensa mukaan.


Juho Sundman oli kiertokoulunopettaja Halikossa. Hän oli syntynyt vuonna 1830 samassa pitäjässä torppari Kustaa S:n ja Maria Heikintyttären perheeseen ja elättänyt itsensä nuorempana ruumiillisella työllä. Työn ohessa hän perehtyi Raamattuun ahkerasti ja näin hänestä tuli 33 -vuotiaana pitäjään perustetun kiertokoulun ensimmäinen opettaja. Papiston luvalla hän piti myös pyhäkoulua. Juho oli suosittu lasten keskuudessa ja parhaimmillaan koulussa oli lähes 70 oppilasta. Hänen kerrotaan tehneen työnsä erinomaisella huolella, uskollisuudella ja menestyksellä.

Sofia Maria Arwolander, joka oli syntynyt merimies Johan A:n ja vaimonsa Annan Marian tyttärenä 1834 Vaasassa, oli lastenopettaja Mustasaaren Vikbystä. Hän oli ollut jo 35 vuotta opettajana pitäen huolta lasten luku- ja kirjoitustaidosta sekä siveellisestä kasvatuksesta. Hän avasi kotinsa ovet jo seitsemän aikaan aamulla ja opetusta sai halutessaan aina ilta kahdeksaan tai yhdeksään saakka. Sunnuntaisin hän keräsi ympärilleen innokkaan rippikoululaisjoukon, jolle hän opetti uskonnan alkeita.

Vikby muodostui vähitelleen pitäjän ensimmäiseksi kyläksi mitä tuli luku- ja kirjoitustaitoon tai kristilliseen kasvatukseen. "Kokonaan omaa etuaan katsomatta on hän uhrannut itsensä, aikansa ja vähäiset varansa kasvavan sukupolven hyväksi, edistäen sen tietoja , raittiutta, siveyttä ja kasvatusta ylipäätäänsä. Harvinaisella ymmärryksellä ja valppaudella hän harrasti kaikkea, mikä voi kohottaa nuorison tietoja ja siveyttä.

Nyt Sofia Maria oli jo vanha ja puolisokea. Puute, joka ei ole hänelle koskaan ollut vierasta, oli ikääntymisen myötä käynyt syvemmäksi. Mutta oppilaita opettajattarella oli yhä edelleen, niin suuri oli hänen kutsumuksensa.


Yhteistä näille neljälle koululaitoksemme unohdetulle, mutta uutteralle puurtajalle oli heidän varsin vaatimaton syntyperänsä. Merimiehen, sotilaan ja torpparin tyttären oli käytännössä äärimmäisen vaikeata päästä opiskelemaan yliopistosta puhumattakaan. Kansakoululaitoksesta annettiin laki vasta vuonna 1866, joten kaikki palkinnon saajat olivat tuolloin jo yli kolmekymppisiä. Silti he omalla työllään ja elämänkatsomuksellaan selvittivät lukuisat esteet ja antoivat oman panoksensa kansansivistykselle.

Kuva teoksesta "Suomen kielen lukemisen opetus, kaikille opettajille toimitettu" - Turku 1854

Hyvää tarkoittanut kirkkoherra Deutsch

Eräs kaukainen serkkutyttöni oli nimeltään Elisabet. Hänen isänsä oli Karjalohjan Kourjoella noin vuonna 1660 syntynyt manttaalikomissaari Nils Abramsson, jonka sisko Elin on yksi 10. polven esiäideistäni. Elisabet Nilsdotter, kuten häntä rippikirjoissa nimitetään, oli naimisissa kirkkoherra Johan "Juhana" Deutschin kanssa.

Deutsch, jonka suku oli luultavasti saksalaista syntyperää, syntyi Laitilassa vuonna 1707. Reilun 10 vuoden iässä hänestä tuli Turun katedraalikoulun oppilas. Opiskelut päättyivät ylioppilaaksi tuloon 1724 ja edelleen pappisvihkimykseen Viipurin hiippakunnassa syyskuussa 1730. Tässä vaiheessa Johan Deutsch oli Viipurin tuomiokapitulin notaari, mutta vuodesta 1732 lähtien hänet määrättiin Kivennavan kirkkoherraksi. Kivennavalta Deutsch siirtyi Hiitolan kirkkoherraksi peräti 35 vuoden ajaksi, aina kuolemaansa saakka 1774.

Elisabet Nilsdotter oli kuollut jo 1743 ja seuraavana vuonna Johan oli nainut Kristina Sofia Dannenbergin. Näistä kahdesta aviosta oli useita lapsia, kuten tuomari Nils Johan, viipurilainen raatimies David, kapteeni Karl Henrik ja isänsä seuraaja Hiitolan kirkkoherrana, Gustaf Fredrik. Hänen tyttäriensä Katarinan ja Dorotean puolisoita olivat Hiitolan kirkkoherra Johan August Krook ja Parikkalan kappalainen Petter Gustaf Stråhlman.

Kirkkoherra Johan Deutsch oli vuodesta 1750 lähtien Käkisalmen eteläisen rovastikunnan rovasti. Vaikka alueen asukkaat eivät hänen toimiaan aina ymmärtäneet tai eivät ainakaan arvostaneet, oli Deutsch "hurskas ja uuttera sielunpaimen". Hän harrasti kansanvalistusta tavalla, joka aiheutti myös vastustusta. Käytännön työn tiellä oli myös ankaria esteitä, esimerkiksi virsi- tai aapiskirjoja ei ollut saatavilla.

Kirkkoherra Deutsch yritti paikata näitä puutteita painattamalla omalla kustannuksellaan suomenkielisiä katekismuksia Tallinnassa ja Turussa. Hän pyrki tarjoamaan kansalle näitä opinkappaleita mahdollisimman halvalla ja voittoa tavoittelematta. Tietenkään näin jalo ajatus ei saanut mitenkään varauksetonta ihailua osakseen. Viipurilainen kirjansitoja Grönroth nosti kanteen Deutschia vastaan, sillä hänellä oli kaupungin maistraatin antama etuoikeus painattaa kirjoja. Tämä ei koskenut pelkästään kaupunkia, vaan Grönrothin mukaan myös koko lääniä.

Kirkkoherra sai puolustajan Viipurin konsistorista, joka sanoi Deutschin tehneen ainoastaan velvollisuutensa yrittäessään auttaa uskonnollisten kirjojen puutteessa elävää kansaa. Kirjat myytiin kolmannesta halvemmalla kuin Viipurin kirjannitojan luonat tehdyt ja tyystin ilman voittoa. Loppujen lopuksi Pietarin oikeus-kolleegi julisti Deutschin toimet laittomiksi. Hän joutui takavarikon uhalla antamaan kirjavarastonsa Grönrothin haltuun vain pientä, nimellistä korvausta vastaan.

Kuulutko Sukuuni Vantaalla 10.-11.10.2009

Vantaan Seudun Sukututkijat ry järjestää yhdettätoista kertaa Kuulutko Sukuuni -tapahtuman
10.–11.10.2009 kello 10–17 (sunnuntaina 10–16) Vantaan ammattiopisto Varian Tennistien toimipisteessä, Tennistie 1, 01370 Vantaa (Hiekkaharju). Tapahtumajärjestelyissä ovat mukana myös Sukuseurojen keskusliitto ja Karjalan Liitto.

Kuulutko Sukuuni -tapahtuma Vantaalla on Suomen suurin vuosittainen sukututkijoiden ja sukuseuraväen kokoontuminen. Siellä on esillä sukuja, sukututkimuksia ja sukuseuroja eri puolilta Suomea, ei pelkästään Vantaalta. Ohjelmassa on luentoja ja tietoiskuja, noin 80 näyttelyosastoa sekä hääkuvanäyttely.

Yleisöllä on tapahtumaan, luennoille ja tietoiskuihin vapaa sisäänpääsy.

Tarkempi ohjelma on osoitteessa www.vantaanseudunsuku.net

Tänä vuonna luennoissa käsitellään mm. ortodoksisuutta Suomessa, ortodoksisukujen tutkimista, inarinsaamelaisia sukuja ja vanhoja häätapoja.

Internet-osoitteet
Vantaan Seudun Sukututkijat ry - www.vantaanseudunsuku.net
Sukuseurojen Keskusliitto SSK ry - www.suvut.fi
Karjalan Liitto ry - www.karjalanliitto.fi

Abdul Hamid Toisen käynti moskeijassa 1896

Kirje Konstantinopolista 11.4.1896


.....joka perjantai, joka on muhamedilaisten pyhä, ajaa sulttaani yhteen palatsinsa lähellä olewaan moskeaan jumalanpalvelustansa toimittamaan. Meilläkin oli onni omin silmin sitä nähdä. Päästäksensä tähän tilaisuuteen, on hankittawa piletti oman maansa konsulaatista. Piletti maksaa 20 piasteria (wähän yli 4 markkaa). Kun wihdoin pitkän odotuksen jälestä oli saatu lupa tuohon suurellaiseen tilaisuuteen, ajoimme mekin, muiden mukana moskean luo.

Aikoja ennen sulttaanin tuloa asettuvat sotajoukot paikoilleen ympäristölle. Kaikki owat juhlapukimissa. Ja todellakin näkee tässä mitä kauneimpia ja hienoimpia pukuja. Rykmentit owat hywin erilaisen näköisiä. Toisilla on pitkät, toisilla lyhyet takit, toisilla turbanit, toisilla fetsit päässä. Moskean ulkopuolella owat papit, kauempana siwulla katsojajoukot. Eurooppalaisia warten on määrätty erityinen yläwä paikka.

Kun kaikki on walmiina astuwat palatsin tyköä moskeaan ensin kaikki pashat ja kenraalit y.m. korkeat henkilöt. He asettuwat moskean ulkopuolelle sulttaania odottamaan. Kun kello lyö 6 illalla (turkkilainen aika, meidän kello noin 12.30 päiwällä) ilmoitetaan muutamalla hiljaisella kellon lyönnillä ja wienolla torwien puhalluksella sulttaanin tulo. Loistawan seuruen saattamana ajaa hän kullalla koristetuissa waunuissaan moskean luo.

Waunuissa häntä wastapäätä istui eräs korkea pasha, joka sanottiin olewan Osman pasha. Kaikki läsnä olewat terwehtiwät raikkaalla äänellä hallitsijaa. Eurooppalaiset katsojat ottawat terwehtiessään hatut pois päästänsä. Sulttaani terwehtii myös kaikkia ja erittäin hän näkyi tarkoin katsowan eurooppalaisten puoleen.

Moskeassa ottawat häntä wastaan kaikki ylimykset. Hänen kanssaan moskeaan menewät ainoastaan, kuten luulen, kaikkein korkeimmat ylimykset. Muut seisowat ulkopuolella. Sulttaanin sisälle mentyä ajawat samaa tietä umpeen reitetyt waunut, joissa warmaankin oli sulttaanin puolisoita.

Sulttaanin sisällä rukoillessa laskeutuwat ulkona olewat paplit hartaudella maahan, kaswot Mekkaan päin kumarrettuina. Tällä ajalla on kaikki aiwan hiljaista. Noin puolen tunnin kuluttua on kaikki hartaustoimi loppunut. Sulttaani tulee ulos moskeasta, sotajoukot marssiwat hänen siwutsensa ja paikat tyhjentywät heti. Sitte astuu sulttaani waunuihinsa, jotka owat hieman yksinkertaisemmat kuin ne, joilla hän tuli. Hän seisoo hetkisen waunuissaan, jolloin ylhäiset upseerit tekewät hänelle kunniaterwehdyksensä. Sitte lähtee hän ajamaan, ollen aiwan yksinään waunuissa ja itse ohjaten hewosia ohjaksilla. Kaikki ylhäiset pashat ja korkeat sotilashenkilöt rientäwät hänen waunuansa ympäröimään. Näiden korkeain henkilöin seuraamana hän ajaa moskeasta palatsiinsa. Silloin kaikki katsojatkin poistuwat ja siten on päättynyt tuo juhlallinen hartaushetki....

Sulttaani Abdul Hamid Toisen valokuva teoksesta The Sultan and His Subjects - Richard Davey - Lontoo 1907

Kauppias Rautell Turusta

Maaliskuun 18. päivänä vuonna 1897 kuoli Turussa kauppias Israel Wilhelm Rautell. Hän oli syntynyt marraskuussa 1820 samaisessa kaupungissa, vaikka kastettujen luettelosta tämä tieto näyttäisi puuttuvat. Israel Wilhelmin vanhemmat olivat muurari Israel R. ja vaimonsa Liisa. Jos ajassa mennään vielä yksi sukupolvi taaksepäin, törmätään vielä yhteen Israel Rautelliin. Tämän isoisän ammatti oli lumppukauppias.

Turun Rautell -suvulla ei näyttäisi olevan suhteita Lohjan Roution samannimiseen sukuun. Sen sijaan sillä saattaa olla jotain tekemistä Someron Rautelan kylän kanssa, sillä em. lumppukauppias Israel Rautell kuoli siellä alkuvuodesta 1829. Samassa somerolaisessa kylässä asui tuohon aikaan eräs räätäli Michel Rautell, jonka isä oli sotilas Mats R. Räätäli Mikko ja isoisä Israel olivat itseasiassa veljeksiä. Näin ollen tämän suvun sukunimi on todellakin perustunut kylän nimeen Rautela eikä heillä ole yhteyksiä Lohjalta lähteneisiin Rautelleihin.

Israel Wilhelmiin palataksemme, löydämme hänet Turusta vuonna 1845. Hän oli työskennellyt tuolloin jo vuosia setänsä, Fredrik Wilhelm Rautellin kauppapuodissa. Mainittuna vuonna hän katsoi olevansa niin perehtynyt kaupantekoon, että alkoi harjoittamaan sitä itsenäisesti.

Israel Wilhelm Rautellin myymälä tuli nopeasti tunnetuksi hyvästä palvelusta ja tuloksentekokyvystä. Kauppapuotiaan enemmän herra Rautell kokosi omaisuutta laivanvarustajana yhteistyössä kauppias Reimsin kanssa. Heidän johdollaan laivaliikenne tuotti runsasta voittoa ja miehet vaurastuivat reippaasti.

Ikääntyessään Israel Wilhelm lopetti puotinsa ja muutamia vuosia ennen kuolemaansa hän kertoi luopuneensa kaikista liiketoimistaan. Iän lisäksi sairaudet verottivat tarmokkaan liikemiehen voimia.

Kauppias Rautell oli monia vuosia Turun valtuustossa kuuluen samalla kaupungin vanhimpiin. Lempeämielisenä ja hyväsydämisenä ihmisenä hän oli laajalti arvostettu ja kunnioitettu. Aikalaiset muistivat myös hänen leikkimielisyytensä. Hyväntekeväisyys ei ollut Rautellille vierasta ja niinpä hän antoi perustettavalle "ukkokodille" 12.000 markan summan. Se oli todella merkittävä lahjoitus tuohon aikaan.

Hän ehti olla kahdesti naimisissa ja jätti jälkeensä lesken sekä kolme tytärtä.